Lapsen turvaksi

Luuk. 2:22–33

Vastasyntynyt lapsi on puhutteleva näky. Häntä voisi katsella pitkään: pörröinen tukku hiuksia tai ohuet haivenet päälaella, pienen pienet kasvonpiirteet, pienet sormet pikkuruisine kynsineen. Kaikki on niin pientä. Valveilla ollessaan vauva ottaa ensituntumaa ympäristöönsä harhailevalla katseellaan, herkällä kuulollaan ja hapuilevilla käsillään. Itku on vauvan tapa kertoa, mitä hän tarvitsee. Vastasyntynyttä katsellessa voi vain todeta, miten pienestä ja hauraasta elämä alkaa, miten avuton ja täysin aikuisten hoivan varassa hän on.

Lapsen syntymä nostaa pintaan paljon tunteita. Ilo, kiitollisuus ja onni omasta lapsesta voivat olla suorastaan pakahduttavia. Sisimmästä kumpuaa harras toive ja rukous: kunpa lapseni saisi elämässään vain kaikkein parasta. Kunpa hän saisi kasvaa turvassa ja rauhassa. Kunpa kaikki menisi hyvin.

Rukous pienen lapsen puolesta oli mielessä myös Marialla ja Joosefilla, jotka kynttilänpäivän evankeliumin kertomuksessa tuovat vajaan kahden kuukauden ikäisen Jeesus-lapsen Jerusalemin temppeliin ”Herran eteen”, kuten evankeliumi ilmaisee. Se kaikkein paras, minkä Maria ja Joosef halusivat Jeesukselle antaa, oli Jumalan siunaus. Juuri Jumalan siunaus pitää sisällään lupauksen Jumalan läsnäolosta, muodostuipa ihmisen elämä millaiseksi hyvänsä. Siunaus on sitä, että Jumala pitää sylissään.

Jerusalemin temppelissä Jeesus ei ollut ainoastaan Marian ja Joosefin sylissä. Iäkäs rukoilija Simeon oli ilahtunut nähdessään tämän perheen ja erityisesti Jeesus-lapsen. Simeon otti Jeesuksen syliinsä ja alkoi ylistää Jumalaa. Tuo hetki oli hänelle merkittävä, suorastaan elämän käännekohta. Hän näki lapsessa Jumalan lupausten täyttymisen. Hän ymmärsi pitävänsä sylissään Vapahtajaa, nyt vielä heikkoa ja avutonta.

Sylissä lasta ympäröivät käsivarret, lämpö ja sydämen syke. Käsivarret pitävät kiinni, suojaavat ja estävät putoamasta. Lämpö tekee olon levolliseksi. Kahden sydämen syke kertoo suhteesta, jossa turvaa tarvitseva ja turvaa antava kohtaavat. Syli on perustava kuva siitä, mitä on olla ihminen, mitä me toisiltamme kaipaamme ja mitä voimme toisillemme antaa. Tarve kokea turvallisuutta elää ihmisessä vahvana. Siksi vanhempien ja lapsen suhde on erityisen tärkeä. Vanhempien syli on lapselle maailman turvallisin paikka.

Lapsen syntymä merkitsee vanhemmille suurta muutosta. Arki saa uusia sävyjä ja rakenteita. On elettävä turvaa kaipaavan, avuttoman ja hoivaa tarvitsevan vauvan ehdoilla. Vanhemmuus ilahduttaa ja rikastuttaa elämää. Samalla se velvoittaa ja sitoo. Vanhemmuus ei ole koskaan helppo tehtävä. Se vaatii ja kuluttaa voimia. Äidin ja isän pakahduttava halu antaa lapselleen vain kaikkein parasta voi joutua joskus koetteille, kun arjen murheet ja velvoitteiden paineet alkavat tuntua ylivoimaisilta. Miten äiti ja isä voivat itse kokea turvallisuutta? Mistä he löytävät voimia vastuulliseen kunniatehtäväänsä lastensa vanhempina?

