Saarna Turun yliopiston lukuvuoden avajaisjumalanpalveluksessa Turun tuomiokirkossa 3. syyskuuta 2019

Luuk. 18:9–14

Tieteen harjoittaminen on työtä, johon vain ihminen kykenee. Verraton aivokapasiteetti yhdistyneenä uteliaisuuteen ja kyselyyn ovat saaneet aikaan sen, että juuri ihminen on pystynyt hankkimaan tietoa ja järjestelemään sen systemaattisiksi kokonaisuuksiksi. Tieteen käytännölliset sovellukset ja niiden varaan rakentuva teknologia ovat tehneet meistä lajin, joka on ainutlaatuisella tavalla muokannut maailmaa niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. Viimeistään ydinfysiikan löytöjen myötä on käynyt selväksi, miten suuri vastuu juuri ihmisellä on koko planeettamme tulevaisuudesta.

Tieteelliseen työskentelyyn liittyy monia tärkeitä periaatteita. Tieteenharjoittajan tulee pyrkiä totuuteen ja lahjomattomuuteen. Tieteelliseen työhön kuuluvat myös tulosten julkinen arviointi ja käytettyjen menetelmien läpinäkyvyys. Yksi tärkeimpiä tiedemaailman tavoitteita ja periaatteita on objektiivisuus. Objektiivisuuden periaate pyrkii estämään muun muassa sen, että tiedettä harjoitetaan vain jonkun maailmankatsomuksen tavoitteiden tukemiseksi. Objektiivisuuteen pyrkiminen takaa myös sen, että tulokset ovat yleispäteviä ja kenen tahansa tarkistettavissa.

Vaikka objektiivisuus on keskeinen tieteellisen työskentelyn periaate, tiede on aina ihmisten työtä. Tämä merkitsee, että täyteen ja ehdottomaan objektiivisuuteen on lopulta mahdotonta päästä. Mukana on aina subjektiivinen, tieteenharjoittajan ihmisyyteen ja persoonaan liittyvä ulottuvuus. Kaikista objektiivisuuspyrkimyksistä huolimatta tieteentekijä on ihminen ajatuksineen, arvoineen, tunteineen, tavoitteineen ja katsomuksineen, olkoot ne tiedostettuja tai tiedostamattomia.

Päivän evankeliumissa Jeesus kertoo kahdesta miehestä, jotka olivat tulleet temppeliin. Rukoillessaan kumpikin luo silmäyksen omaan itseensä. Itsensä tutkailemisessa, tapahtuipa se kirkossa tai vaikkapa tutkijankammiossa tai opiskelijan työpöydän äärellä, luodaan silmäyksiä omiin motiiveihin, tavoitteisiin ja arvoihin. Silloin tulee kyseltyä, kuka minä olen ja mitä minä elämältä odotan. Tällaiset kysymykset edellyttävät ihmiseltä avoimuutta ja rehellisyyttä omaa itseä kohtaan.

Fariseuksen kuva omasta itsestään oli selkeä. Jeesus kertoo: ”Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: ’Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.’” Fariseus halusi elää esimerkillisesti kaikkia juutalaisen lain määräyksiä noudattaen. Hänen rukouksessaan välittyy käsitys ihmisestä, joka on itsevarma ja omista hyvistä ominaisuuksistaan erinomaisen tietoinen.

Ankarin kohta fariseuksen rukouksessa on siinä, kun hän ryhtyy vertailemaan itseään taaempana rukoilleeseen publikaaniin. Publikaaneja pidettiin yleisesti jo ammattikuntansakin vuoksi rosvoina ja huijareina, koska tullivirkailijoina he saattoivat periä suurempia maksuja kuin oli tarpeen. Epäilyttävää publikaaneissa fariseusten ja muiden uskonnollisten auktoriteettien mielestä oli sekin, että työssään publikaanit joutuivat olemaan tekemisissä epäpuhtaiksi luokiteltujen pakanoiden kanssa ja että he palvelivat Rooman valtakuntaa, pakanallista miehittäjää.

Publikaanin rukous poikkeaa oleellisesti fariseuksen rukouksesta. Itsevarmuus ja omanvoimantunto loistavat poissaolollaan. Vertailukohtia ei löydy. On vain taju omasta syntisyydestä, kun väärien valintojen ja ratkaisujen paino tuntuu mielessä raskaana. Tämän vuoksi publikaanin rukous jää lyhyeksi. Jeesus kertoo: ”Publikaani ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!’”

Jeesuksen vertaus kuvaa sitä, miten eri tavoin ihmiset voivat hahmottaa itsensä. Kuva omasta itsestäni voi poiketa siitä, miten muut minut näkevät. Tai sitten omakuvani saattaa perustua täysin sille, mitä muut minusta sanovat ja ajattelevat. Objektiivisuuden ja subjektiivisuuden suhteen Jeesuksen vertaus tuo esille yhden oleellisen seikan. Subjektiivisen näkökulman tiedostaminen palvelee objektiivista asioiden hahmottamista ennen kaikkea siinä, että se muistuttaa ihmistä hänen rajallisuudestaan, siitä, että kukaan ei ole täydellinen, kukaan ei ole haavoittumaton.

Niin hengellisessä elämässä kuin tieteellisessä työskentelyssäkin etsitään totuutta. Todellisuus on mitä se on, riippumatta siitä, mitä ihminen subjektiivisesti siitä ajattelee ja millaiseksi sen tulkitsee. Siksi todellisuuden edessä on oltava nöyrä. Samaa nöyryyttä todellisuuden edessä tarvitaan myös silloin, kun arvioimme itseämme, jotta kuva itsestämme olisi mahdollisimman totuudenmukainen. Tällaisen totuudenmukaisuuden tärkeä edellytys on, että ihminen tunnustaa ja tunnistaa oman rajallisuutensa.

Oman rajallisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen voi tuntua pelottavalta. Ehkä juuri se oli fariseuksen suurin ongelma Jeesuksen vertauksessa. On turvallista tarrautua käsitykseen omien hyvien puolien erinomaisuudesta ja hakea sille tukea vertailusta toisiin ihmisiin. Mutta tällainen arviointi käy ennen pitkää raskaaksi, koska oman haavoittuvuuden ja säröjen kieltäminen pakottaa rakentamaan monenlaisia kulisseja.

Hyvä Turun tuomiokirkkoon kokoontunut yliopistoväki. Tieteen harjoittaminen, opiskeleminen, opettaminen ja tutkiminen eivät ole ainoastaan osallistumista objektiivisen tiedon omaksumiseen ja lisäämiseen. Ne ovat samalla myös kasvamista itsetuntemuksessa, kasvamista ihmisenä, subjektina. Tässä prosessissa suurimpia ilonaiheita on se, että saa tietää ja oppia jatkuvasti uutta. Ja uutta opittavaa riittää. Etsiessään uutta tietoa ihminen ei tule koskaan valmiiksi. Ja juuri tällaisina, rajallisina ja keskeneräisinä, me toteutamme ihmisen tärkeää kutsumusta kysyä ja kuunnella: kysyä, mikä on totta, ja kuunnella, miten todellisuus kyselyymme vastaa.