Empatian voima

Suomenkielisen Raamatun lyhyin jae koostuu kahdesta sanasta. Tuon jakeen kuulimme osana äsken luettua evankeliumia. Jeesus itki. Kymmeneen kirjaimeen sisältyy viesti, joka on valtavampi kuin ensi kuulemalta tulisi ajatelleeksi. Tuo kymmenellä kirjaimella ja kahdella sanalla ilmaistu asia kertoo paljon siitä Herrasta, jonka seuraajia kristityt ovat.

Tuo lyhyt jae kertoo, että Jeesus tunsi empatiaa ja samaistui kärsivän, surevan ihmisen osaan. Hän osoitti tunteillaankin, että hänen ystävänsä Lasarus oli ollut hänelle tärkeä ja läheinen ihminen. Jeesuksen empatia ja hänen itkunsa saavat varisnaisen syvän merkityksen siitä, kun muistamme, kuka Jeesus kristillisen uskomme mukaan viime kädessä on. Hän ei ole vain Jumalan sanansaattaja, suuri opettaja ja ihailtavan esimerkin antaja. Jeesus Nasaretilainen oli itse Jumala, joka oli syntynyt maailmaan ihmisenä kertoakseen mahdollisimman selvästi ja havainnollisesti, mitä on Jumalan rakkaus.

Jeesuksen itku paljastaa, että kaikkivaltias Jumala ei ole välinpitämätön sen suhteen, mitä meille ihmisille tapahtuu ja kuinka elämän koemme. Tähän Jumalan ihmiseksi syntymiseen ja ihmisenä elämiseen perustuu se, että voimme luottaa Jumalan tarkalleen tietävän, millaista on olla ihminen ja mitä meille ihmisille kuuluu, millaiset ovat elämäntilanteemme, ilomme ja surumme.

Jeesuksen itku ja Lasaruksen kuolleista herääminen ovat hyviä esimerkkejä siitä, mikä Raamatun kertomuksissa on niin vetoavaa, että niihin palataan yhä uudelleen. Nuo kertomukset kuvaavat inhimillisen elämän erilaisia vaiheita, kokemuksia ja tunteita tavalla, joka ei ole aikaan sidottu. Myös kaksituhatta vuotta sitten ihmiset surivat kuolleita läheisiään. Sekä Vanhan että Uuden testamentin kuvaukset ihmisten iloista ja suruista, saavutuksista ja pettymyksistä, kaunasta ja katkeruudesta, ystävällisyydestä ja laupeudesta, epätoivosta ja toivosta, aivan kaikesta inhimillisestä osoittavat, että ihmiselämän peruskysymykset ovat säilyneet samoina vuosituhannesta toiseen. Raamatun kuvaukset ihmisen elämästä antavat mahdollisuuden lähestyä myös niitä asioita ja tunteita, elämän varjoisia ja pimeitä puolia, jotka muuten mielellään sivuuttaisimme.

Tapahtumat Lasaruksen haudalla johdattelevat meidät kärsimyksen ja kuoleman teemoihin, kenties kaikkein raskaimpiin ulottuvuuksiin ihmisen elämässä. Kärsimystä ajatellaan usein ongelmana, joka pitäisi ratkaista, joko niin, että kärsimys saadaan loppumaan, tai niin, että älyllinen vastaus tuohon ongelmaan toisi helpotusta sen sietämiseen. Ruumiillinen kipu sekä henkinen ja toisinaan myös hengellinen ahdistus voivat muodostaa joillekin esteen uskoa ja turvautua Jumalaan. Miksi Jumala sallii kärsimyksen? Miksi kaikkivaltias ei puutu tilanteisiin, joissa ihminen kokee eri tavoin kipua ja tuskaa.

Yksi yritys sietää ja ymmärtää kärsimystä on tarkastella sitä juuri älyllisenä ongelmana, joka odottaa ratkaisuaan. Kärsimyksen syiden tunnistaminen voi auttaa jollakin tavalla, kun pohditaan, mikä kärsimys on ihmisen toiselle aiheuttamaa tai luonnon prosessien aikaansaamaa. Ei ole merkityksetöntä, johtuuko kärsimys ihmisen julmuudesta kidutuskammioissa vai tsunamin tuhovoimasta meren rannalla. Niin ikään voi pohtia, onko kärsimys luonteeltaan pysyvää, kuten vaikka parantumaton sairaus, tai vähitellen laimentuvaa tai jopa ohimenevää.

Yksi varsin yleinen uskonnollinen yritys ymmärtää kärsimystä kuvastuu kysymyksessä, mitä pahaa olen tehnyt, kun näin joudun kärsimään? Mistä minua näin rangaistaan? Tämä kysymys piinaa monia kipujen ja menetysten kouriin joutunutta. Kristillisen uskon näkökulmasta tähän voisi vastata muistuttamalla, että me kristityt uskomme Jeesuksen jo kärsineen kaiken mahdollisen rangaistuksen, johon ihmisen pahuus antaa aiheen. Tätä tarkoitetaan, kun sanomme Jeesuksen sovittaneen syntimme. Hän on kärsinyt puolestamme. Tämä on pitkänperjantain jatkuvasti ajankohtainen viesti. Kärsimys epäilemättä pysäyttää ja pakottaa usein arvioimaan uudelleen oman elämän arvojärjestyksiä, mutta rangaistusta yksittäisen ihmisen synneistä se ei ole.

