Jumalan armosta minä olen se mikä olen

Hyvä seuraväki. Aluksi haluan todeta, että liityn edellisiin puhujiin monellakin tavalla, ennen kaikkea siinä, että moni ilmaisi olevansa jännittynyt tullessaan tälle paikalle. Myös minä tunnustan, että minua jännittää. Oma jännitykseni nousee jo yksistään siitä, että nämä ovat elämäni ensimmäiset sateenkaariseurat, joihin osallistun ja joissa puhun. Olen iloinen siitä, että minua kysyitte. 

Tuntuu hyvin luontevalta olla mukana seuroissa, jossa etsitään Jumalan armoa, jossa halutaan tukeutua Herraan Jeesuksen Kristukseen, ja jossa kysellään, että kyllä kai minunkin uskollani taivasmatkaa tehdään. Itse asiassa juuri tämä kysely on aina ollut seurojen ytimessä. Sillä sen olen huomannut, että niin helposti meidän kristittyjen keskuudessa elää jonkinlainen kuviteltu kyky arvioida toinen toisemme hengellistä elämää. Kuviteltu kyky arvioida sitä, onko jonkun usko aitoa, onko se Raamattuun perustuvaa, onko se sellaista, että se vie eteenpäin taivastiellä.  

Tänään haluan todeta, että se usko mikä näissä seuroissa on läsnä, se on juuri sitä uskoa, jolla ollaan taivastiellä. Se on juuri sitä uskoa, jolla tarraudutaan Jeesukseen Kristukseen, koska ei voi olla mitään muuta kristillistä uskoa kuin se, joka tarrautuu Jeesukseen Kristukseen – riippumatta siitä, kuka uskoo, kuka on se henkilö, joka turvautuu ylösnousseeseen Vapahtajaan. 

Työskentelin kymmenen vuotta kirkkoherrana Seinäjoella ja sitä aikaisemmin noin 13 vuotta muissa Etelä-Pohjanmaan seurakunnissa. Täällä eletään avaran taivaan alla, ja ainakin itse olen kokenut sen, että täällä on luontevaa uskoa Jumalaan. Noina vuosina opin paljon siitä, mitä on olla pappi ja elää seurakuntalaisten keskellä, hoitaa seurakuntaa “sanalla ja sakramenteilla”. Paljon sain kokea tukea ja kannustusta.  

Toisaalta niin kauan kuin muistan, uskon maailman löytäneenä nuorena silloisessa kotiseurakunnassani Vaasassa, kuin sittemmin kirkon työssä pappina ja piispan viran hoitajana, olen kohdannut yhden vaikeuden omaan uskonelämääni liittyen. Kyse on kokemuksesta, että minun uskoani ei aina hyväksytä. Se on tuntunut välillä kipeältä, varsinkin kun itsellä ei ole ollut suuria kuvitelmia oman hengellisyyden tasosta. Nykyisin arviot oman Jumala-suhteeni arveluttavuudesta tulevat vastaan palautteessa, jota viranhoitoni takia aivan ymmärrettävästikin saan. Varsin suoraan saatetaan todeta, että arkkipiispa on pahasti erehtynyt tai että korkea virka on sekoittanut pään tai että hän on eksynyt siltä tieltä, jolle hän nuoruuden näyssään antautui. 

Olen pohdiskellut, miksi oman Jumala-suhteeni kyseenalaistavat arviot tuppaavat joskus menemään ihon alle. Taustalla epäilemättä on kipuilu siitä, hyväksytäänkö minut. Tämä ei ole pelkästään sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kysymys, vaikka totta kai on selvää, että niin kipeällä tavalla monet täälläkin läsnä olevista olette kokeneet sen, mitä on edustaa vähemmistöä, jonka hengellistä elämää ja hengellisiä tarpeita niin vähän ymmärretään.  

Kun mietin hyväksynnän erilaisia elementtejä ja edellytyksiä, omaan mieleeni nousee pinnasänky. Yksi varhaisimpia muistikuvia omasta lapsuudestani on se, kun herään pinnasängyssä ja ääntelehdin ja odotan, että äiti tulee antamaan rintaa tai ylipäätään ottamaan syliinsä. Mutta ääntelystäni huolimatta mitään ei kuulu, äiti ei tule. Muistan, miten nousen haparoivin jaloin pinnasängyn reunaa vastaan, pidän pinnoista kiinni ja alan huutaa, aivan suoraa, epätoivoista huutoa. Sitä kestää aikansa, pienen lapsen mukaan varmaan ikuisuus. Ja sitten lopulta äiti saapuu, ottaa syliinsä ja taas kaikki on taas hyvin. 

