Toivon merkki

Rauhallinen kävely hautausmaalla vie menneeseen aikaan. Vainajien nimet hautakivissä kertovat ainutlaatuisesta ja ainutkertaisesta elämästä syntymän ja kuolinhetken välillä.

Hautausmaa on myös puisto, jossa elämä on läsnä monenlaisessa muodossa, puiden huminassa, lintujen laulussa, oksalta toiselle hyppelevissä oravissa, kukkien väriloistossa ja haudalle tuotujen kynttilöiden liekeissä.

Hautausmaavierailut eroavat toisistaan. Itse hautajaisissa menetyksen ja surun paino tuntuu raskaalta ja joskus jopa mahdottomalta kantaa. Mutta kun aikaa on kulunut ja surutyö on edennyt, käynti hautausmaalla voi rauhoittaa ja tuoda lohtua. Vierailija saa lempeän muistutuksen omasta katoavaisuudestaan.

On paastonajan viimeinen ilta, hiljainen lauantai. Jeesus lepää hautakammiossaan. Ajatus kulkee hautausta edeltäviin tapahtumiin. Ne ovat väkivaltaisia ja surullisia. Intoa täynnä Jeesuksen opetuslapset olivat saapuneet Mestarinsa kanssa Jerusalemiin osallistuakseen pääsiäisjuhlille. Toissaillan yhteinen ateria oli ollut juhlava ja iloinenkin. Opetuslapset odottivat pääsevänsä tulevan viikonvaihteen aikana Jeesuksen seurassa tärkeään juhlaan. Samalla he saisivat osansa siitä huomiosta, jota heidän Mestarilleen suotaisiin.

Jeesuksen matkassa oli ollut hyvä kulkea. Sen opetuslapset olivat kuitenkin illallisella huomanneet, että aivan kaikki ei ollut kuten ennen. Jeesus oli vihjannut joutuvansa kärsimään. Mutta se ei ollut liikaa haitannut iloista ja odottavaa, innostunutta ja uskonvarmuuden värittämää tunnelmaa.

Vielä samana yönä tunnelma oli muuttunut täysin. Matka kärsimykseen, kipuun, petokseen, hylkäämiseen, kiusaamiseen ja ihmisarvon halveksuntaan oli alkanut. Jeesus oli otettu kiinni ja viety uskonnollisten ja maallisten tuomioistuinten eteen. Lopulta kaikki päättyi Jeesuksen kuolemaan Golgatalla ja siihen, että hänen ruumiinsa laskettiin hautakammioon. Nyt, sapattina, Jeesuksen opetuslapset koettivat ymmärtää, mitä kuluneen parin vuorokauden aikana oli oikein tapahtunut. Kaikki se, mihin he olivat luottaneet ja uskoneet, näytti tuhoutuneen, koska Jeesus oli kuollut ja haudattu.

Me, jotka nyt pari tuhatta vuotta noiden tapahtumien jälkeen vietämme hiljaista lauantaita, tiedämme enemmän kuin opetuslapset tuolloin. Kuoleman, surun ja menetyksenkin keskellä oli sittenkin tallessa toivon siemen. Se paljastuisi vasta varhain seuraavana aamuna.

Toivon siemen oli mukana jo satoja vuosia ennen pitkääperjantaita ja hiljaista lauantaita. Vanhan testamentin kovia kokenut Job havaitsi sen omien, käsittämättömältä tuntuneiden kärsimystensä ja vastoinkäymistensä keskellä.

Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa.

Risti on kristittyjen tunnusmerkki. Se on myös yleinen symboli kuolinilmoituksissa ja hautakivissä. Niissä yhteyksissä ristiä pidetään usein virheellisesti kuoleman ja elämän loppumisen merkkinä. Itse asiassa sellainen se oli viimeisen kerran tuona tiettynä sapatinpäivänä, lauantaina pitkänperjantain jälkeen.

Tänään muistamme tuota viimeistä iltaa, jolloin risti vielä oli yksinomaan kuoleman tunnus. Me tiedämme nyt sen, mitä opetuslapset eivät voineet tuossa vaiheessa vielä tietää, sen, että kärsimyksen ja kuoleman symboli saisi pian paljon laajemman merkityksen. Tänään risti on elämän ja toivon merkki. Siksi se on Jeesuksen seuraajien tunnus. Siksi sitä kannetaan kaulariipuksissa, siksi se näkyy kirkkojen kupoleissa, siksi se kaiverretaan hautakiviin. Ristillä merkitty hauta on paikka, jossa itää toivon siemen.

Rukoilemme.

Pyhä kaikkivaltias Jumala, rakas taivaallinen Isämme. Kiitos siitä, että haudassakin sinä olet läsnä. Vahvista uskoamme ja toivoamme, jotta rohkeasti seuraisimme Herraamme Jeesusta silloinkin, kun kärsimys ja vastoinkäymiset uhkaavat lannistaa. Anna meille pääsiäisen riemu. Tätä pyydämme Poikasi Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.