Silmästä silmään

”Anteeksiantaminen ja anteeksi pyytäminen on kova juttu.” Näin toteaa entinen vanki puhuessaan henkirikoksen uhreille järjestetyssä tapaamisessa John Websterin ohjaamassa dokumenttielokuvassa Silmästä silmään. Dokumentin katsoja aistii jännitteen, joka tilanteeseen liittyy. Miten henkirikoksen tekijän ja hänen uhrinsa läheisten tapaaminen ylipäätään on mahdollista? Ketä se hyödyttää? Mihin sillä pyritään? Voiko tuollaisessa tilanteessa kukaan puhua anteeksipyytämisestä tai anteeksiantamisesta? Ovatko ne edes mahdollisia?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä heräsi mielessäni katsoessani elokuvaohjaaja John Websterin puhuttelevaa dokumenttielokuvaa Silmästä silmään. Kirkkohallitus on päättänyt antaa vuoden 2020 kirkon kulttuuripalkinnon John Websterille tuon elokuvan johdosta. Palkintoa valmistellut työryhmä perustelee esitystään seuraavasti:

”Nykyisin vastakkainasettelu on voimissaan ja elokuva tarjoaa toisenlaisen näkökulman keskusteluun. Silmästä silmään -elokuva muistuttaa, että jopa kaikkein pahimmissa konfliktitilanteissa ja rikoksien yhteydessä voidaan kohdata kasvokkain ja käydä asiallista ja kohtaavaa keskustelua. Dokumenttielokuvasta voi todeta, että se on hienointa lajissaan. Sen kuvaus ja leikkaus on taidokasta työtä. Elokuvan takana on erittäin korkeatasoinen työryhmä, joka samalla saa huomionosoituksen. Elokuvassa näkyy myös sovittelutyöskentelyn aikana ihmisissä tapahtuva prosessi ja kehitys.”

Nykyinen viestintävirta on täynnä väkivaltaisia henkirikoksia, milloin uutisten, milloin dokumenttien ja milloin viihteellisten ohjelmien välityksellä. Huomio kiinnittyy tekoon, tekijään ja uhriin. On poikkeuksellista, että keskitytään kuvaamaan henkirikoksen vaikutuksia uhrin lähipiiriin kuuluviin ihmisiin. Niin ikään on poikkeuksellista, että rikoksen tekijän tuntoja ja ajatuksia luodataan syvällisemmin. Erityisen puhuttelevaa dokumentissa on havaita, miten uhrin omaisten ja rikoksentekijöiden kokemukset suhteutuvat toisiinsa ja mikä myönteinen merkitys kohtaamisella on molemmille osapuolille.

Henkirikoksen uhrin äidin sanat puhuttelevat, kun hän perustelee päätöstään osallistua dokumentin kuvaamaan prosessiin: ”En halua vihata loppuelämääni.” Traumaattisen kokemuksen käsitteleminen ja oman olon helpottumisen etsintä edellyttävät tietoista päätöstä kohdata ahdistava asia ja sen aiheuttanut ihminen. On keskityttävä ihmiseen, ei siihen mielikuvaan, joka hänestä on päässyt muodostumaan. Silloin suostutaan katsomaan häntä, monenlaisten kielteisten tunteiden kohdetta, silmästä silmään, kuten dokumentin nimi osuvasti kuvaa. Vaikeneminen ja unohtamisyritykset eivät tuota tulosta.

John Websterin dokumentti antaa paljon ajateltavaa, kun laajemmin pohditaan ihmisten välisiä jännitteitä ja yrityksiä tulla toimeen niiden kanssa. Jos täydellinen sovinto ei tunnukaan mahdolliselta toisen ihmisen kanssa, sovinto oman sisimmän kanssa on silloinkin saavutettavissa. Dokumenttielokuva tuo esille tärkeitä ihmisyyden, väärin tekemisen, kärsimisen ja sovituksen teemoja, samoja, jotka ovat esillä kristillisen kirkon elämässä varsinkin näin paastonaikana.

Näillä sanoilla haluan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta ensinnäkin kiittää Teitä, John Webster, merkittävästä dokumenttielokuvasta, ja onnitella Teitä Kirkon kulttuuripalkinnon johdosta.