Tarvitsemme luottamusta

Muutama viikko sitten, syys-lokakuun vaihteessa, osallistuin pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen johtavien piispojen matkalle Ukrainaan. Mukana delegaatiossa oli myös Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa. Matkan yhtenä tarkoituksena oli osoittaa tukea ukrainalaisille ja kahdelle kirkolle, pienelle luterilaiselle kirkolle ja seitsemän vuotta sitten autokefalisen aseman saaneelle Ortodoksiselle kirkolle Ukrainassa. 

Matkan kokemukset herättivät paljon kysymyksiä ennen muuta siitä, mitä jo vuosia jatkunut sotatila aiheuttaa ihmisten psyykelle ja ylipäätään arkiselle elämälle. Toistuvat ilmahälytykset pitävät kansaa jatkuvassa jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin drooni tai ohjus pääsee ilmapuolustuksen läpi tekemään tuhoja. Erityisen pysäyttävää oli vierailla Kiovan esikaupungissa Butsassa, jossa venäläiset joukot sodan alkupäivinä kevättalvella 2022 syyllistyivät uskomattoman julmiin tekoihin siviiliväestöä kohtaan. 

Situationen i Ukraina är ett extremt uttryck för vad som sker mer allmänt på vår kontinent, som varit van vid stabilitet i årtionden, och även på många andra håll i världen. Osäkerheten har blivit en allt större del av människornas vardag. På både nationell och internationell nivå är det för närvarande mycket svårt att skissera framtiden, och planeringen av framtiden har blivit allt kortsiktigare, eftersom man hela tiden måste fokusera på de omedelbara hoten i stället för på mera långtgående planer.  

Ukrainan tilanne on äärimmäinen ilmaus siitä, mitä laajemminkin on menossa vuosikymmeniä vakauteen tottuneessa maanosassamme, ja monin paikoin muuallakin maailmassa. Epävarmuus on tullut yhä suuremmaksi osaksi ihmisten arkea. Niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla tulevaisuuden hahmotelmia on tällä hetkellä kovin vaikea piirtää. Tulevan suunnittelu on käynyt yhä lyhytjänteisemmäksi, kun on jatkuvasti pakko kiinnittää huomiota välittömiin uhkiin kauaskantoisempien suunnitelmien sijaan.  

Tällaiset ajat ovat erityisen haitallisia yhden tärkeän, ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvän piirteen kannalta. Luottamus kärsii. Epäluottamus vahvistuu, ja polarisaatio, ihmisten ja erilaisten organisaatioiden välisten suhteiden kärjistyminen on sekä epäluottamuksen syytä että sen seurausta. Turvallisuutta ja vakautta luoneet instituutiot ovat joutuneet hyökkäysten kohteiksi. Valtioiden väliset sopimukset ja ylipäätään se, mitä nimitetään kansainväliseksi sääntöpohjaiseksi järjestykseksi, on kriisissä. Voiko erilaisiin turvatakuisiin täysipainoisesti luottaa, vai onko niidenkin suhteen siedettävä epävarmuutta? 

Luottamuksen rapautuminen koettelee yhteiskuntaa ja sen jäsenten elämää monin tavoin. Tieteellisen työskentelyn ja median välittämän tiedon kyseenalaistaminen nakertaa pohjaa, jonka varaan yhteinen peruskäsitys todellisuudesta rakentuu. Yhä voimakkaampina kuuluvat äänenpainot, jotka systemaattisesti kuvaavat viranomaisten ja esimerkiksi oikeuslaitoksen toimintaa arveluttavaksi ja politisoituneeksi. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa luottamus viranomaisiin ja oikeuslaitokseen on onneksi korkealla tasolla, toisin kuin sellaisissa maissa, joissa ne suojelevat vallanpitäjiä kansalaisten kritiikiltä. Kysymys ei silloin olekaan vain kansalaisten luottamuksesta johtajiinsa, vaan luottamuksen suunta kulkee myös toisinpäin. Vallanpitäjien epäluottamus kansalaisia kohtaan ilmenee monessa maassa autoritaarisena johtamisena, joka johtaa heidät rajoittamaan kansalaisten perusoikeuksia.  

Epäluottamuksella on taipumuksena syntyä ja kasvaa nopeammin kuin luottamuksella. Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen on todennut kirjassaan Oppi luottamuksesta, että ”epäluotettavuus on eräänlainen luotettavuuden seuralainen. Mitä korkeammalle kiipeät luottamuksen portailla, sitä suurempi on putouksesi epäluottamuksen kuiluun.”  

