Kirkolliskokous, kirkko ja luottamus

Syysistuntokausi on päättymässä. Jälleen kerran. Voi hämmästellä, kuinka nopeasti viikko on edennyt perjantaihin. Runsaan keskustelun jälkeen valmistaudumme jättämään Linnasmäen opiston ja palaamaan koteihimme. Mitä tästä viikosta jää mieleemme? Millaisena sinä yhteisen työskentelymme koit? Haluaisin tässä yhteydessä jakaa ajatuksiani siitä, mitä on yhteisen työskentelymme valossa noussut mieleeni kolmesta maanantain avauspuheessa esille ottamastani teemasta, kirkolliskokouksesta, kirkosta ja luottamuksesta. 

Kirkolliskokouksen rooli päätöksiä tekevänä hallintoelimenä on jälleen tullut hyvin esille. Päätöksiä on edeltänyt keskustelu, jossa erilaiset näkökannat on ilmaistu varsin vaihtelevin retorisin keinoin. Yksi kirkolliskokouksemme keskustelujen arvokkaita piirteitä mielestäni on, että täällä me kuuntelemme toistemme puheenvuoroja keskittyneesti. Puheet ja sanat ovat ne keino, jolla vaikutetaan. Ei vain sillä ole väliä, mitä sanotaan, vaan myös sillä, miten sanotaan. Toisinaan jälkimmäinen voi jopa ratkaista sen, miten itse asia otetaan lopulta vastaan.  

Alkupuheenvuorossani viittasin yhdysvaltalaiseen kirkkohistorioitsijaan, Paul Valliereen, joka on tutkinut erityisesti varhaisen kirkon kirkolliskokouksia. Hän valottaa tutkimuksessaan yhtä kirkolliskokouksien piirrettä, joka ei meidänkään kontekstissamme liene täysin tuntematon. Valliere toteaa varhaisen kirkon kirkolliskokouksista, että niillä on ollut kaiken rakentavan ohella myös patologinen, sairas ja sairastuttava ulottuvuutensa. Se on ilmennyt ennen muuta tavassa, jolla kirkolliskokouksissa on kohdeltu toisella kannalla olevia: nimittelyä, vähättelyä, poissulkemista, kirkonkiroukseen tuomitsemista, kadotuksella uhkailua ja jopa hengen menettämistä. Haavoittavat sanat ja huono käytös ovat tuoneet ylimääräistä rasitetta usein muutenkin vaikeiden ja monimutkaisten asioiden käsittelyyn. 

Minusta tähän asiaan, kirkolliskokoustyöskentelyn varjopuoleen, on kiinnitettävä tänä päivänäkin jatkuvasti huomiota. Kirkolliskokousten ei olisi koskaan pitänyt kantaa mukanaan patologista ulottuvuuttaan, eikä sitä tarvitse eikä pidä kantaa nykyisinkään. Kristillisessä käsitemaailmassa yksi tärkeä käsite on kilvoittelu, joka ihmisten kanssa toimittaessa tarkoittaa nähdäkseni pyrkimystä kunnioittavaan ja asialliseen kanssakäymiseen. Juuri siitä puhuvat, tosin toisenlaisin sanoin, esimerkiksi ne turvallisemman tilan periaatteet, jotka olemme ottaneet käyttöön.  

Toinen asia, jota tämän viikon kokemusten valossa haluan tarkastella, on kirkkomme. Keskusteluissamme on kritisoitu kirkkoa mielestäni varsin kärjekkäästi. Taustalla on epäilemättä kokemus ja ajatus siitä, että nykyisellään kirkkomme ei ole sellainen Jumalan lasten yhteisö, jollaisena se haluttaisiin nähdä. Ihanteiden ei katsota toteutuvan käytännössä. Ehkä on hyvä asettaa tämä kritiikki historialliseen kontekstiinsa ja todeta, että kirkkoamme on sen 150-vuotisen historian aikana, niin kirkolliskokouksessa kuin muuallakin kirkkomme piirissä, moitittu maallistumisesta, Jumalan sanan unohtamisesta ja ”vieraiden tulien sytyttämisestä Herran alttarille.”  

Kritiikissä, ja varsinkaan meidän johtavassa asemassa olevien kritisoimisessa, ei siis ole sinänsä mitään uutta. Se on ymmärrettävää, ja siihen on nähdäkseni oltava oikeus. Se kuitenkin tekee mieli ääneen todeta, että minä uskon Jumalan toimivan kirkossamme. Hän toimii meidän ihmisten kautta ja toisinaan myös meistä huolimatta. Seurakunnissa tehdään hyvää ja pyyteetöntä työtä, jolla etsitään kirkon parasta, Jumalan hyvän tahdon toteutumista. Kokemukseni seurakuntaelämästä on, että töitä tehdään hyvällä mielellä, suurella antaumuksella ja korkealla kutsumustietoisuudella, enkä tämän perusteella oikein pysty tunnistamaan sitä synkähköä kuvaa, joka esitetyssä kritiikissä kirkostamme välittyy. 

