Avauspuheenvuoro Suomen Ekumeenisen Neuvoston kasvatusjaoston seminaarissa 22.3.2019

Kun ihminen hahmottaa identiteettiään ja paikkaansa maailmassa, hän tarvitsee erilaisia käsitteitä luokitellakseen ilmiötä, ihmisiä ja asioita. Yhteiskunnan toiminta olisi vaikeaa, ellemme pystyisi puhumaan erikseen vaikkapa nuorista, keski-ikäisistä ja vanhoista ihmisistä. Kansainvälinen yhteistyö hankaloituisi, jos emme lainkaan hahmottaisi sellaisia ryhmiä kuin suomalaiset tai kiinalaiset tai eteläamerikkalaiset. Niin ikään on olennaista huomata, mikä on itse kunkin omassa vallassa ja mistä vastaa joku toinen.

On myös olemassa vielä tätäkin perustavampi ja – luvalla sanoen – primitiivisempi tapa erotella ihmisiä. Joidenkin tutkimusten mukaan tarvitaan vain sekunnin murto-osa siihen, että ihminen tekee eron ”meidän” ja ”heidän” välille. Neurofysiologiaamme kuuluu evoluution vain vähän muokkaama piirre, jossa hyvin vaistonvaraisesti ollaan ystävällisiä ”meitä” kohtaan mutta epäluuloisia ja jopa vihamielisiä ”heitä” kohtaan. Aivomme tekevät nämä jaottelut automaattisesti ja hämmästyttävän nopeasti. Pelkkä kuva ihonväriltään tai kasvonpiirteiltään toisenlaisesta ihmisestä saa vaistonvaraisen jaottelutoiminnan käyntiin.

Elämme maailmassa, jossa on käytännössä mahdotonta pysyä tekemisissä ainoastaan oman, ”meistä” koostuvan ryhmän kanssa. Omassa maanosassamme oltiin tietoisia tyystin vieraista kulttuureista ja ulkonäöltään toisenlaisista ihmisistä jo ennen kristinuskon syntyä. Silti eurooppalainen sivistys ei vielä vuosisatojen jälkeenkään ole niin syvää, etteikö siihen olisi yhä pesiytynyt taipumusta jaotella ihmisiä jyrkästikin ”meihin” ja ”heihin”. Viestintätekniikan ja yhteydenpitomahdollisuuksien kehityksestä huolimatta maailmaamme värittävät ihmisluonnon primitiiviset piirteet ja jyrkät, jopa väkivallalla ylläpidetyt raja-aidat.

Käsitteet ”me” ja ”he” ovat relationaalisia: ne ilmaisevat suhteita ja viittaavat yhteisöön. Viime kädessä yhteisö määrittelee, missä kulkee raja ”meidän” ja ”heidän” välillä. Yhteisö, joka haluaa rakentaa yhteyttä muiden yhteisöjen kanssa, joutuu ottamaan huomioon tällaisten rajalinjojen kielteiset vaikutukset. Kysymys kuuluu, mitä yhteisö voi tehdä, jotta se ei tulisi määritelleeksi näitä rajalinjoja hallitsemattoman vaistonvaraisesti. Vastaus on yksinkertainen: yhteisön tulee kasvattaa jäseniään ja kasvaa sen mukana itse.

Parhaimmillaan ja arvokkaimmillaan juuri kasvatus johdattaa ihmistä entuudestaan vieraiden kysymysten, ihmisten ja ilmiöiden pariin. Se saattelee meitä turvallisesti uusille epämukavuusalueille. Se ei tee tyhjäksi jakoa ”meihin” ja ”heihin”, mutta se vahvistaa kykyä nähdä tuo rajalinja läpinäkyvänä, huokoisena ja molempia osapuolia palvelevana. Samalla se vastustaa meissä asuvia pyrkimyksiä perustella jakoa ”meihin” ja ”heihin” pelolla ja ennakkoluuloilla.

Kasvatus muokkaa väistämättä ihmisen identiteettiä. Oman identiteetin tunnistaminen ja arvostaminen on välttämätöntä, jotta osaisi arvostaa myös toisen toisenlaista identiteettiä. Toisten identiteettien halveksuntaan perustuva identiteetti on pohjimmiltaan hauras, pelokas ja arvaamaton. Kasvatuksen rooli tasapainoisen, yhtäältä itseään arvostavan ja toisaalta muita kunnioittavan identiteetin rakentajana on keskeinen.

Kasvatus kuuluu myös kristillisten kirkkojen tehtäviin. Jeesuksen seuraamisessa on kysymys kokonaisvaltaisesta kasvatustapahtumasta, jossa halutaan omaksua kaikki, mikä liittyy Jeesuksen persoonaan, tekoihin ja opetuksiin. Jeesuksen seuraajien identiteetti kytkeytyy erottamattomasti Jeesuksen identiteettiin. Kuten apostoli Paavali toteaa Galatalaiskirjeessään: ”Enää en elä minä, vaan Kristus minussa.” (Gal. 2:20)

Yksi Jeesuksen maanpäällisen toiminnan leimallisimmista piirteistä oli, että hän kyseenalaisti oman aikansa vallitsevat käsitykset siitä, keitä ovat ”me” ja ”he”. Hänen tapansa kohdata köyhiä, sairaita, rikollisia, halveksittuja, vierasheimoisia ja vierasmaalaisia – sanalla sanoen outoja ja vieroksuntaa herättäviä – muistuttaa tärkeästä asiasta. Jumalan tahto ei ole, että me sekunnin murto-osassa ratkaisemme sen, ketkä eivät kuulu joukkoomme, kenet voimme sivuuttaa ja keneen voimme suhtautua välinpitämättömästi, jopa vihamielisesti. Sen sijaan Jumalan tahto kuuluu: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”

Jumalan valtakunnassa ei kulje poissulkevia rajoja minun ja lähimmäiseni, meidän ja heidän välillä. On vain ihmisiä, meitä, Jumalan kuviksi luotuja. Kirkkojen kasvatustyötä tarvitaan, tänään enemmän kuin aikoihin.