Ymmärrystä etsimässä

Oppe nyt wanha / ia noori /
joilla ombi Sydhen toori .
Jumalan keskyt / ia mielen /
iotca taidhat Somen kielen . 

Näillä sanoilla alkaa kautta aikain ensimmäinen suomenkielinen painettu kirja, Mikael Agricolan ABC-Kiria, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1543. Saksassa opiskellut Agricola toteutti Turun katedraalikoulun koulumestarina työskennellessään ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen merkittävän ja kauaskantoisen hankkeen, puhutun suomen kielen saattamisen kirjoitettuun asuun. Hänen kirjallinen toimintansa sai pian jatkoa, kun julkaistaviksi tulivat mm. Rukouskirja ja Uuden testamentin suomennos.  

Agricolan kirjojen julkaiseminen oli monien seikkojen yhteisvaikutusta. Mikael Agricola oli itse innostunut asiastaan, suomen kielestä ja kristinuskon perusteiden selventämisestä. Hänen työnsä ilmensi näin luterilaisen reformaation keskeistä periaatetta, jonka mukaan kristityn tulee saada lukea Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Lukutaidon edellytyksenä oli kirjapainotaidon kehittyminen ja määrätietoinen opettaminen. Lukutaito lisääntyi, kun Ruotsin valtakunnan itäiseen osaankin oli saatu vakiinnutettua viranomaisverkosto ja julkinen hallinto.  

Maassamme vietetään tänä vuonna suomalaisen sivistyksen 750-vuotisjuhlavuotta.   Julkisen hallinnon katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1276 paavillisella määräyksellä Turun hiippakunnan tuomiokapitulin perustamisen myötä. Tosin tuorein historiantutkimus on osoittanut, että paavin päätös on itse asiassa joitakin vuosia vanhempi.  Järjestäytyneen yhteiskunnan kehitys hallinnon, oikeuslaitoksen, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen saroilla on tapahtunut jatkumolla. Sen varhaisessa kohdassa Mikael Agricola julkaisi ensimmäisen painetun suomenkielisen kirjan. Tässä myöhemmässä kohdassa me olemme nyt kokoontuneet Naantaliin avaamaan tämänvuotisia kirjajuhlia. 

Suomalainen käsite sivistys on sikäli erikoinen, että muista kielistä sille ei löydy tarkkaa vastinetta. Sivistyksellä ei tarkoiteta ainoastaan niitä tietoja ja taitoja, jotka ihminen oppii ja omaksuu elämänsä varrella, vaan kyse on paljon syvemmästä ja syvällisemmästä. Filosofi Eero Ojanen näkee sivistys-termin taustalla saksalaisen käsitteen Bildung, joka viittaa ihmiseksi tulemiseen. Juuri tässä onkin kenties sivistyksen oleellisin piirre: se on prosessi, joka ei koskaan ole valmis. Koskaan emme voi täydellä varmuudella sanoa, että nyt olemme sivistyneitä. Sivistys merkitsee jatkuvaa muutosta, joka heijastuu muun muassa siihen, miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin, luontoon ja ylipäätään todellisuuteen ympärillään. 

Omassa kulttuuripiirissämme lukutaitoa on perinteisesti pidetty yhtenä sivistyksen peruspilarina. Mutta se, että osaa lukea, ei vielä nähdäkseni takaa, että ihminen on sivistynyt. Lukutaito tai korkeakaan koulutus ei ole estänyt ihmistä toimimasta tai puhumasta toisen ihmisen tai koko luomakunnan kannalta julmalla ja itsekeskeisellä tavalla. Lukutaidon merkitys on ennen kaikkea siinä, että se antaa tilaisuuden nähdä maailma toisen ihmisen, luettavan tekstin kirjoittajan silmin. Tekstin kirjoittaja johdattelee havaitsemaan sellaista, mitä en muuten havaitsisi. Hän ruokkii mielikuvitustani, jonka avulla jäsennän uuden tiedon ja uudet vaikutelmat osaksi omaa todellisuuttani. Lukutaidon perimmäinen tavoite ei ole tekstin lukeminen itsessään vaan ymmärtäminen – sen ymmärtäminen, mitä kirjoittaja on tarkoittanut.  Sen kautta koko todellisuus tulee ymmärrettäväksi kaikessa rikkaudessaan.  

