Arkkipiispa pitää aloituspuheenvuoroaan.
EU-parlamentin suomalaisten jäsenten ja vaikuttajien tapaaminen Brysselissä

Hyvät Arvojen Euroopan osallistujat, Arvojen Eurooppa-alumnit ja kaikki läsnäolijat,

Arvojen Eurooppa -tilaisuus kokoaa nyt viidennen kerran Brysselissä eri tehtävissä työskenteleviä suomalaisia käymään yhteistä arvokeskustelua.

Tämän illan teemaksi on nostettu Afrikka. Teemavalinta voi ensisilmäyksellä kuulostaa yllättävältä. Miksi olemme kirkossa nostaneet juuri Afrikan tämän Arvojen Euroopan iltatilaisuuden aiheeksi?

Afrikan mantereen kansainvälinen profiili on muuttunut viime vuosina merkittävästi. Talouden näkökulmasta tarkasteltuna Afrikka on yksi maailman nopeimmin kasvavista markkina-alueista. Afrikan manner on yhdentynyt sekä poliittisesti että taloudellisesti. Afrikan väestö on kansainvälisesti tarkasteltuna nuorta, ja väestömäärä kasvaa voimakkaasti. Afrikan strateginen, geopoliittinen ja taloudellinen merkitys on kauttaaltaan voimistunut.

Myös uskontojen maantieteessä, esimerkiksi kristinuskon sijoittumisessa maailmankartalle, on tapahtunut muutoksia.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuoteen 2026 ulottuvan Ovet auki -strategian toimintaympäristön analyysi nostaa voimakkaasti esiin maailmanlaajan kristillisyyden painopisteessä tapahtuneen muutoksen. Enemmistö maailman kristityistä on jo vuosikymmenten ajan asunut niin sanotussa globaalissa etelässä, eli Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Myös jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot sijaitsevat tänä päivänä Afrikassa.

Kirkon näkökulmasta on sanottava, että ilman jo reilusti yli sata vuotta kestäneitä suhteita Afrikkaan, Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei olisi sellainen kuin se tänä päivänä on. Kiinnittääkseen huomiota näihin merkittäviin suhteisiin, kirkko julkaisi viime viikolla asiakirjan otsikolla ”Kohti kumppanuutta”. Sen tarkoituksena on antaa ajantasainen katsaus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Afrikkaan ja Afrikan maihin liittyvän yhteistyön historiaan ja toiminnan nykymuotoihin sekä linjata tulevaisuuden kehityssuuntia.

Näillä pitkillä Afrikka-suhteilla on kirkolle edelleen suuri merkitys. Vanhojen suhteiden lisäksi myös uusia suhteita luodaan jatkuvasti, erityisesti afrikkalaisiin diasporayhteisöihin Suomessa.

Ensimmäiset suomalaiset lähtivät eteläiseen Afrikkaan 1800-luvun puolivälissä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli tuolloin autonomian ajalla vasta muotoutumassa itsenäiseksi kirkoksi. 1800-luvun puoliväli oli aikaa, jolloin oli kehkeytymässä paitsi ajatus siitä, mitä on olla suomalainen luterilainen, myös mitä on olla valtiolliseen itsenäisyyteen tähyävä kansakunta. Afrikkaan suuntautuneet suhteet olivat merkittäviä näissä kehityskuluissa. Itseymmärryksemme suomalaisina on kehittynyt vuoropuhelussa muiden kansojen ja kansakuntien kanssa.

1800-luvun puolivälissä Suomi ei ollut vauras. Myös kirkon resurssit olivat hyvin rajalliset. Tästä huolimatta suomalaisten keskuudessa heräsi kiinnostus sellaisiakin kansoja ja paikkoja kohtaan, joita vain harvat pystyivät edes mielessään kuvittelemaan. Kirkon kansainvälinen lähetystyö ei olisi ollut mahdollista ilman halua rakentaa ja ylläpitää kansainvälisiä verkostoja. Elämä kaukana kotimaasta oli mahdollista, koska matkaan lähtijät olivat halukkaita jakamaan vähäisistä resursseistaan ja oppimaan muilta. Vuosikymmenien ajan monille suomalaisille lähetystyöntekijöiden kirjeet ja lähetysaiheisissa lehdissä julkaistut artikkelit olivat ensimmäinen ja ainoa tapa saada tietoa oman välittömän elämänpiirin ulkopuolelta. Monesti nämä kirjeet herättivät kiinnostusta ja myötätuntoa meistä fyysisesti kauempana olevia kohtaan. Samalla on todettava, että nykypäivän näkökulmasta Afrikasta ja afrikkalaisista annettu kuva oli kapea ja edusti nimenomaan suomalaisten ajatuksia, kokemuksia ja tulkintoja.