Ajatukset siitä, millainen kirkon pitäisi olla, ovat joskus ihanteellisuudessaan kovin vaativia. On paikallaan muistaa, että pyhien yhteisönäkin kirkko on – Martti Lutherin sanoin – syntisten sairaala. Siinä puutteelliset ja rajalliset ihmiset haluavat tietoisesti elää keskenään monista eroavuuksistaan huolimatta, rakastaa toisiaan puutteineen ja vikoineen sekä turvautua siihen ainoaan asiaan, joka heille tuo toivon ja rohkeuden, nimittäin Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan armo on myös perusta sille, että tämä syntisten joukko voi ylipäätään elää ja toteuttaa tehtäväänsä maailmassa. 

Kolmanneksi palaan vielä maanantain avauspuheeni teemaan luottamuksesta. Pohdiskelin maanantaina luottamusta ja epäluottamusta kirkolliskokouksessamme ja laajemmin kirkossamme. Haluan nyt kysyä, luotammeko me Jumalaan? Luotammeko siihen, että Jumala johdattaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, kaikkia, jotka siinä elävät ja sen hyväksi toimivat? Luotammeko siihen, että Jumala hoitaa lapsiaan tässä kirkossa, tässä meille rakkaassa syntisten sairaalassa? Olen kuullut useiden edustajatoverien kertovan, että he ovat huolestuneita kirkkomme nykytilasta ja tulevaisuudesta. Tunnistan toki välillä itsekin huolestumisen mielessäni, ennen kaikkea huolestumisen sen suhteen, mihin suuntaan keskinäinen yhteytemme kehittyy.  

Rohkenen kysyä niin itseltäni kuin teiltä muiltakin, missä määrin huolestuneisuus kirkon tilasta ja tulevaisuudesta nousee siitä, että luotamme ennemmin inhimillisiin yrityksiin rakentaa kirkkoa kuin Jumalaan ja hänen voimaansa? Jos huomaamme inhimillisten yritysten puutteellisuuden tai sen, että ne eivät kulje toivomaamme suuntaan, olemme taipuvaisia huolestumaan, jopa hätääntymään, ja alamme ponnistella entistä pontevammin tavoitteidemme toteutumiseksi. Levollinen luottamus Jumalaan jää taka-alalle ja tilalle nousee poukkoileva levottomuus.  Korostan, että tämä on pelkkä kysymys, ei loppuun asti mietitty väite. On myös selvää, että ei passiivisuuteen tuudittautuminen kuulu kristityn kutsumukseen. Mutta se minua askarruttaa, onko kirkon tilaa koskevan huolestuneisuuden määrä kääntäen verrannollinen siihen, kuinka paljon luotamme Jumalaan. 

Lopuksi kiinnitän huomiota vielä yhteen, keskinäiseen kanssakäymiseemme liittyvään seikkaan. Kirkollista ja laajemminkin yhteiskunnallista keskustelua rasittaa ajatusten ja ihmisten dualistinen jaottelu liberaalisuuden ja konservatiivisuuden perusteella. Vaikka tuo käsitepari on hyödyllinen asioiden ymmärtämisen ja hahmottamisen kannalta, on se toisinaan myös hyvin ongelmallinen. Ongelmallinen se on muun muassa silloin, kun se asettaa ihmisen valintatilanteeseen, jossa hän kokee olevansa pakotettu olemaan jompaakumpaa, joko liberaali tai konservatiivi. Monet meistä koemme olevamme kumpaakin, sekä liberaaleja että konservatiiveja, asiasta riippuen. On myös ilmiöitä ja asioita, jotka eivät yksinkertaisesti taivu tämän käsiteparin raameihin. Yksi sellainen raameihin taipumaton asia on Herramme Jeesuksen kutsu. Hän ei kutsu meitä olemaan sen kummemmin liberaaleja kuin konservatiivejakaan. Hän kutsuu meitä seuraamaan itseään, luottamaan hänen armoonsa ja johdatukseensa.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Tiivis viikkomme on lopuillaan. Olemme jälleen kokemuksista ja ajatuksista aiempaa rikkaampia. Puolen vuoden kuluttua tapaamme täällä jälleen. Olemme silloinkin tervetulleita toistemme seuraan kysymään Jumalan tahtoa ja etsimään tietä eteenpäin yhteisessä kirkossamme. Kiitän kaikkia teitä, hyvät kirkolliskokousedustajat, kuluneen viikon työskentelystä. Kiitos pääsihteerille, notaarille, valiokuntasihteereille ja kansliahenkilökunnalle, kokoustekniikasta huolehtineille, keittiöhenkilökunnalle ja muulle Linnasmäen opiston henkilökunnalle. Toivotan teille kaikille hyvää loppusyksyä ja hyvää kotimatkaa Herran siunauksen myötä.