 Ymmärtämiseen pyrkivän lukutaidon pitää olla myös kriittistä. Varsinkaan nykyisin – digitaalisen informaatiovyöryn aikana – kaikesta tiedosta ei ole todellisuuskuvan rakentamisen ainekseksi. Oma oleellinen kysymyksensä on, olenko ymmärtänyt lukemani oikein, ja pystynkö tyytymään siihen, että koskaan en voi ymmärtää kaikkea täydellisesti. Maailmankaikkeus, tämä yhteinen todellisuutemme ylittää aina inhimillisen ymmärryksen riippumatta siitä, kuinka pitkälle esimerkiksi tieteen keinoin sen salaisuuksia pystytään tutkimaan. Ymmärrykseen kuuluu nöyryys. Nöyrä ymmärrys tunnistaa oman rajallisuutensa ja tarpeen jatkuvasti tarkistaa omia käsityksiä. 

Taito lukea ei johdattele lukijaa vain tiedon pariin vaan myös sellaisiin inhimillisen elämän ulottuvuuksiin, joita pelkästään tietoon perustuva ymmärrys ei tavoita. Ihmisen ja hänen sisäisen todellisuutensa kuvaajana ja elämää ymmärtävän asenteen vahvistajana kaunokirjallisuus on ylivertainen kirjallisuuden laji. Ihmiselämä on täynnä ristiriitoja ja jännitteitä. Se on kummallinen sekoitus iloa ja surua, kaikkia mahdollisia tunteita. On asioita, joita ihminen kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan, mutta enemmän on niitä asioita, jotka hallitsevat ja ohjaavat ihmistä. Kaunokirjallisuus kuvaa ihmistä vapauden ja väistämättömyyksien, järjen ja tunteiden puristuksessa. Kaunokirjallisuus auttaa ymmärtämään elämää. Kaiken faktapohjaisen ymmärryksen ohella juuri tällaista, ihmiselämän ja sen ristiriitaisuuksien ymmärrystä tarvitaan erityisen paljon. 

Ihmiselämän ymmärtäminen on keskeinen näkökulma Naantalin kirjajuhlien tämänvuotisen teeman, sovinnon, kannalta. Sovintoa tarvitaan ja sitä etsitään kaikkialla siellä, missä ihmiselämän ristiriitaisuudet äityvät sietämättömiksi jännitteiksi ja suoranaiseksi vihanpidoksi. Sovinnossa sen laajassa merkityksessä ei ole kyse vain käytännön ratkaisusta johonkin konfliktitilanteeseen, vaan kattavasta elämänasenteesta. Tämä elämänasenne ei näe ongelmallisena niinkään sitä, että me ihmiset olemme erilaisia, ajattelemme asioista eri tavoin, ja kaikessa yhteisessä elämässä tulee vastaan erimielisyyksiä. Sen sijaan ongelmallisena se pitää sitä, että me emme suinkaan aina tule toimeen erilaisuuden ja erimielisyyden kanssa. Erilaisuus ja erimielisyys eivät ole uhka, vaan se, että emme osaa elää niiden kanssa. Sovinto elämänasenteena ei tavoittele niinkään onnellista loppua, kaikkien hankaluuksien poistumista näköpiiristä, vaan levollista mieltä. Toista ihmistä ei nähdä ensisijaisesti uhkana ja kilpailijana. Sovinnollisessa elämässä suostun siihen, että vaikka asiat voisivat olla toisinkin, nyt ne ovat niin kuin ovat. Sovinnon tunteen voin toisinaan tavoittaa, kun suljen lukemani kirjan takakannen. 

