Ajan ja ikuisuuden rajapinnalla

Hyvät kirkolliskokousedustajat 

Tämän istuntoviikon kuluessa olemme juhlineet kirkolliskokouksen 150 vuotta. Tämä muistaminen osuu vuoteen, jolloin vietetään myös suomalaisen sivistyksen ja julkisen hallinnon 750-vuotisjuhlaa. Kirkon taival Suomessa on ollut pitkä, vaikka ajallinen etäisyys meidän kirkkomme synnystä koko kristillisen kirkon syntyvaiheisiin on vieläkin pidempi, yli tuhat vuotta. Tälle ajan jatkumolle asettuu myös meidän istuntoviikkomme, joka nyt alkaa olla lopuillaan. 

Vaikka kirkon olemukseen kuuluu aivan perustavanlaatuisesti ajatus ikuisuudesta, kirkko elää väistämättä aina ajassa yhdessä muun todellisuuden kanssa. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että kirkko kohtaa ajallisuuden kaikki leimalliset piirteet, joihin kuuluvat elämän ristiriitaisuudet. Sekä elämän kauneus että sen rujous, hyvyys ja pahuus, ovat aina olleet tuttuja myös kirkolle. Jos jossakin päin maailmanlaajassa kirkossa on ollut yritystä paeta elämän ristiriitaisuuksia ja jännitteitä, siinä on epäonnistuttu. Aika pitää huolen, että kirkko kohtaa elämän ristiriitaisuudet ja muutokset ei vain toimintaympäristössään vaan myös itsessään. 

Kirkon historia on kiinnostava kertomus ihmisen yrityksestä ymmärtää asemaansa ja paikkaansa tässä maailmassa osana Jumalan luomaa todellisuutta.  Kun koulussa opiskeltiin historiaa, se keskittyi kulttuuriin sekä valtiollisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Kirjakaupoista löytyy toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joissa tarkastellaan tieteenhistoriaa, tekniikan historiaa, arjen historiaa, ajan historiaa, aatehistoriaa, uskonnonhistoriaa, jopa historian ja historiankirjoituksen historiaa. Kristillisessä kirkossa puhutaan pelastushistoriasta, joka on teologinen tulkinta siitä, mitä Jumala on tehnyt tuodakseen luomakunnalleen pelastuksen sitä uhkaavien tuhovoimien otteesta. Historioiden runsaus osoittaa, että menneisyyden tarkastelu suorastaan pakottaa valitsemaan näkökulman, josta käsin katsotaan ajassa taaksepäin. Tämä näkökulma toimii sitten eräänlaisena sihtinä, jolla menneitä tapahtumia seulotaan. 

Kirkon elämä, sen menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus on sidoksissa aikaan. Mutta mitä aika lopulta on? Kysymys on visainen. Kirkkoisä Augustinus totesi 1600 vuotta sitten: Minä luulen tietäväni, mitä aika on, kun kukaan ei sitä minulta kysy. Mutta kun joku sitä minulta kysyy, en osaa vastata. Ajan olemusta on vaikea hahmottaa ja saada haltuunsa. Tämän vuoksi tärkein tapa saada ajasta edes jonkinlaista otetta on tukeutua omaan ajantajuun ja kokemuksiin ajasta. Välillä aika tuntuu etenevän nopeasti, välillä suorastaan matelevan. Joinakin hetkinä voi hetkellisesti tuntua, että aika on pysähtynyt. Tälle kokemukselle on tyypillistä, että se on hyvin henkilökohtainen eikä kokemus jollakin toisella ole ollenkaan samanlainen. Luulenpa, että kirkolliskokousviikollakin meillä on ajan kulumisesta hyvin erilaisia kokemuksia. Yksittäinen istunto voi minusta tuntua pitkältä, ja toisaalta olen taas tänä aamuna kysynyt, että joko nyt on perjantai. 

