Kirkon kipupisteet

Vuonna 2011 ensimmäisellä kirkolliskokouskaudellani, ollessani vielä Lapuan hiippakunnan edustaja, olin mukana allekirjoittamassa kirkolliskokousaloitetta, jossa pyydettiin ”kirkkohallitusta perustamaan työryhmä, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja erilaisia perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä.”   

Kirkkohallituksen käsittelyssä asia siirtyi piispainkokoukselle, jolle kirkon sisäisen yhteyden pohtimisen luontevammin katsottiin kuuluvan. Työryhmän työn tuloksena julkaistiin vuonna 2014 lyhyt asiakirja Kutsu yhteyteen, joka koostui kuudesta teesistä. Minusta ne ovat edelleen ajankohtaisia. Erityisesti kaksi teeseistä on hyvä palauttaa mieleen. Niistä ensimmäinen on tämä: Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen. Toinen kuuluu näin: Yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin. 

Tänä iltana toteutettava kirkolliskokouksen keskustelu pyrkii nähdäkseni toteuttamaan juuri näitä periaatteita, ja olen siitä hyvin mielissäni. Aihepiiriksi työryhmä on tätä iltaa varten valinnut kolme teemaa, jotka juuri tällä hetkellä haastavat kirkkomme sisäistä yhteyttä. Luon niihin seuraavassa lyhyen katsauksen. 

Omana kautenani arkkipiispana olen halunnut, ja edelleen haluan, vaikuttaa siihen, että kirkkomme kolme ylintä hallintoelintä, kirkolliskokous, kirkkohallituksen täysistunto ja piispainkokous, olisivat keskenään tiiviimmässä vuorovaikutuksessa. Mielestäni tässä on edistytty, vaikka paljon on vielä tehtävää. Tiiviimpi vuorovaikutus tähtää ennen kaikkea siihen, että hallintoelimet olisivat paremmin tietoisia toistensa hankkeista ja hallintoelinten jäsenten keskuudessa vallitsevista ajatuksista. Tiiviimpi vuorovaikutus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hallintoelinten toimivaltojen rajat hämärtyvät. 

Yhtenä syynä juuri tämän teeman nostamiselle keskustelunaiheeksi tänä iltana on julkisuudessakin esille tuotu näkemys, että antaessaan kesäkuun alussa pastoraalisen ohjeen tuomiokapituleille samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä piispainkokous olisi ylittänyt valtuutensa. Kontrasti toukokuun kirkolliskokouksen piispainkokouksen esityksen hylkäävän päätöksen ja piispainkokouksen antaman pastoraalisen ohjeen välillä on joidenkin mukaan ollut liian jyrkkä.  

Palaan hetken kuluttua piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeen sisältöön ja tavoitteeseen tarkemmin, mutta tässä yhteydessä viittaan siihen esimerkkinä piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen välisestä suhteesta. Piispainkokouksen suhde kirkolliskokoukseen on toisenlainen kuin kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen välinen suhde. Kirkkohallituksen virasto-organisaatio perustettiin hoitamaan kirkon hallintoa. Kirkkohallituksen täysistunto puolestaan on hallintoelin, jonka kautta kirkolliskokous ja – piispajäsenten kautta myös piispainkokous – ohjaavat viraston työtä sekä kirkon keskusrahaston varojen käyttöä. Kirkolliskokouksen ja Kirkkohallituksen välillä on siis suora ja selkeä valtasuhde, joka toteutuu kirkkohallituksen täysistunnon kautta.  

Tällaista suhdetta ei ole kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen välillä. Kirkolliskokous ei valitse piispainkokouksen jäseniä. Piispainkokouksella on oma, kirkolliskokouksen säätämään kirkkolakiin perustuva toimiala.  