Kärsimystä voi yrittää järkiperäistää ja sille voi koettaa etsiä ymmärrettäviä syitä. Järkeviä syitä voi toisinaan löytyä, mutta kärsimystä eivät älylliset oivallukset varsinaisesti poista. Ruumiillinen ja henkinen kipu jatkuvat. Toisin ei voisi ollakaan. Kärsimystä kun ei voi sijoittaa vain jonkin elämänalueen vaivaksi, vaan se koskee koko ihmistä. Erityisen selväksi tämä käy silloin, kun joudutaan tekemisiin kuoleman kanssa.

Lasaruksen haudalla kuoleman aiheuttama kaipaus oli vahvasti läsnä. On helppo samaistua Martan ja Marian suruun, kun heille rakas ja läheinen veli Lasarus oli kuollut muutamaa päivää aiemmin. Jeesus saapui tapaamaan surevia sisaruksia ja kohtaamaan heidän surunsa, ja silloin hänkin itki. Sekä Martta että Maria ilmaisivat ajatuksensa ja surunsa hyvin peri-inhimillisellä tavalla. ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Ehkä sisarusten toteamuksessa on hienoinen syyttelyn sävykin: miksi Jeesus ei ollut tullut ajoissa? Jossitteluun liittyy aina ripaus syyllisyyttä tai syyllistämistä. Jos hän vain olisi ollut varovaisempi, hän olisi edelleen elossa.” ”Jos vain olisi ennätetty aiemmin sairaalaan, hän olisi elossa.” ”Jos vain olisin tullut nopeammin paikalle, hän olisi edelleen elossa.” Suru on yhteydessä siihen täydelliseen voimattomuuden tunteeseen, joka nousee tajusta, että tapahtunutta ei saa peruutettua. Kuolema on niin lopullista.

Paitsi että kristillisen uskon mukaan kuolema ei ole lopullista. Evankeliumin kertomuksessa Jeesus herättää Lasaruksen kuolleista hyvin yksinkertaisella tavalla, samalla tavalla, jolla Jumala loi maailman. Hän vain lausui sanan, ja se tapahtui. Lasarus, tule ulos. Pääsiäisen sanoma tulee puhuttelevasti esille kertomuksessa Lasaruksesta. Jeesus itse nousi ylös kuolleista kolmantena päivänä pitkäperjantain jälkeen. Lasarus sen sijaan kuoli toistamiseen ja odottaa muiden hautaan saatettujen kanssa hetkeä, jolloin ylösnoussut Jeesus kutsuu kuolleet elämään.

Hyvä seurakunta. Se, kuinka Jeesus kohtasi paitsi Lasaruksen myös hänen sisarensa Martan ja Marian, on keskeistä Pyhän Lasaruksen ritarikunnan toiminnassa. Juhlistaessamme tänään ritarikunnan Suomen suurprioraatin 50-vuotista taivalta on hyvä palata juurille ja ritarikunnan aatteelliseen perustaan. Juuri Lasaruksen ja hänen lähipiirinsä kokemuksessa tärkeintä oli Jeesuksen tapa kohdata heidän elämänkohtalonsa, menetyksensä ja surunsa, se kärsimys, joka kohtasi Lasarusta ja hänen sisariaan. Evankeliumin maininta Jeesuksen itkusta kertoo empatiasta, kyvystä asettua ja samaistua kärsivän ihmisen osaan. Se kertoo avoimuudesta kohdata kärsivän ihmisen kysely ja halu löytää jonkinlainen selitys raskaille kokemuksille. Juuri näistä asioista, empatiasta ja kärsivän ihmisen vakavasti ottamisesta Pyhän Lasaruksen ritarikunta tunnetaan.

Empatia, toisen ihmisen aito kohtaaminen, tuo pääsiäisen valon sellaisen elämän keskelle, jota verhoavat tummat ja synkät sävyt. Se valo tuo huojennusta ja helpotusta, se antaa toivoa ja rohkeutta. Se on Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme valoa, joka ihmisten toiminnan kautta loistaa kärsiville. Tässä ylösnousemuksen ja toivon valon tuomisessa Pyhän Lasaruksen ritarikunnan Suomen suurprioraatilla on edelleenkin tärkeä ja suuri tehtävä. Antakoon kaikkivaltias Jumala siunauksensa ritarikunnalle ja vahvistakoon hän teitä loistamaan empatian ja inhimillisyyden valoa tässä maailmassa.

Evankeliumitekstinä Joh. 11:17-44

Arkkipiispa Tapio Luoma