Yksi tapa mieltää aikaa on ajatella ajan perinteistä symbolia, tiimalasia. Tiimalasin yläosassa oleva hiekka valuu omaan vakaaseen tahtiinsa tiimalasin alaosaan kapean keskikohdan kautta. Mielikuvaa tiimalasista voi laajentaa kuvaamaan yleensäkin ajantajua. Omissa mielikuvissani käännän tiimalasin vaakatasoon. Siinä silmieni edessä tiimalasin oikean puolimmaisessa osassa on tulevaisuus. Kapea keskikohta on tämä hetki, ja vieläkin täsmällisemmin, tämä silmänräpäyksellinen tuokio, joka sitten vaihtuu tiimalasin vasemmanpuoleiseen menneisyyttä kuvaavaan osioon. Lahjomattomasti ja vääjäämättömästi, omalla ankaralla järkähtämättömyydellään tulevaisuus tulee kohti, tiivistyy nyt-hetkeksi ja siirtyy menneisyyteen. Tarkalleen ottaen tulevaisuutta ei ole vielä eikä menneisyyttä ole enää – on vain tämä nykyinen ohikiitävä hetki, joka vaihtuu saumattomasti seuraavaan nyt-hetkeen. 

Ajan olemus ei kuitenkaan ole hahmotettavissa ainoastaan henkilökohtaisten kokemusten kautta. Luonnontiede, erityisesti fysiikka ja siihen liittyen maailmankaikkeuden alkua ja rakennetta tutkiva kosmologia tutkivat ajan kummallista luonnetta. Albert Einsteinin runsaat sata vuotta sitten hahmottelemat suhteellisuusteoriat osoittavat, että aika ei ole edes objektiivisesti ajatellen kaikkialla samanlaista.  Ajan venyvyys tai suhteellisuus ei siis ole vain henkilökohtaisen kokemuksen asia, vaan se on sellaista riippumatta inhimillisestä kokemuksesta. Mitä lähempänä valonnopeutta liikutaan tai mitä voimakkaammassa painovoimakentässä ollaan, sitä hitaammin aika kuluu. Aihepiiri on tuttu science fiction -kirjallisuudesta ja elokuvista. Esimerkiksi runsaat kymmenen vuotta sitten ilmestynyt elokuva Interstellar rakentuu oivaltavasti ajan suhteellisuuden varaan. 

Kristillisen uskon mukaan aika kuuluu luotuun todellisuuteen. Toisin sanoen, luodessaan maailman Jumala loi samalla myös ajan. Juuri tässä ajassa kirkko elää, ajassa, jolla luotuisuutensa takia on sekä alku että myös loppu. Ajan loppua tarkastellaan erityisesti siinä teologian osa-alueessa, jota nimitetään eskatologiaksi, ja Uudessa testamentissa se on keskeinen teema erityisesti sen viimeisessä kirjassa, Johanneksen Ilmestyksessä.  

Ilmestyskirjan eskatologiset ja oudon tuntuiset näkymät johdattelevat siihen todellisuuteen, jossa aika menettää merkityksensä. Juutalais-kristilliseen maailmankuvaan kuuluu näkemys ajan ja ikuisuuden rinnakkaisuudesta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Ilmestyskirja on oiva esimerkki siitä, miten vaikea on pukea sanoiksi sellaista, joka käy yli ymmärryksen ja kuitenkin etsii tuskaisasti ilmaisuaan inhimillisen kielen keinoin. Ajallisin menetelmin on vaikea ilmaista sellaista, mikä on ikuista. Ilmestyskirjan luvussa 10 Johannes kuvaa näkyään näin: ”Enkeli, jonka näin seisovan meren ja maan päällä, kohotti oikean kätensä taivasta kohti ja vannoi hänen nimeensä, joka elää aina ja ikuisesti, hänen, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja kaiken mitä niissä on. Hän vannoi: ”Aika on lopussa.” 