Piispainkokous ei tietenkään voi tehdä päätöksiä, jotka ovat kirkkolain tai – järjestyksen vastaisia, eikä piispainkokouksella ole toimivaltaa yksinään muuttaa kirkkolakia tai kirkkojärjestystä Säädettyjen lakien reunaehtojen sisällä piispainkokouksella kuitenkin on laaja toimivalta mm. ohjeistaa tuomiokapituleja, pappeja ja seurakuntia. Juuri tästä on kyse myös alkukesällä piispainkokouksen antamassa pastoraalisessa ohjeessa. Piispainkokouksen oikeuteen antaa tällainen ohjeistus pyydettiin kannanottoa jo kesällä oikeuskanslerille tehdyssä kantelussa. Apulaisoikeuskanslerin sijainen antoi ratkaisun kanteluun todeten, että piispainkokous ei ylittänyt toimivaltaansa antaessaan pastoraalisen ohjeen eikä enempään asian selvittämiseen todettu olevan aihetta. 

Kirkolliskokouksen hylättyä piispainkokouksen esityksen piispainkokous antoi siis oman toimivaltansa puitteissa ja voimassa olevan kirkkolainsäädännön pykäliä kunnioittaen tuomiokapituleille ohjeen siitä, miten kohdata ne seurakuntalaiset, jotka haluavat kirkollisen vihkimisen tai avioliittoon siunaamisen samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Piispainkokouksen keskusteluissa oli mukana vakaa halu rakentaa kirkkoa tavalla, joka johtaisi sitä eteenpäin monien mielestä kestämättömäksi päässeestä tilanteesta. 

Pastoraalisen ohjeen sisällöstä totean sen verran, että se on nähdäkseni sanavalinnoissaan hyvin maltillinen.  Se toistaa piispainkokouksen jo syksyllä 2020 antaman ohjeen, jossa tuomiokapituleille suositellaan pidättäytymisestä sanktioiden määräämisestä papeille, joiden on todettu vihkineen samaa sukupuolta olevia pareja. Tämä tuore ohje jatkaa siis jo aiemmin omaksuttua linjaa. Piispainkokous myös ilmaisi omana kantanaan, että avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaus on aina kirkkotilan pyhyyteen soveltuva toimitus, eikä sen suhteen tarvitse seurakunnassa tehdä erillisiä tilojen käyttöä koskevia päätöksiä. Tämä piispainkokouksen näkemys ei kuitenkaan ota pois seurakunnassa olevaa laillista oikeutta tehdä kirkko- ja kappelitiloja koskevia päätöksiä.  Niin ikään oleellinen kohta ohjeessa on kannustus papeille kohdata kunnioittaen ne samaa sukupuolta olevat pariskunnat, jotka pyytävät avioliittonsa kirkollista vihkimistä tai siunausta.  Kolmantena teemana tämän illan keskustelussa on lähetysjärjestöjen paikka ja rooli kirkossamme. Nykyisellä järjestelmällä on pitkä historia. Siihen on saavuttu yli sadan vuoden aikana tehtyjen erillisten päätösten seurauksena, mistä syystä nykyinen tilanne on enemmänkin syntynyt kuin luotu.  

Kun lähetysherätys heräsi keskuudessamme yli sata vuotta sitten, lähetyksen toimijoiksi muodostuivat sekä sisä- että ulkolähetystä tekevät järjestöt, joista osalla oli kiinteä suhde samaan aikaan järjestäytyneisiin herätysliikkeisiin. Toisin kuin joissakin sisarkirkoissa, meillä ei edelleenkään ole omaa kirkon hallintoon ja johtamiseen kiinteästi yhteydessä olevaa käytännön lähetystyötä tekevää virastoa tai osastoa. Sen sijaan kirkko on vuodesta 1969 alkaen valtuuttanut tietyillä kriteereillä lähetyksen toimijoita toimimaan ”kirkon lähetysjärjestöinä”. Tällä hetkellä kirkolliskokouksen valtuutuksen saaneita järjestöjä on kahdeksan. Tätä järjestelyä on toisinaan verrattu eräänlaiseen ”ostopalvelusopimukseen”, jossa kirkko, ennen muuta sen paikallisseurakunnat, tukevat taloudellisesti lähetysjärjestöjen työtä ja järjestöt puolestaan omalla osaamisellaan toteuttavat kirkon yhteistä lähetystehtävää. Kirkkomme lähetyksen historia ja perinne on rikas ja monipuolinen.  

