40 vuotta yhteistä virkaa - virkakysymys tänään

Kirkolliskokous teki marraskuussa 1986 päätöksen vihkiä papiksi miesten lisäksi myös naisia. Tuosta päätöksestä tulee tänä vuonna kuluneeksi neljäkymmentä vuotta. Kirkossa on siitä lähtien vihitty kaikki pappisvirkaan kutsutut yhteen ja samaan vihkimysvirkaan. Kirkossamme pappisviran keskeinen teologinen perusta on evankeliumin julistamisessa ja sakramenttien toimittaessa. Tähän tehtävään kirkko kutsuu ja vihkii pappeja. Viran teologinen tarkastelu siirtää katseen pois ihmisestä ja hänen piirteistään kohti Kristusta. Luterilaisessa perinteessä kirkon virka on Kristus-keskeinen, sillä virka on olemassa Kristuksen käskyä ja evankeliumin sanaa varten.  

Kirkolliskokouksen päätöksellä oli selkeät teologiset perusteet, jotka nojaavat luterilaiseen tunnustukseen. Sen mukaan kirkolla on vihkimysvirka, joka on Jumalan säätämä. Kysymys viran haltijan sukupuolesta sen sijaan ei kuulu Jumalan säätämykseen vaan inhimilliseen järjestykseen. Viran haltijan sukupuolta koskevat kysymykset kuuluvat näin ollen lain, eli siis oikeuden, järjen ja rakkauden alueelle. Tästä syystä kirkon virkaa on toteutettu eri aikoina eri tavalla. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta totesi, että patriarkaalisesti hallituissa yhteiskunnissa oli helppo löytää järkeen ja oikeustajuun vetoavia perusteita pappisviran rajaamiseen vain miehille. Nykyisessä yhteiskunnassa sen sijaan ”tällaiset perusteet ovat varsin kyseenalaisia”. (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986).  

Edellä esitetyistä lähtökohdista tarkasteltuna kirkolliskokous katsoi, että muutokset vihkimyskäytänteissä eivät merkinneet muutosta teologisessa virkakäsityksessä. Kirkolliskokous toteaa selvästi: ”avatessaan pappisviran naisille kirkkomme ei muuta mitään perinteisestä virkakäsityksestään” ja: “muutos koskee pelkästään kirkon ulkonaista järjestystä” (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986).  

Kirkolliskokous liittyi tällä ratkaisulla jo kymmenen vuotta aikaisemmin tekemäänsä päätökseen, jonka mukaan naisten pappisvirkaan vihkiminen on kirkkomme uskon ja opin pohjalta mahdollinen. Samalla kirkolliskokous vahvisti sen luterilaiseen tunnustukseen kuuluvan periaatteen, ettei kirkossa tule pitää välttämättöminä mitään perittyjä inhimillisiä ja ihmisten säätämiä traditioita. Ylipäätään tunnustuskirjat painottavat, ettei papin viranhoidon vaikuttavuus nouse papin omista ominaisuuksista vaan Kristuksen asetuksesta ja käskystä. Pappisvirka ei ole tasa-arvokysymys siinä mielessä, että kenelläkään ei ole lähtökohtaista oikeutta pappisvirkaan. Papiksi vihkimisestä vastaa piispa, eikä papiksi vihittävän asiana ole esittää vaatimuksia siitä, ketkä hänen kanssaan saavat osallistua vihkimykseen. 

Kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana kirkossamme on jouduttu useaan kertaan selventämään, mitä kirkolliskokouksen päätös vihkimiskäytännön muuttamisesta konkreettisesti tarkoittaa. Ketkä nyt saava palvella kirkossa ja keitä voidaan vihkiä papiksi? 

Kirkossamme on edelleen jäseniä, jotka kokevat omaantuntoonsa vedoten, etteivät voi hyväksyä kirkolliskokouksen neljänkymmenen vuoden takaista päätöstä.  

Päätöstä tehdessään kirkolliskokous kiinnitti huomiota omantunnon suojaan kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä meillä tulee olla ehdoton omantunnon suoja sille, että ”saamme ottaa vastaan sukupuolesta riippumatta jokaisen papin puhtaasti saarnaamaan evankeliumin Jumalan pelastavana evankeliumina ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitetut sakramentit Kristuksen meille hankkiman pelastuksen lahjoina.” (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986) 

Toisaalta mitään sellaisia ”omantunnonklausuuleja”, joilla irrottaudutaan tästä kirkkomme perinteisestä virkateologiasta kirkolliskokous ei suositellut. Kirkolliskokous sen sijaan kiinnitti huomiota yhdenvertaiseen kohteluun todetessaan, että kaikkia tulee kohdella erilaisissa valinnoissa ja ehdollepanoissa kirkon järjestyksen mukaisesti. Perustevaliokunnan mietintö toteaa hyvin selvästi, että jokaiselle papille kuuluvat hänen virkaansa sisältyvät velvollisuudet ja oikeudet koko kirkossamme. Keneltäkään ei saa evätä mitään toimitusta tai tehtävää hänen sukupuolensa perusteella, eikä kenelläkään ole oikeutta saattaa papin viranhoitoa ja vastuuta kyseenalaiseksi sukupuoleen vedoten. 