Aika on lopussa. Nykyisen raamatunkäännöksemme taustalla on kreikankielinen ilmaisu, joka on vieläkin osuvampi ilmaus ajan ja ikuisuuden suhteesta. Alkuperäisessä tekstissä tuo enkelin viesti on tällainen: χρόνος οὐκέτι ἔσται, suomeksi: aikaa ei enää ole.  

Ikuisuus ei siis ole sitä, että aika on loputonta ja päättymätöntä, äärettömyyteen jatkuvaa. Sen sijaan ikuisuus on sitä, että aikaa ei ollenkaan enää ole. Tätä on kieltämättä vaikea käsittää. Muistan seurakuntavuosiltani rippikoulun oppitunneilta pohdinnat nuorten kanssa siitä, miten ihmeessä siellä taivaassa saa aikansa kulumaan. Eikö ikuisuus pitkästytä? Ilmestyskirjan enkelin viestin ja tietyssä mielessä myös nykyisen kosmologian näkökulmasta kysymys siitä, miten taivaassa saisi aikansa kulumaan, on lopulta mieletön, koska aikaa yksinkertaisesti ei ole taivaassa ja ikuisuudessa kulutettavaksi. Kysymys on täydellisen toisenlaisesta olotilasta, kuin siitä meille nyt tutusta, jossa aikaa mitataan kelloilla ja jossa ajan kuluminen näkyy kaikessa. 

Kirkko elää ajassa, mutta kirkko elää myös ikuisuudessa. Koska ikuisuus ei ole sidottu aikaan eikä se ole odottamassa vasta ajan loppumisen jälkeen, se on kaikkialla läsnä jo nyt. Kirkon paikka tässä maailmassa on elää ajan ja ikuisuuden rajapinnalla. Kirkolliskokouksen työskentelyn kannalta tämä merkitsee, että me teemme päätöksiä ensi sijassa kirkon ajallista elämään varten, mutta perimmäisenä tähtäyspisteenä on kuitenkin ikuisuus. Ikuisuus, taivas, Jumalan valtakunta ovat keskuudessamme jo nyt, ja niiden palveluksessa me viime kädessä olemme tämän katoavan ajan keskellä.  

Sama ikuisuus oli läsnä Turun tuomiokapitulin istunnossa vuonna 1276 ja kirkolliskokouksen ensimmäisessä kokouksessa 1876. Tämä ikuisuus oli läsnä siinä hetkessä, jossa kukin meistä syntyi tähän maailmaan siitä ainutlaatuisesta ihmisestä, joka on äiti ja jolle omistettua päivää vietetään ylihuomenna. Se ikuisuus oli läsnä silloinkin, kun kirkolliskokouksellemme tutut Pirjo Pihlaja ja Tiina Tunturi saivat kutsun ajasta iäisyyteen. Kun sitten marraskuussa kokoonnumme syksyn istuntoviikolla, voimme todeta ajan kuluneen ja monen asian sen myötä muuttuneen. Silti silloinkin tulemme päättämään asioista yhteisössä, joka näkee olemuksensa perustan olevan ikuisuudessa. 

*** 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Tiivis viikkomme on lopuillaan. Kiitän kaikkia teitä, hyvät kirkolliskokousedustajat, kuluneen viikon työskentelystä. Kiitos Mikkelin hiippakunnalle viikkomme hartauselämän hoitamisesta ja yhteisen ikuisuudentajun ylläpitämisestä. Kiitos kansliavaliokunnalle juhlavuotemme tilaisuuksien järjestämisestä. Kiitos pääsihteerille, notaarille, kirkkohallituksen työntekijöille, valiokuntasihteereille ja kansliahenkilökunnalle, kokoustekniikasta huolehtineille, keittiöhenkilökunnalle ja muulle Linnasmäen opiston henkilökunnalle. 

Toivotan teille kaikille hyvää loppusyksyä ja hyvää kotimatkaa Herran siunauksen myötä.

Kuva Antti Partanen