Arkkipiispa Tapio Luoman Vieraskynä-kirjoitus Helsingin Sanomissa 22.2.2023

Oikeudenmukaisen ja kestävän rauhan saavuttamiseksi täytyy pitäytyä totuudessa ja tehdä työtä tulevaisuuden hyväksi.

Lähes päivälleen neljä vuotta sitten tapasin Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkan Kirillin Moskovassa. Hän ilmaisi tuolloin huolensa Ukrainan tilanteesta. Hänen mukaansa valtiovalta vainosi Ukrainassa Moskovan patriarkaattiin kuuluvia ortodokseja.

Aiemmin Kirill oli ollut avoin kulttuurien vuoropuhelulle. Venäläisen arvomaailman länsimaistuminen ja Euroopan integraation eteneminen Itä-Euroopan ortodoksimaihin olivat kuitenkin muuttaneet hänen suhtautumisensa.

Kohtaaminen patriarkan kanssa oli sävyisä, mutta hänen julkinen retoriikkansa on jyrkentynyt sitä mukaa, kun lännen vaikutus ortodoksisiin maihin on syventynyt. Venäjän nykyjohdolle Ukraina näyttäytyy isovenäläisen sivilisaation kehtona, jonka länsimaistumiskehitys täytyy pysäyttää. Pelko, katkeruus ja epäluulo ovat johtaneet vihaan ja lännen demonisointiin.

Tapaaminen Kirillin kanssa palasi mieleeni, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuosi sitten.

Venäjä ei ole joutunut käsittelemään totalitaristista menneisyyttään samalla tavalla kuin esimerkiksi Saksa. Se näkyy Venäjän kansallisessa itseymmärryksessä. Venäjä on pyrkinyt selittämään hyökkäystään kertomalla tarinaa, jossa se esiintyy yhtäältä jalona vapauttajana ja toisaalta vääryyttä kärsineenä uhrina.

Venäjän teot puhuvat kuitenkin omaa kieltään. Ne ovat julman ja väkivaltaisen valloittajan tekoja.

Myös Venäjän ortodoksisen kirkon johto on valinnut puolensa sodassa Ukrainaa vastaan. Samalla Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suhteet Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ovat katkenneet. Enää voi vain arvailla, mitä patriarkan mielessä liikkuu.

Hyökkäys Ukrainaan herättää pelkoa, ahdistusta ja vihaa myös Suomessa. Se palauttaa mieleen sukupolvien takaiset muistot ja houkuttelee kaivautumaan henkiseen poteroon. Uutiset ukrainalaisten kärsimyksistä synnyttävät myötätuntoa ja suuttumusta. Pettymys Venäjään on valtava.

Tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Mitä tehdä, kun naapuri käyttäytyy arvaamattomasti ja sen käsitys itsestään ja paikastaan maailmassa on vaarallinen ja tuhoisa?

Ennen kaikkea on pidettävä kiinni totuudesta. Sille valheelliselle kertomukselle, jolla Venäjä perustelee sotatoimiaan, uhkailuaan ja vaatimuksiaan, ei tule antaa periksi. Venäjän on kohdattava totuus itsestään ja kannettava vastuu teoistaan.

Venäjän hyökkäys pakottaa katsomaan äärimmäistä väkivaltaa ja kärsimystä omassa kotimaanosassamme. Euroopan vakaus horjuu, eikä menetetty luottamus palaudu helposti. Uhkaan ja epävarmuuteen on kuitenkin reagoitava päättäväisesti. Ukrainaa ei saa unohtaa eikä jättää yksin. On sitouduttava ukrainalaisten tueksi.

Sota herättää syviä ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Luterilainen ihmiskäsitys tunnistaa ihmisluonnon pahuuden, mutta luottaa myös sen kykyyn sitoutua hyvään. Toivottoman pessimistinen ihmiskuva vain vahvistaisi pahan otetta.

Pahuutta ei voi ulkoistaa, sitä on jokaisessa. Vihollisen demonisointi kuluttaa empatiakykyä, ruokkii kokonaisiin kansakuntiin kohdistuvaa vihaa ja laskee kynnystä kohdella vastustajia epäinhimillisesti. Siksi sitä tulee välttää viimeiseen saakka. Mitä piittaamattomampi hyökkääjä on ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista, sitä päättäväisemmin niitä on puolustettava.

Rauha ei kasva kylvämällä vihaa ja maalaamalla mustavalkoisia viholliskuvia. Se viriää halusta kantaa vastuuta, rakentaa luottamusta ja tehdä yhteistyötä.

On tärkeää vaalia mielikuvaa tulevasta rauhan ajasta. Miten silloin tuemme Ukrainan jälleenrakentamista? Miten kehitämme naapuruutta Venäjän kanssa? Näihin kysymyksiin meidän tulee etsiä vastauksia jo nyt.

Ihmisten kyky katsoa tulevaisuuteen on kantanut monien kriisien yli. Toivo ei ole vailla pohjaa. Oleellista on sitoutua työhön valoisampien näkymien toteutumiseksi. Apu ukrainalaisille on konkreettinen tapa pitää yllä toivoa.