Edellä mainituista periaatteista huolimatta virkaratkaisua seuranneina vuosina jotkut seurakunnat tekivät työvuorojärjestelyitä, joilla pyrittiin siihen, ettei naisten pappeutta vastustavan tarvitse palvella alttarilla yhdessä naispuolisen kollegansa kanssa. Virka- ja työvuorojärjestelyitä käsiteltiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin eri oikeusasteissa, koska oli herännyt epäilyjä siitä, että työvuorojärjestelyissä ja joissakin seurakuntien virantäytöissä oli syrjitty naispuolisia pappeja. Vuonna 2001 korkein oikeus vahvisti, että tasa-arvolaki koskee myös kirkkoa työnantajana eikä sukupuolta voi käyttää syrjintäperusteena.  

Selventääkseen tilannetta piispainkokous antoi vuonna 2006 selonteon, jossa edellytettiin papiksi vihityiltä yhteistyötä kollegojen kanssa näiden sukupuolesta riippumatta. Melko pian tämän jälkeen 2009 piispat ja kuuden kirkon piirissä toimivan järjestön johtajat esittivät yhteisenä tahdonilmauksenaan yhteisen käsityksensä siitä, miten herätysliikejärjestöt voivat erilaisista virkakäsityksistään huolimatta entistä paremmin tukea paikallisseurakuntien työtä ihmisten sitouttamiseksi evankeliumiin ja kirkkoon. Yhteinen tahdonilmaus sisältää sitoumuksen siihen, että herätysliikkeet ja niiden muodostamat yhteisöt ovat entistä selvemmin osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Niin ikään sitoudutaan toimimaan “sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä tähden”. Herätysliikejärjestöt myös sitoutuvat siihen, että yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa ne ”toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti”.  

Kirkollinen maisema on tänä päivänä vain osittain samanlainen kuin vuonna 2009. Julkiseen keskusteluun on säännöllisesti päätynyt tapauksia, joissa herätysliikkeiden piirissä toimivat jumalanpalvelusyhteisöt eivät ole toimineet tavalla, joka – yhteisen tahdonilmauksen mukaisesti – vahvistaisi kaikkien seurakuntalaisten sitoutumista Kristukseen ja kirkkoon. Ainakin joissakin tapauksissa jumalanpalvelusyhteisöt ovat virkakäsitykseensä vedoten kieltäytyneet yhteistyöstä paikallisseurakuntien kanssa. Herätysliikkeiden piirissä näyttääkin olevan käynnissä virkateologisen linjan kiristyminen, jonka seurauksena herätysliikkeet kaventavat omia mahdollisuuksiaan toimia yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa.  

Kokonaiskirkon näkökulmasta kyse on paitsi kirkon omien päätösten ja säädösten noudattamisesta, mutta ennen kaikkea virkateologian periaatteista. Kirkkomme virallinen näkemys on, että jokainen papiksi vihitty on oikea ja täysi pappi, eikä sukupuoli vähennä siitä tai lisää siihen mitään.  

Näistä lähtökohdista käsin kirkon päättävät elimet tai johtavat viranhaltijat eivät voi tehdä mitään sellaisia ratkaisuja, jotka asettaisivat naisten pappeuden kyseenalaiseksi. Liitymme virkateologiassamme luterilaisen tunnustuksen teologiseen perinteeseen. Vihkimiskäytännössämme noudatamme luterilaisten kirkkojen enemmistöä siinä, että sukupuoli ei rajoita papiksi vihkimistä. Tämänhetkinen keskustelu virasta tulisi pohjautua kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätökseen ja nykytilanteeseen, ei aikaan sitä ennen. 

Katolisessa ja ortodoksisessa teologisessa perinteessä virkateologia rakentuu toisella tavalla. Papiksi vihittävän sukupuoli ei tässäkään ole olennaisin erottava tekijä. Ekumeenisissa keskusteluissa eri teologisia näkökantoja edustavat kirkot sekä Suomessa että maailmalla pyrkivät kohti yhteistä käsitystä myös kirkon virasta. Paljon yhteistä ymmärrystä on jo saavutettu. Ekumeenisissa yhteyksissä eri kirkkojen papit ja pastorit myös vierailevat toisten kirkkokuntien jumalanpalveluksissa, rukoilevat yhdessä ja viettävät yhteisiä ekumeenisia jumalanpalveluksia riippumatta pappien sukupuolesta. Ekumeenisissa yhteyksissä kukin kirkko kunnioittaa toisen kirkon opetusta ja päätöksiä kohtelemalla virkaan vihittyjä heidän saamansa vihkimyksen mukaisesti.   

Julkisuudessa on esitetty väitteitä, että kirkon johto yrittäisi erityisellä tavalla kaventaa naisten pappeutta vastustavia herätysliikkeiden toimintamahdollisuuksia. Kaikille tätä asia pohtiville haluan sanoa: Kirkkomme piispat ovat valmiita vihkimään papiksi herätysliikkeiden teologiasta ammentavia teologeja samoilla edellytyksillä kuin muitakin. Kirkko kutsuu edelleen tehtävänsä mukaisesti kaikkia yhteiseen sanan kuulemiseen ja yhteiseen ehtoollispöytään. Kirkkomme on avoin kaikille seurakuntalaisille ja jokaiselle papille, joka haluaa sitä palvella kirkkomme opetukseen ja päätöksiin sitoutuen.  

Kuva: Kirkon kuvapankki Jalmari Salovirta