Työ on muutakin kuin rahan ansaitsemisen väline

Työelämä ja sen muutokset ovat pitkään olleet yhteiskuntamme keskeisiä puheenaiheita. Työn merkitys korostuu myös tällaisena aikana, jolloin yhteiskunnan kestävä tulevaisuus puhuttaa. Aiheen moni-ilmeisyys kävi itselleni selväksi, kun osallistuin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustajana Työ- ja elinkeinoministeriön johtamaan Työelämä 2020 -hankkeeseen, joka toteutettiin vuosina 2013–2019. Hanke pyrki kehittämään suomalaista työelämää Euroopan parhaaksi vuoteen 2020 mennessä. Hankkeen loppuraportti kuvaa, miten työn tekemistä ja työelämän kehittämistä voi tarkastella muustakin kuin taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Tällaista tarkastelua tarvitaan edelleen niiden keskustelujen rinnalla, joissa koetetaan määritellä oikeudenmukainen palkka tehdystä työstä, painottaa työn merkitystä kansantuotteelle tai kehittää työmarkkinoiden pelisääntöjä.

Työn tekeminen on syvästi merkityksellistä yksilölle, yhteisöille ja koko yhteiskunnalle. Yksilön työkykyä pidetään joskus jopa yleisenä hyvinvoinnin mittarina. Työelämää ja työhyvinvointia tarkastelevista tutkimuksista piirtyy moniulotteinen ja osin ristiriitainen kuva. Huolta aiheuttavat muun muassa työelämän ylikuumeneminen, ennakoimattomuus ja suorittavan työkulttuurin vahvistuminen. Samalla työelämää koskevat tutkimukset osoittavat, että suomalainen työelämä on viimeisten vuosikymmenten aikana jatkuvasti parantunut. Työelämän tarkastelussa nousee esiin vastakkaisia ja kuitenkin yhtä aikaa olemassa olevia, suuresti toisistaan poikkeavia kokemuksia. Se, mikä yhdelle näyttäytyy esimerkiksi työelämän ennakoimattomuutena, on toiselle joustavuutta. Joillakin on töitä uupumukseen asti, toiset kamppailevat pitkiä aikoja saadakseen työpaikan.

Työllä on niin keskeinen rooli yhteiskunnassa, että on vaikeaa elää hyväksyttyä elämää työelämän ulkopuolella. Työ näyttäytyy keskeisenä siteenä yksiön ja yhteiskunnan välillä. Työelämästä syrjäytyminen altistaa monitahoiselle huono-osaisuudelle, joka periytyy helposti seuraaville sukupolville. Samalla työtä koskeva keskustelu kaventuu valitettavan usein kysymykseen työstä rahan ansaitsemisen välineenä. On vaarana, että kansalaisuus korvautuu työmarkkinakansalaisuudella ja ihmisarvo markkinakelpoisuudella.

Työ ei muuta ihmisen perimmäistä arvoa

Työstä käytävässä julkisessa keskustelussa on vahva moraalinen pohjavire. Tämä johtuu siitä, että työn tekeminen on keskeinen nykykulttuurimme arvo. Lisäksi työ ymmärretään ennen kaikkea palkkatyönä. Työssä käytävässä keskustelussa viitataan toisinaan työn rooliin luterilaisessa ajattelussa. Luterilainen työetiikka näyttäytyy ahkeraa ja ilotonta puurtamista ihannoivana velvollisuudentuntoisena raatamisena. Luterilaisuus on yhdistetty myös kapitalistiseen talousjärjestelmän kehittymiseen. Tämän seurauksena ihmiselämän merkitys on alkanut näyttää tehokkuuden, tulosvastuun ja voitontavoittelun määrittämältä. Tällaiset tulkinnat tuntuvat oikeuttavan moraalisen paheksunnan niitä kohtaa, jotka eivät tee palkkatyötä.

Luterilaisessa perinteessä on aineksia myös toisenlaiseen käsitykseen työn merkityksestä.

Kristillinen ihmiskäsitys korostaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuutta Jumalan edessä ja tästä seuraavaa yhtäläistä ihmisarvoa. Mikään työ ei muuta tätä ihmisen perimmäistä arvoa, olipa kysymys ammatinharjoittamisesta tai muusta toimeliaisuudesta. Kirkon kielellä sanomme, että työteliäisyydellä ja toimeliaisuudella ei tulla Jumalalle kelpaavaksi. Työn merkitystä korostetaan, mutta työn korostamisessa ei ole kysymys sellaisesta oman paikan lunastamisesta, jonka ansiosta saan oikeuden olla olemassa.