Kirkkomme lähetyksen toteuttamiseen kohdistuu ajoittain kritiikkiä. Olen kuullut todettavan, että kirkossamme on liikaa lähetysjärjestöjä. Tällä hetkellä pidän suurempana kysymyksenä kuitenkin sitä, missä määrin kirkkomme lähetys on koko meidän kirkkomme lähetystä. Noin viidentoista vuoden ajan kirkon lähetysjärjestöjen kanssa on solmittu niin sanottu lähetyksen perussopimus. Tällä sopimuksella on pyritty varmistamaan, että lähetystä toteuttavien järjestöjen ja kirkon välillä vallitsee riittävä yhteisymmärrys lähetyksen peruslinjasta. Sopimuksesta huolimatta järjestöillä on laaja itsenäisyys. Sopimukseen, sen noudattamiseen ja järjestöjen itsenäisyyteen liittyy kuitenkin useita kysymyksiä, esimerkiksi kysymys siitä, millaisten kumppanikirkkojen kanssa järjestöt tekevät yhteistyösopimuksia. Mielestäni kirkollamme pitäisi tässä suhteessa olla suurempi sananvalta.  

Toinen kysymykseni liittyy siihen, mitä lopulta tarkoitetaan, kun puhutaan niin sanotuista virallisista eli kirkon valtuuttamista lähetysjärjestöistä. Yhtäältä puhutaan järjestöistä, joilla katsotaan olevan erityinen kirkolliskokouksen antama ”kirkon lähetysjärjestön” status. Samalla viitataan niihin järjestöihin, jotka ovat allekirjoittaneet kirkon ja järjestöjen välisen lähetyksen perussopimuksen. Tähän sopimukseen liittyy omat prosessinsa ohjauskeskusteluineen. Nykyinen kaksinkertainen järjestelmä, jossa järjestö ensin valtuutetaan ottamalla se kirkon lähetysjärjestöksi ja jonka kanssa sitten käydään sopimusneuvottelut kirkon lähetyksen peruslinjaan sitoutumisesta, on tarpeettoman työläs ja vaikeasti hallinnoitava. On jokseenkin tarpeetonta puhua kirkon virallisista lähetysjärjestöistä erillisenä statuksena. Riittäisi, jos puhumme lähetysjärjestöistä, joiden kanssa kirkko on solminut sopimuksen.  

Viime aikaisissa lähetysjärjestöjä ja niiden asemaa koskevissa keskusteluissa on ollut esillä yksi erityinen ongelmakohta, virkakysymys. Tästä asiasta voisi puhua paljonkin, mutta tyydyn toteamaan omana tiivistelmänäni vain sen, että viime aikojen keskustelujen polttopisteessä olleet lähetysjärjestöt eivät ole pystyneet vakuuttavasti osoittamaan, että lähetysjärjestöasemaa ei käytettäisi keinona saada omille kotimaan työntekijöille pappisvihkimys ulkomaisen kumppanikirkon kautta. Tämä on johtanut siihen, että joissakin kirkkomme lähetysjärjestöissä työskentelee merkittävä määrä pappeja, jotka eivät ole meidän kirkkomme pappeja ja jotka eivät myöskään ole hakeneet kirkoltamme pappisoikeuksia, kuten heidän olisi kirkkojärjestyksen perusteella tullut tehdä, jos he halusivat toimittaa jumalanpalveluksia tai kirkollisia toimituksia Suomessa. Piispainkokous on antanut erillisen ohjeistuksen kumppanikirkoissa tapahtuvista vihkimyksistä. Ohjeistuksen ytimessä on ajatus siitä, että vihkimys on suositeltavaa ja mahdollista vain poikkeustapauksissa ja silloin, jos papiksi vihittävä tosiasiallisesti työskentelee kumppanikirkossa se alueella ja sen kielellä. Pappisvirka on erityinen palvelutehtävä, johon kirkko kutsuu.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Olen tässä esittänyt joitakin ajatuksiani annetuista teemoista alustukseksi keskustelullemme. Olen esittänyt asioista oman käsitykseni syvästi tiedostaen, että niitä kaikki tässäkään salissa eivät jaa. Haluan kuitenkin vakuuttaa, että olen pyrkinyt ilmaisemaan sanottavani selkeästi, ja välttäen tarpeetonta kärjistämistä. Joka tapauksessa olen halunnut noudattaa alussa mainitsemieni piispojen yhteysteesien periaatetta, jonka mukaan yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin.