Kuka näkisi?

Historiassa keskitytään usein suuriin linjoihin. Huomio kiinnittyy valtioiden välisiin suhteisiin, poliittisiin ratkaisuihin, aatteiden vaikutuksiin yhteiskunnassa sekä aseellisten konfliktien syihin ja seurauksiin. Suurten kokonaisuuksien hahmottaminen auttaa näkemään menneiden tapahtumien nivoutumista toisiinsa ja ymmärtämään, miksi oma maailmamme on nyt sellainen kuin se on. Miten tärkeää onkaan, että ihmiskunta osaisi ottaa oppia omasta historiastaan, sen erilaisista vaiheista ja vaikutuksista.

Suurten linjojen keskellä ja sisällä kulkee toinen historian taso, ihmisen suuruinen kokonaisuus. Suuria linjoja hahmoteltaessa ei suinkaan ole aina mahdollista ottaa huomioon yhden ihmisen kokemuksia siitä, miten hän on elänyt kansakuntia ja valtioita liikuttelevien voimien otteessa. Mistä on saanut itse päättää ja minkälaisiin asioihin on voinut itse vaikuttaa? Mihin on ollut vain sopeuduttava ja millainen elämänreitti on ollut pakko hyväksyä omaksi?

Kansallisena veteraanipäivänä haluamme tietoisesti kiinnittää huomiota veteraanisukupolven henkilökohtaisiin kokemuksiin. Pinnalle nousevat muistikuvat sotaa edeltäneestä ilmapiiristä nuoressa itsenäisessä Suomessa. Ajatuksissa ovat tunnelmat, kun varauduttiin pahimpaan. Vain veteraanit voivat tarkalleen tietää, miltä tuntui valmistautua asepalvelukseen, käydä mielessään läpi mahdollisia tulevia vaiheita, ja lopulta sulkea kodin ovi perässään ja sanoa rakkailleen: Näkemiin sitten. Vain kotirintaman väki voi tietää, miltä tuntui jäädä kodin ovelle katsomaan, kun rintamalle lähtijän selkä vähitellen loittoni ja lopulta katosi kokonaan näkyvistä. Kokemukset niin sotarintaman kuin kotirintamankin rasituksissa nousevat mieleen, kuten myös viimeinen palvelus kaatuneille omassa kotikirkossa tai kenttäoloissa.

Kun suuret voimat liikkuvat ja ottavat yhteen, ihmisen kokoiset asiat jäävät jalkoihin. Kuka silloin huomaisi minut? Kuka näkisi, mitä minulle kuuluu? Kuka pysyisi rinnallani, kun suunnitelmani ja unelmani jauhautuvat tomuksi suurten voimien ottaessa mittaa toisistaan?

Rukous on pienen ihmisen pyyntö Jumalalle, hänelle, joka on väkevämpi kuin mitkään historian voimat. Hän näkee, mitä kukin meistä on kokenut. Hän tietää, miltä meistä vaikeina aikoina on tuntunut ja mitä meille kullekin juuri nyt kuuluu. Rukous on tavallisen ihmisen mahdollisuus etsiä voimia ja johdatusta uupumuksen keskellä ja epävarman tulevaisuuden edessä.

Kansallisena veteraanipäivänä muistamme tavallisten suomalaisten uhrauksia ja ponnisteluja maamme hyväksi. Samalla kiinnitämme huomiota siihen, mikä antoi raskaina vuosina voimaa ja toivoa. Niitä saatiin muun muassa turvautumisesta Jumalaan. Psalminkirjoittaja tiivistää nämä tunnelmat sanoiksi: ”Jumala, älä anna pyörteen temmata minua mukaansa, syvyyden nielaista minua, älä anna kuilun sulkeutua pääni päällä. Vastaa minulle, Herra! Sinä olet uskollinen, katso puoleeni, sinä armollinen.” (Psalmi 69:16-17)