Sanojen mahti

Kuluneen viikon aikana olemme käyttäneet lukuisia puheenvuoroja asialistoillamme olevista asioista. Paljon puheita ja paljon sanoja. Välillä suorastaan havahdun siihen, että millään hallintoelimellä, ei edes kirkolliskokouksella, ole muuta keinoa löytää ratkaisuja ja päästä päätökseen kuin käyttää sanoja. Päätöksiä tekevässä elimessä keskustelut ovat lopulta ainoa keino löytää reitti eteenpäin. 

Luterilaista kirkkoa sanotaan sanan kirkoksi, ja kyllä tämän luonnehdinnan voi tässä salissa todeta paikkansa pitäväksi, vaikka varsinaisesti ajatuksella viitataankin Raamatun keskeisyyteen kirkon elämässä Jumalan sanana. Täällä kirkolliskokouksessa käy hyvin ilmi, miten me kommunikoimme keskenämme sanojen kautta. Sanat, jotka voidaan sekä puhua että kirjoittaa mutta myös kuulla ja lukea, kantavat mukanaan merkityksiä ja ulottuvuuksia, jotka ulottuvat kauas tämän salin ulkopuolelle.  

Tulemme yhteen muutamaksi päiväksi, tuomme mukanamme oman itsemme, elämänkokemuksemme ja maailmamme, ja koetamme keskittyä vaihtamaan ajatuksia kulloinkin esillä olevasta asiasta. Erilaisuus ja erimielisyyskin kuuluvat tämän vuoksi asiaan.Haasteena onkin, miten kuulisin toisen edustajan puheen ja kuinka löytäisin sanat ilmaistakseni omat ajatukseni niin, että kuulemiseni ja sanomiseni auttaisivat tätä salia löytämään yhteisen ratkaisun.  Ratkaisu syntyy joskus yksimielisesti, joskus äänestyksen kautta. 

Sanojen avulla kerromme, mitä ajattelemme. Samalla paljastamme muille, keiden kanssa olemme samaa mieltä, keiden kanssa taas eri mieltä. Toistemme puheista päättelemme, millaiseen laajempaan joukkoon puhuja kuuluu tai millaisen ryhmän äänenpainoja hän tuo esille. Eikä tässä salissa puhuta ainoastaan tässä salissa kuunteleville, vaan sanat osoitetaan myös niille, jotka striimauksen kautta seuraavat keskustelujamme. Sanojen avulla ilmaisemme identiteettiämme ja kerromme, missä on paikkamme mielipiteiden runsaassa maastossa. 

Sanat ovat vaikuttamisen väline. Kirkolliskokouksen kaltaisen hallintoelimen kokouksessa puheiden pitämisellä on tavoitteena paitsi ilmaista puhujan ajatuksia myös vaikuttaa niihin, jotka puhetta kuuntelevat. Keskusteluun kuuluu siis paitsi mahdollisuus kertoa omasta tai oman viiteryhmän näkökulmasta myös mahdollisuus tulla vaikutetuksi toisen puhujan ja hänen viiteryhmänsä toisenlaisesta näkökulmasta. Kirkolliskokouksenkaan ei ole tarkoitus olla vain yhteen suuntaan osoitettujen puheenvuorojen alusta vaan yhtä lailla foorumi, jossa antaudutaan alttiiksi ja vastaanottavaksi erilaisille näkökulmille. Hyvä keskustelu sisältää mahdollisuuden ja luvan sille, että voin tarkistaa ja jopa muuttaa omaa mielipidettäni. 

Toisinaan uppoudun selailemaan aivan ensimmäisten kirkolliskokousten keskustelupöytäkirjoja runsaan sadan vuoden takaa. Miten paljon sanoja onkaan silloin käytetty, suorastaan uuvuttavan paljon. Tuolloinhan kirkolliskokousta pidettiin kokonaisen kuukauden ajan aluksi kymmenen, sittemmin viiden vuoden välein, ja siksi puhumisen tarve oli suuri. Yksi piirre käytetyissä puheenvuoroissa pistää erityisesti silmään. Oli nimittäin tavallista, että kirkolliskokousedustaja aloitti puheenvuoronsa aivan tietyllä tavalla. ”Pyydän saada tuoda esille ajatuksen…” tai ”Pyydän saada huomauttaa arvoisalle edustajalle…” tai ”Pyytäisin lausua muutamia sanoja…”  Vaikka tuollainen fraseologia ja retoriikka epäilemättä olivat ajan tapa ja kuuluivat asiaan, en silti voi olla ajattelematta, että niillä on ollut syvä merkitys varsinkin aikana, jolloin Suomi oli vasta muotoutumassa ja sen luterilainen kirkko etsimässä paikkaansa uudenlaisessa, nopeasti muuttuneessa yhteiskunnassa.  

Sadan vuoden takaisten kirkolliskokouspuheiden aloitusretoriikka kuvastaa nöyryyttä ja tajua siitä, että puheenvuoro on ennen kaikkea oma henkilökohtainen panos yhteisen todellisuuden rakentamiseen. En voi vaatia, että tämä puheenvuoro vaikuttaa lopulliseen ratkaisuun – sen ratkaisevat puheenvuoroni argumentaatio ja puheenvuoroni kuulijat. Mutta sitä voin kyllä odottaa, että puheenvuoroni aidosti kuunnellaan.  

Oma kokemukseni kirkolliskokouksen työskentelystä jälleen tällä viikolla on ollut, että olemme kuunnelleet toistemme puheita. Sanat ovat koskettaneet, ne ovat herättäneet jatkoajatuksia, jopa tunteita. Sanojen avulla olemme saaneet aikaan ratkaisuja, jotka ohjaavat kirkkomme elämää. Haluankin kiittää teitä, edustajakollegat, tästä viikosta, keskusteluista, sanoista, joilla olemme rakentaneet yhtyeistä todellisuutta. Kiitos Oulun hiippakunnalle viikkomme hartauselämän hoitamisesta.  Kiitos pääsihteerille, varapuheenjohtajille, notaarille, kirkkohallituksen työntekijöille, valiokuntasihteereille ja kansliahenkilökunnalle, kokoustekniikasta huolehtineille, keittiöhenkilökunnalle ja muulle Linnasmäen opiston henkilökunnalle. 

Sanojen voima on suuri. Ne ovat oikealla paikallaan silloin, kun ne muistuttavat ja saavat aikaan sen, että valo on pimeyttä suurempi, hyvä voimakkaampi pahaa. Johanneksen evankeliumin ensimmäiset jakeet kuvaavat asian näin: Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.