Luulen, että tuossa hylkäämisen kokemuksessa, jonka jokainen lapsi tavalla tai toisella joutuu jossain vaiheessa kokemaan, kuvastuu hyväksynnän kaipuu, mikä meihin on syvään istutettu. On äärimmäisen tärkeää, että löytyy se syli, joka ottaa vastaan. Onneksi äiti otti syliinsä ja lohdutti. Ajattelen, että tuo kokemus on ollut myös luottamuksen opettelemista.  Vaikka välillä näyttää siltä, että turvallista syliä ei ole lähellä ja että nyt minut on hylätty, nyt minua ei ymmärretä tai koen olevani turvaton, niin kuitenkin siitä huolimatta jaksan odottaa sitä hetkeä, jolloin voin huomata, että pahin pelkoni ei sittenkään toteutunut.  Sittenkin löytyi syli. Sittenkin löytyy hyväksyntä, sittenkin löytyi lohtu ja toivo.  

Arvelen, että tällaisen hyväksynnän kaipuun kanssa ollaan monella tavoin tekemisissä myös aikuisiällä. Ja tunnustan senkin, että kyllä kai minäkin edelleen etsin hyväksyntää. Ehkä oma jännitykseni näiden sateenkaariseurojen suhteen oli vähän myös kysymyksessä, että hyväksytäänkö minut täällä – olenhan kumminkin hämmentyneenä perinteiseen tapaan ajatellut seksuaalivähemmistöistä ja sukupuolivähemmistöistä. Kun nyt huomaan katsovani asiaa vähän toiselta kantilta, en ole ollenkaan varma ollut aina siitä, olenko tervetullut sateenkaarikansan keskuuteen. Siksikin tuntui hyvältä, että minua kutsuitte. 

Ajattelen, että kukaan ei saa eikä voi tulla sanomaan sinulle, että sinun uskosi Jeesukseen ei ole pätevä. Meidän uskomme pätevyys ei koskaan ole kiinni siitä keitä me olemme, vaan meidän uskomme pätevyys on kiinni pelkästään uskon kohteesta Jeesuksesta Kristuksesta. Ja me tiedämme, miten hän kohtelee ihmisiä. Me tiedämme millä tavalla hän lähestyy meitä. Me tiedämme sen millä tavalla hän osoittaa hyväksyntään myös niille, jotka muut ovat hylänneet, syrjään sysänneet.  

Hyväksyntää me kaipaamme, ja luulenpa, että sitä me etsimme jatkuvasti. Kun menemme uuteen tilanteeseen, vähän tunnustelemme ilmapiiriä ja katsomme toisiamme silmiin. Etsimme sieltä jonkinlaista pilkahdusta hyväksynnästä. Se on meihin sisäänrakennettua ja se on Jumalan suuri lahja. Etsiä hyväksyntää on lahja, ja vielä suurempi lahja on se, että voi osoittaa sitä.  

Mieleeni nousee apostoli Paavali, joka hänkin kipuili aika lailla hyväksytyksi tulemisen kanssa. Paavalia ei oikein mielellään otettu mukaan muiden apostolien joukkoon. Hänhän oli vasta myöhemmin kääntynyt, hänellä ei ollut mitään suoraa yhteyttä Jeesukseen eikä kokemusta hänen seuraamisestaan opetuslapsijoukossa, eikä hän ollut Jeesuksen ylösnousemuksen henkilökohtainen todistaja. Tästä syntyi jännite, että Paavalia katsottiin pitkin nenänvartta muiden apostolien joukossa. Kenties jossain vaiheessa hän koki saaneensa hyväksynnän. Ei hän oikein itsekään pitänyt itseään muiden apostolien vertaisena, koska hän oli vainonnut Jeesuksen seuraajia.  Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 15 Paavali toteaa: Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. 

Jumalan on armosta minä olen se, joka olen. Se, millainen kukin ihmisenä on, perustuu Jumalan armoon. Ja Jumalan armoa kukaan ei voi vastustaa, ei kukaan! Jumala armahtaa, kenet armahtaa. Hän rakastaa, ketä rakastaa. Hän lahjoittaa taivaan kenelle lahjoittaa, eikä kukaan voi tulla sanomaan, että Jumala tekee väärin. Jeesuksen Kristuksen seuraajina me uskomme siihen, että Vapahtaja Jeesus haluaa kulkea rinnallamme, olla meidän kanssamme ja joka päivä vakuuttaa, että minä olen sinun kanssasi joka päivä maailman loppuun asti. 

Hyvät ystävät, Jeesukseen Kristukseen turvautuminen ei ole mitään sellaista, jonka me voisimme saada itse aikaan. Me uskomme kristittyinä, että se on Pyhän Hengen aikaansaannosta. Me jokainen voimme turvautua Vapahtajaamme ja luottaa siihen, että hän kantaa ja hän pitää yhteydessään.