Koen, että pitkän Afrikka-suhteiden historian vuoksi kirkolla on iso vastuu.

Luterilaisella kirkolla on vuosien ajan ollut merkittävä rooli siinä, minkälaisia mielikuvia suomalaisilla on Afrikasta. Kirkossa on saarnattu, opetettu pyhäkoulussa ja rippikoulussa ja kannustettu hankkimaan varoja kansainväliseen työhön. Luterilaisen kirkon yhteydessä toimii tällä hetkellä kahdeksan niin sanotun virallisen lähetysjärjestön saanutta järjestöä ja yksi kansainvälisen diakonian järjestö. Näistä järjestöistä Kirkon ulkomaanavun ja Suomen lähetysseuran yhteenlaskettu taloudellinen volyymi Afrikassa tehtävään työhön on 43 milj. euroa. Edellisten lisäksi myös Lähetysyhdistys Kylväjä on Ulkoministeriön kumppanijärjestö. Kansainvälisten verkostojen kautta kirkon sopimusjärjestöt ovat osa ammatillisesti kehittynyttä kansainvälistä kehitysyhteistyön humanitaarisen avun ja vaikuttamistyön verkostoa, johon kuuluu niin valtioiden, kansainvälisten järjestöjen ja uskopohjaisten järjestöjen työtä.

Tämän pitkän historian ja työn merkittävän volyymin vuoksi kirkolla on iso vastuu.

Katson, että kirkon tulee edelleen kantaa vastuu siitä, miten Afrikka näyttäytyy suomalaisessa keskustelussa. Pidän tätä vastuuta hyvin merkittävänä. Mikä sitten on kirkon keskeinen viesti?

Kirkon Afrikka-työn kuvauksen otsikko ”Kohti kumppanuutta” tiivistää hyvin kirkon näkemyksen. Painopiste on kumppanuudella, ennen kaikkea yhdenvertaisella kumppanuudella. Otsikko tunnustaa myös, että yhdenvertaisen kumppanuuden tavoite ei ole vielä saavutettu. Voimme, ja meidän täytyy tulla kumppanuudessa paremmaksi.

Kirkkona meidän on luonteva puhua uskon todellisuudesta käsin.

Kirkon usko sitoutuu yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Siteeraamme usein raamatunkohtaa, jossa kuvataan, miten uskon näkökulmasta etnisyyteen, uskontoon tai sosiaaliseen statukseen liittyvät erittelyt ovat tulleet merkityksettömäksi (Gal. 3:26 – 28). Tämä uskonvakaumus edellyttää meitä tunnistamaan ja purkamaan kaikki sellaiset rakenteet, jotka ohjaavat meitä näkemään yhden ihmisen vähemmän arvokkaana kuin toisen. Tästä vakaumuksesta käsin kirkon ei ole vaikeaa liittyä oikeusperustaisten toimijoiden joukkoon.

Tämä uskonvakaumus on nyt julkaistun kirkon Afrikka-työn kuvauksen keskiössä. Se motivoi meitä sitoutumaan ihmisoikeuksien edistämiseen, vastaamaan ilmastokriisiin, tavoittelemaan oikeudenmukaista rauhaa ja koulutuksen saavutettavuutta – ja tunnustamaan, milloin emme ole tässä onnistuneet.

Tämä uskonvakaumus motivoi meitä myös olemaan vieraanvaraisia niitä kohtaan, jotka eri syistä muuttavat Suomeen. Vieraanvaraisuus ja vieraiden vastaanottaminen on keskeinen arvo monissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Yksilöiden ja kansojen vaellukset ovat keskeinen osa kristillistä itseymmärrystä. Monilla suomalaisilla on omassa perheessä ja suvussa kokemus evakkoajasta. Maahanmuutto on ollut ja on edelleen moniulotteinen ilmiö, jolla kuvataan erilaisia siirtymiä aikaisemmasta asuinpaikasta uuteen joko saman maan sisällä tai siirtymällä toiseen maahan. Muutot voivat olla määräaikaisia tai pysyviä. Monilla meistä on myös omia kokemuksia tällaisista muutoista.

Minusta on tärkeää kysyä, mitä tällainen vieraanvaraisuus merkitsee meillä Suomessa mutta myös yhteisesti Euroopan tasolla.