Tänä vuonna Yhteisvastuukeräys suuntaa huomion vanhemmuuteen. Mitä äideille ja isille kuuluu? Miten yhteiskunta tukee vanhempia, jotta he jaksaisivat ja jotta perheet selviytyisivät kiireen, työn, harrastusten, parisuhteeseen kohdistuvien odotusten ja lasten tarpeiden ristipaineessa? Mitä pitäisi tehdä, jotta vanhemmuus koettaisiin arvokkaana ja tavoiteltavana kutsumuksena? Tai ettei vanhemmuutta ainakaan pelättäisi, vaan pikemminkin haluttaisiin? Miten kansalaiset voisivat tukea toisiaan vanhemmuuden tehtävässä?

Nämä kysymykset eivät ole ajankohtaisia vain Suomessa vaan myös muualla maailmassa. Kaikki lapset tarvitsevat turvaa vanhemmiltaan. Myös vanhemmuuden haasteet ovat pitkälti tuttuja, vaikka olosuhteet esimerkiksi Afrikassa, nopean väestönkasvun maanosassa, poikkeavat omistamme.

Vanhempien vaativa tehtävä lapsen turvallisuuden vahvistajina sisältää kaksi haastetta. Ensimmäinen on läsnäolo. Maailmamme on täynnä asioita, jotka vaativat huomiota. Ne saattavat pitää vanhemmat etäällä lapsistaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Työ voi olla vaativaa ja viedä mukanaan. Oman elämän murheet ohjaavat ajatukset muualle. Viihde ja ajanviete houkuttavat loputtomalla tarjonnallaan. On määrättömästi tapoja olla poissa ja kenties jopa paeta poissaoloon. Läsnäolo ei ole aina helppoa. Siihen suostuminen edellyttää usein paitsi valintoja myös voimia. Eivätkä asiat ole aina omassa vallassamme. Näin on esimerkiksi silloin, kun perheen elanto on hankittava raskaalla työllä kaukana kotoa tai kun vakava sairaus estää mukanaolon arjessa.

Läsnäolon lisäksi lapsen turvallisuudentunne edellyttää vanhemmilta johdonmukaisuutta. Luottamus voi kasvaa varttuvassa lapsessa vain, jos hän kokee vanhempiensa käyttäytymisen riittävän ennustettavana. Samat ympäristön paineet, jotka uhkaavat vanhempien läsnäoloa, voivat nakertaa myös heidän kykyään johdonmukaisuuteen. Joskus myös omien tunteiden sekavuus ajaa toimimaan tänään tällä, huomenna tuolla tavalla.

Vanhemmuus on vaativa kunniatehtävä, joka tarvitsee yhteiskunnan huomion ja kannustuksen. Se ei kuitenkaan ole mahdoton tehtävä kaikesta vaativuudestaan huolimatta. Osamaattomuuden ja riittämättömyyden tunteineenkin äiti ja isä ovat lapselleen rakkaita ja tärkeitä.

Jeesuksen syntymän jälkeen Maria ja Joosef opettelivat vanhemmuutta. Siunauksen saattelemina he valmistautuivat kunniatehtäväänsä, joka heidän tapauksessaan paljastui aivan erityiseksi. Tästä lapsesta tulisi jotakin hyvin merkittävää – sen vanha Simeon ilmoitti heille, kun hän otti Jeesuksen syliinsä ja rukoili kiitollisena Jumalaa.

Jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja tärkeä. Jokainen lapsi on Jumalan lahja. Jokainen lapsi tarvitsee paikan sylissä, käsivarsien kannateltavana, lähellä sydäntä, yhteisessä lämmössä. Hänen puolestaan on hyvä rukoilla ja pyytää hänelle Jumalan siunausta, sitä kaikkein parasta. Samaa turvaa ja lämpöä kaipaavat myös lapsen vanhemmat. Meitä kaikkia varten, niin lapsia kuin aikuisiakin varten on olemassa taivaallisen Isän syli. Sen turviin kynttilänpäivän sanoma valosta ja temppeliin tuodusta Jeesuksesta johdattaa.