Saarisen lausuma luottamuksen ja epäluottamuksen suhteesta on huomionarvoinen. Luottamukseen sisältyy aina riski, joka toteutuessaan johtaa epäluottamukseen. Riski luottamuksen vähittäisestä tai äkillisestä vaihtumisesta epäluottamukseksi riippuu monesta asiasta, muun muassa siitä, mitä odotuksia luottamuksen säilyttämiselle on asetettu ja millaisiin lupauksiin luottamus on sidottu. Professori Saarisen mukaan riskiin ottamiseen suostuminen merkitsee oman haavoittuvuuden myönteistä tunnustamista ja itsensä tietoista alttiiksi asettamista pettymyksen mahdollisuudelle. Voin pettyä luottamuksessani sitä herkemmin mitä pienemmistä oman ajatukseni vastaisista asioista olen taipuvainen ottamaan itseeni. Haavoittuvuus on välttämätön elementti luottamuksessa. Voi olla jopa niin, että oman haavoittuvuutensa kieltävän on vaikea, äärimmäisissä tapauksissa jopa mahdotonta luottaa kehenkään tai mihinkään. 

Utifrån mina iakttagelser och upplevelser har det ömsesidiga förtroendet satts på prov inte bara i samhället, utan också i vår egen kyrka. Spänningen mellan olika uppfattningar märks av också här i kyrkomötet. I synnerhet frågan om kyrklig vigsel och välsignelse av samkönade par har länge påverkat tankar och sinnesstämningar. Gång på gång har vi sett att synen på prästämbetet fortfarande är föremål för diskussion, nästan 40 år efter att kyrkomötet beslutade att öppna prästämbetet också för kvinnor. Det finns naturligtvis andra frågor som vi är oense om i kyrkan, men det är utan tvivel just de här två frågorna som hårdast har prövat kyrkomötets eget arbete och även i vidare bemärkelse det ömsesidiga förtroendet bland beslutsfattare och kyrkans medlemmar. 

Havaintoni ja tuntemusteni mukaan keskinäinen luottamus on ollut koetteilla paitsi yhteiskunnassa myös omassa kirkossamme. Erilaisten näkemysten jännite tuntuu myös meillä kirkolliskokouksessa. Varsinkin kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta on pitkään vaikuttanut ajatuksiin ja mielialoihin. Yhä uudestaan on havaittu, että myös käsitys pappisvirasta puhuttaa edelleen miltei 40 vuotta sen jälkeen, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran myös naisille. Toki on muitakin seikkoja, joista kirkossa ollaan eri mieltä, mutta epäilemättä juuri nämä kaksi teemaa ovat kaikkein rajuimmin koetelleet kirkolliskokouksen omaa työskentelyä ja myös laajemmin keskinäistä luottamusta päättäjien ja kirkon jäsenten keskuudessa. 

Oman kirkkomme nykyisten jännitteiden kanssa kipuiltaessa on tarpeen muistaa, että tässä ei ole pohjimmiltaan mitään uutta. Inhimillisessä kanssakäymisessä ja siksi myös kirkon hallinnossa on aina kysymys erilaisista näkemyksistä. Kirkolliskokouskin on olemassa, koska kirkon elämän kannalta tärkeistä asioista ollaan eri mieltä. Jos kaikki olisivat aina samaa mieltä ja näkemys olisi aina yhtenäinen, mitään kirkolliskokouksen kaltaista päätöksentekoelintä ei tarvittaisi. Erimielisyydestä seuraa kuitenkin jännitteitä, jotka voivat koetella keskinäistä luottamusta. Hyvässä tapauksessa jännitteet kannustavat etsimään ratkaisua, joka voitaisiin yhdessä hyväksyä. Pahimmassa tapauksessa yhteys rikkoutuu ja epäluottamus tekee eri mieltä olevat arveluttaviksi, jopa kartettaviksi. 

Varhaisen kirkon kirkolliskokouksia tutkinut yhdysvaltalainen kirkkohistorian professori Paul Valliere on todennut, että kirkolliskokouksissa on läsnä kaksi toisiinsa kietoutunutta ulottuvuutta: vallankäyttö ja hengellinen elämä. Haluan tässä tarkastella valtaa lähtökohtaisesti positiivisena asiana, mahdollisuutena ja valtuutuksena tehdä päätöksiä. Valta ei ole viime kädessä kenenkään edustajan tai heidän hengellisen viiteryhmänsä omaisuutta, vaan se on aina Kristuksen valtaa. Vallankäyttö kuuluu päätöksentekoelimen olemukseen.  