Kotimaisessa kansalaiskeskustelussa ja meille välittyvässä keskustelussa esimerkiksi eduskunnasta on nähtävissä, että maahanmuuttoon liittyvät äänenpainot ovat koventuneet. Olemme todistamassa, kuinka keskustelussa normalisoidaan ilmaisuja, jotka eivät kunnioita yhdenvertaisuutta ja kaikkien jakamatonta ihmisarvoa. Tätä tapahtuu kaikilla yhteiskunnan tasoilla hiekkalaatikoiden reunoilta kauppakeskuksen käytäville, kouluista ja työpaikoista erilaisiin uskonyhteisöihin.

Afrikka-teeman kannalta keskeisinä näyttäytyvät juuri ihmisarvoon ja rasismiin liittyvät kysymykset ja se, minkälaisia konkreettisia ilmenemismuotoja ne yhteiskunnassamme saavat. Kirkon sisäisistä kehityskuluista nostaisin esiin erityisesti afrikkalaistaustaiset diasporayhteisöt ja afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien kotoutumisen.

Kirkon Afrikka-työn kuvauksen julkistaminen juuri nyt tuli mielestäni hyvään aikaan. Heinäkuussa Luterilainen kirkko sai noin sadan muun yhteisön ohella pyynnön Valtioneuvoston kansilasta lausua edellisen hallituksen Yhdenvertainen Suomi-toimintaohjelmasta. Pyyntö liittyi syyskuun alussa julkiseksi tulleeseen yhdenvertaisuuden edistämistä käsittelevään hallituksen tiedonantoon.

Kirjallisessa vastauksessani painotin tämän puheenvuoron tapaan jakamattoman ihmisarvon tunnustamisen merkitystä ja tästä arvopohjasta nousevaa sitoutumista ihmisoikeuksien edistämiseen demokraattisen yhteiskunnan edellytyksenä. Yhteiskunnassamme nämä periaatteet: jakamaton ihmisarvo ja ihmisoikeudet demokraattisen yhteiskunnan edellytyksenä tunnustetaan periaatteellisella tasolla laajasti. Samanaikaisesti tunnistamme yhteiskunnassamme asenteita ja käytänteitä, jotka eivät ilmennä ehdotonta ihmisarvon kunnioittamista. Demokraattisessa yhteiskunnassa meidän on tavoiteltava jakamattoman ihmisarvon toteutumista.

Pidän välttämättömänä, että pystymme keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista arvonäkökulmasta. Samalla tunnistan, että juuri tätä arvokeskustelua pyritään suitsimaan tai rajoittamaan leimaamalla se puoluepoliittiseksi. Yksikään poliittinen puolue ei omista arvokeskustelua. Itseisarvoisten asioiden, esimerkiksi ihmisen tai ympäristön, puolesta puhuminen ei ole puoluepolitiikkaa. Kirkkoa tai ketään muutakaan ei voi edellyttää vaikenemaan silloin kun kaikkien yhdenvertainen arvo on vaakalaudalla. Kukaan, ei myöskään kirkko, saa myöskään levätä ennen kuin nämä arvot eletään todeksi omissa yhteisöissämme. Pidän tärkeänä, että voimme puhua myös niistä arvoista ja ihanteista, joita emme vielä itsekään täytä. Arvokysymysten esiin nostaminen ei ole moraalisen ylemmyyden osoittamista. Tätä olemme pyrkineet viestimään myös Kasvavaa kumppanuutta-julkaisussa.

Tällä hetkellä koen, että meillä on kirkkona velvollisuus vastustaa kehityskulkuja, jotka luovat virheellisiä vastakkainasetteluita niin yhteiskunnassa yleisesti kuin kirkon sisällä. Viimeisten kuukausien aikana Suomessa on keskusteltu rasistisista asenteista ja käyttäytymisestä. On selvää, että rasismi, eli näkökulma, jossa lähtökohtaisesti ihmisten arvon katsotaan olevan johdettavissa etnisestä taustasta, kulttuurista, uskonnosta tai mistä tahansa muusta ihmiseen liittyvästä piirteestä käsin, ei ole yhteensopiva edellä kuvaamani jakamattoman ihmisarvon ajatuksen kanssa.

Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon Afrikka-työn kuvaus -julkaisu esittelee sitä, miten ajattelemme, että näiden periaatteiden tulisi toteutua afrikkalaisten kumppanien kanssa tehtävässä yhteistyössä.