Vaikka työn merkitystä korostetaan, työ ei ole ihmisen arvon mitta. Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas. Työtä tekemällä huolehdimme paitsi itsestämme myös muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Tästä näkökulmasta työ näyttäytyy lähimmäisenrakkauden osoituksena. Työn tulisi tarjota tekijälleen iloa, tyydytystä ja merkitystä. Työtä tekevä ihminen ei kavennu työmarkkinan tai yhteiskunnan rakentamisen välineeksi.

Työ edistää yhteistä hyvää

Kirkko on kutsuttu rakentamaa yhteiskuntaa. Kristillinen käsitys yhteiskunnasta on ymmärtänyt yhteiskunnan eri osa-alueet, myös maalliset, hengellisesti merkittäviksi. Yhteiskunnan rakentamiseen kuuluu ajoittain myös kriittisyys. Lutherin teologinen kritiikki reformaatioaikana kohdistui ennen kaikkea yhteiskunnassa käytyyn hengelliseen vaihtokauppaan, jossa rahallisella antamisella tai hengellisellä harjoituksella pyrittiin tavoittelemaan Jumalan suosiota. Tämän kritiikin valossa työn merkityksellisyys alkoi luterilaisessa perinteessä painottua aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Luterilaisen perinteen näkökulmasta työn tekeminen ei ole erityisesti köyhyyden välttämiseen liittyvä velvollisuus. Työllä on taloudellisesta tuottavuudesta riippumaton arvo, joka liittyy jokaisen ihmisen arvon ja merkityksen ymmärtämiseen yhteisen hyvän edistämiseksi. Työn tekeminen ei ole niinkään välttämätön paha kuin välttämätön hyvä.

Poliittisella järjestelmällä on merkittävä rooli ihmisten hyvinvoinnin toteutumisessa. Luterilaisuuden vaikuttamissa yhteiskunnissa sekä toisista huolehtimisen että työn tekemisen velvoitteet ovat muotoutuneet hyvinvointivaltion tarjoamia tukitoimia ohjaaviksi periaatteiksi. Luterilaisuuden piirissä ei ole yleisesti kannatettu hyväntekeväisyyteen perustuvaa sosiaaliturvan mallia. Köyhien avustamisesta yhteiskunnan keräämistä varoista säädettiin Lutherin vaikutuksesta ensimmäisen kerran jo 1500-luvun alkupuolella.

Kirkon näkökulmasta on luontevaa edelleen ajatella, että yhteiskunnan eri osa-alueiden tarkoitus on rakentaa yhteistä hyvää. Samalla tavalla kuin työtä ei voi tarkastella vain tai ehkä edes ensisijaisesti rahan ansaitsemisen näkökulmasta, ei yhteiskunnassa tavoiteltu yhteinen hyväkään pelkisty pelkäksi vaurauden karttumiseksi. Kaikenlainen omaan yhteisöön osallistuminen on mahdollisuus toteuttaa omaa kutsumustaan Jumalan tarkoittamalla tavalla yhteiseksi hyväksi.
Työelämä on jatkuvassa muutoksessa. Tällä hetkellä ennakoidaan, että erityisesti 2000-luvulla syntyneillä on edellisistä sukupolvista merkittävästi poikkeavia työelämäodotuksia. Näihin odotuksiin sisältyy muun muassa ajatus siitä, että työn mielekkyys ei tule rahan eteen raatamisesta. Kestävä työelämä ei kilpailuta ihmistä näännyksiin. Kestävässä työelämässä kaikista pyritään tekemään tarpeellisia ja kaikille tarjotaan mahdollisuuksia kokea itsensä tärkeäksi ja arvostetuksi.

Työelämän mielekkyyden rinnalla on tärkeää, ettei palkkatyötä pidetä ihmisen yhteiskuntakelpoisuuden mittarina. Erityisen haitallista tämä on vasta työelämään siirtyville, esimerkiksi nuorille, Suomeen vasta muuttaneille tai työelämään tauon jälkeen palaaville. Meidän on pystyttävä tunnistamaan sellainen yhteiskuntaan osallistumisen halu, joka ei samaistu työmarkkinaosallisuuteen. Laajemmassa mielessä työn ensisijaisena moraalisena tavoitteena ei ole vaurauden vaan yhteisen hyvän edistäminen.

Jokaisen ihmisen merkitystä ja kutsua osallistua omalla panoksellaan yhteisöjen ja yhteiskunnan toimintaan voi nimittää kutsumukseksi. Kutsumus ei ole kutsua tiettyyn ammattiin vaan kutsua elämään, kokonaisvaltaisesti. Työ ja ammatin harjoittaminen ovat osa tätä kutsua. Ihmistä ei kuitenkaan kutsuta elämään työnsä kautta vaan yksinkertaisesti elämään.