Kirkolliskokouksen toiminnassa on vallankäytön rinnalla kuitenkin tuo toinen ulottuvuus, hengellinen elämä. Kirkolliskokous on rukoileva, jumalanpalvelusta viettävä elin, jonka varsinainen tehtävä on kysellä Jumalan tahtoa. Hengellisen ulottuvuuden yksi tärkeä tehtävä on koota eri mieltä olevat kirkolliskokousedustajat yhteiseen rukoukseen ja näin vahvistaa keskinäistä luottamusta. Se voi puolestaan laimentaa sitä kielteistä yhteiseen työskentelyyn kohdistuvaa vaikutusta, joka vallankäytön tiimellyksessä kasvamaan pyrkivällä epäluottamuksella on yhteiseen työskentelyyn.  

När det gäller vårt eget kyrkomöte har jag stor tillit till att det inte finns någon i denna sal som inte vill gott för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Vårt problem är utan tvekan likartat det som kyrkomötena haft genom tiderna. Hur ska vi, trots våra principiella meningsskiljaktigheter, kunna bygga en gemensam framtid i vår kyrka? Hur kan vi se tillräckligt brett och tillräckligt långt? Hur kan vi undvika att ge intryck av att den som har en annan syn på en viss fråga har brister i det andliga livet och i förhållandet till Gud?  

Mitä omaan kirkolliskokoukseemme tulee, minulla on vakaa luottamus siihen, että tässä salissa ei ole ketään sellaista, joka ei tahtoisi Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle hyvää. Ongelmamme on epäilemättä samankaltainen, kuin kirkolliskokouksissa on ollut kautta aikojen. Miten pystyisimme lähtökohtaisista erimielisyyksistämme huolimatta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta omassa kirkossamme? Kuinka osaisimme nähdä riittävän laajalle ja kauas? Kuinka pystyisimme välttämään sen vaikutelman antamista, että toisenlainen näkemys ratkaistavasta asiasta kertoo hengellisen elämän ja jumalasuhteen puutteista?  

Luottamus liittyy hyväntahtoisuuteen. Milanon piispa, 300-luvulla elänyt pyhä Ambrosius toteaa papistolle suunnatussa teoksessaan, että Kristuksen ruumiissa hyväntahtoisuus valtaa alaa neljän seikan perusteella: yhteys uskossa, yhteenliittyminen kasteessa, yhdenvertaisuus armon saamisessa ja osallistuminen ehtoollisen sakramenttiin. Usko, kaste, armo ja ehtoollinen ovat siis Ambrosiuksen mukaan kuin maaperä, josta hyväntahtoisuus, luottamus kasvaa.  Hyväntahtoinen luottamus on lähtökohta, josta käsin kirkolliskokouksessa on määrä lähestyä ratkaistavia asioita. Vaikeus on toki siinä, että vaikka tavoite, koko kirkon hyvä, on yhteinen kaikille, erimielisyys vallitsee keinoista, miten tuohon hyvään voidaan päästä. Jos kuitenkin pystymme säilyttämään hyväntahtoisuuden omissa ajatuksissamme, puheissamme ja olemisessamme, emme koe erimielisyyttä ja toisella kannalla olevia edustajatovereita uhkana.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Konfliktien, jyrkkien vastakkainasettelujen, polarisaation ja sodan kauheuksien aikana kirkkoa tarvitaan ennen muuta toivon tuojana. Luottamus ja toivo kuuluvat yhteen. Ukrainassa Butsan kaupungin pienessä ortodoksikirkossa vietimme lyhyen ekumeenisen rukoushetken hyökkäyksen uhrien muistoksi. Kirkossa oli myös valokuvanäyttely, joka kertoi venäläisten jälkeensä jättämästä tuhosta. Kuvat olivat järkyttäviä. Niiden ympärillä oli kuitenkin toisenlaisia, toivoa ja luottamusta huokuvia kuvia, ikoneita. Niissä kirkkoon saapuneita katselivat Herramme Jeesus, hänen äitinsä Maria, arkkienkeli Mikael ja joukko kirkon pyhiä. Jokainen ikoni tuntui monenlaisen kauheuden keskellä kannustavan luottamukseen, luottamukseen ihmisten hyväntahtoisuutta, tulevaisuutta ja Jumalaa kohtaan.  Hyvät kirkolliskokousedustajat, sellaista luottamusta mekin tarvitsemme.