Kaunokirjallisuudessa ei kosketella sovintoa ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa vaan myös ihmisen omana henkilökohtaisena prosessina. Miten tulla sinuiksi oman kenties traumaattisenkin menneisyyden kanssa? Kuinka varhaiset ihmissuhteet ovat vaikuttaneet omaan kasvuun? Miten voisi löytää elämäänsä mielekkyyttä ja tarkoitusta? Kuinka voisin päästä sopuun itseni kanssa, sen minuuden osa-alueen kanssa, joka vaatii itseltään välillä liiankin paljon? Kristillisen kirkon historia on yksi kertomus siitä, miten vuosisatojen saatossa näitä kysymyksiä on kohdattu. Kirkon uskon ytimessä on sovinto, sovitus, jossa ihmisen ja Jumalan suhde – sellaisena kuin sen evankeliumikirjallisuus Raamatussa kuvaa – perustuu vastavuoroiselle kunnioitukselle ja hyväksynnälle. Silti perustava jännite kaikkivaltiaan Jumalan ja rajallisen ihmisen välillä säilyy. 

Ymmärtämiseen liittyy piirre, jonka haluan vielä nostaa esille. Ymmärtäminen ja sen kasvaminen vaatii aikaa. Malttamattomuus ja tarve löytää nopeita ratkaisuja asiassa kuin asiassa johtavat kärsimättömyyteen, joka ei voi olla vaikuttamatta koko yhteiskunnan ilmapiiriin. Tekoälyyn liittyvistä hyödyistä ja uhkakuvista on keskusteltu paljon. Tekoäly voi olla samaan aikaan sekä siunaus että kirous, mutta kumpi pääsee niskan päälle? Tämän kehityksen ohjaamisessa tarvitaan laajaa ihmisen ymmärrystä. Kenties huolestuttavin piirre tekoälyssä ei ole mikään tekoälyn oma ominaisuus, vaan se, mitä sen käyttäminen saa aikaan meissä ihmisissä. Tekoäly kuuluu siihen teknologian kehitykseen, joka tekee ihmisen elämästä helpompaa, mutta samalla kynnys turhautua ja joutua kärsimättömyyden pauloihin laskee. En ole toistaiseksi lukenut  ainoatakaan kaunokirjallista teosta, jossa romaanin hahmojen elämä olisi pelkästään helppoa, nopeaa ja vaivatonta. Voi kysyä, olisiko sellaisessa elämässä edes paljon kerrottavaa. 

” Oppe nyt wanha / ia noori…” – Opi nyt vanha ja nuori. Mikael Agricolan aapiskirjan alkusanoissa kuvastuu ajatus, että oppiminen, kasvu, ymmärryksen etsintä, sanalla sanoen sivistys, kuuluu kaikille ikäryhmille. Uuden oppiminen, ymmärtäminen sen kaikessa laajuudessaan ei ole vain lasten ja nuorten velvollisuus vaan meidän kaikkien etuoikeus. Naantalin kirjajuhlien tämänvuotisen teeman kannalta Mikael Agricola on kiinnostava hahmo. Kuningas Kustaa Vaasa nimitti vain muutaman vuoden Turun piispana toimineen suomen kirjakielen luojan rauhanvaltuuskuntaan, joka matkusti Moskovaan hieromaan sovintoa venäläisten kanssa pitkään jatkuneiden rajaerimielisyyksien ratkaisemiseksi. Paluumatkallaan huhtikuun 9. päivänä vuonna 1557 Agricola kuoli Kuolemajärven pitäjässä, ja tuli haudatuksi Viipuriin. 

Hyvät kuulijat. Toivotan kaikille Naantalin kirjajuhliin osallistuville inspiroivia keskusteluja, inhimillisen mielikuvituksen ihastelua, suomen kielen kauneuden puhuttelua, ymmärryksen paloa, antoisaa sovinnon siementen etsiskelyä, iloa ja kiireettömyyttä. Sanalla sanoen, toivotan teille Jumalan siunausta.