Pelkoa ei rakkaudessa ole

Kylmän sodan aikoina syntyi käsite kauhun tasapaino. Sillä tarkoitetaan ydinaseen omistavien valtioiden pidättäytymistä ydinaseen käytöstä toista vastaan, koska se pahimmillaan aiheuttaisi laajamittaista tuhoa. Ydinpelote nostaa kynnystä aloittaa vihollisuuksia, ja näin pyritään pysymään pelon määrittämässä tasapainossa. Ydinaseilla on pelotevoima, joka on estänyt niiden käyttämisen. Niiden olemassaolosta ja uhasta halutaan kuitenkin aiempaa innokkaammin viestiä.  Ylipäätään valtioiden välisissä suhteissa, erityisesti suurvaltapolitiikassa, voima on voimaa vain, jos se kyetään vakuuttavasti näyttämään ja pitämään sen avulla pelotetta yllä. 

Kylmän sodan kaiut ovat palanneet omaan aikaamme maailman käydessä yhä levottomammaksi. Ydinaseiden uhka on edelleen todellinen, mutta pelkoa aiheuttavat tekijät ovat lisääntyneet kylmän sodan ajoista. Ilmastonmuutos on tuonut ihmiskunnan tietoisuuteen aivan uudenlaisen pelkotekijän. Uuden maailmanjärjestyksen väkivaltainen muotoileminen on viime vuosina alkanut yhä enemmän jättää pimentoon maapallon yhteisestä tulevaisuudesta huolehtimisen. Lyhytnäköinen omien etujen ajaminen pyrkii valitettavasti aina sabotoimaan pitkäjänteisen yhteisen hyvän etsinnän. 

I dagens hotbild finns också personer som i egenskap av stormaktsledare söker sin egen ära, på bekostnad av sina egna nationers och hela mänsklighetens välfärd, och de väcker rädsla. Ju färre begränsningar det finns för deras personliga makt i länderna, desto mer auktoritära blir länderna. Händelserna under de senaste åren och månaderna har visat att ingen ledare, trots sin makt, kan forma världen efter eget behag.  Ju mer ledaren försöker, desto mera kaotiskt blir det. Och ju mer en ledare använder sig av skrämseltaktik och hot, desto större blir hotet mot den egna ställningen med tiden. 

Nykyisessä uhkakuvien maailmassa pelon aiheuttajiin ovat liittyneet myös persoonat, jotka suurvaltojen johtajina tavoittelevat omaa kunniaa omien valtioidensa ja koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kustannuksella. Mitä vähemmän heidän valtioissaan on heidän henkilökohtaista valtaansa määrittäviä rajoitteita, sitä autoritaarisemmiksi maat muuttuvat. Viime vuosien ja kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet, että mahtavuudestaan huolimatta kukaan johtaja ei pysty muokkaamaan maailmaa mieleisekseen. Mitä enemmän hän sitä yrittää, sitä sekavammaksi asiat käyvät. Ja mitä enemmän johtaja turvautuu keinovalikoimissaan pelotteluun ja uhkailuun, sitä suuremmaksi hänen asemaansa kohdistuva uhka aikaa myöten kasvaa. 

Pelot ja uhkakuvat ovat aina vaikuttaneet yhteiskunnan elämään ja poliittiseen päätöksentekoon. Ihmisen turvallisuushakuisuus etsii nopeita ratkaisuja epävarmoihin tilanteisiin. Tämä on normaalia ja inhimillistä. Oma kysymyksensä on, missä määrin yhteiskunnalliset vallankäyttäjät ja poliittiset puolueet alkavat rakentaa koko ohjelmaansa pelkkien pelkojen ja uhkakuvien varaan. Niiden vahva korostaminen voi lisäksi estää kysymästä, mitä oikeastaan pelätään ja onko mieleen piirrettyjen uhkakuvien toteutuminen todennäköistä. 

Euroopan valtioissa ja osin myös Yhdysvalloissa pelkoja ja uhkakuvia on liitetty maahanmuuttoon ja erityisesti islaminuskon leviämiseen. Niiden on arveltu heikentävän länsimaisten yhteiskuntien aatteellista perustaa ja arvomaailmaa. On kysytty, miksi vaikkapa kirkot eivät tee enemmän puolustaakseen kristittyjä vaan suuntaavat huomionsa toisella tavalla uskoviin. Näin kristillinen usko on nivottu mukaan vastakkainasettelulle perustuvaan maailmankuvaan, jossa kristinuskon nähdään kamppailevan laajenevaa islamin vaikutusta vastaan puolustamalla omia perinteisiä alueitaan.  

Relationen mellan islam och kristendomen har varierat under historiens gång. På många håll har de här två religionerna kunnat samexistera i harmoni, medan de på andra håll har stått i hård konkurrens med varandra, och ibland har blodiga strider om makten utkämpats i deras namn. Svärdsmission har bedrivits från båda sidor, men det finns också många exempel på att man levt tillsammans på ett konstruktivt och respektfullt sätt.  

Islamin ja kristinuskon välinen suhde on historian saatossa ollut monenlainen. Nämä kaksi uskontoa ovat monin paikoin pystyneet elämään sopuisasti rinnakkain, jossakin toisaalla ne ovat kilpailleet kiivaasti keskenään ja joskus niiden nimissä on käyty verisiä taisteluita vallasta. Miekkalähetystä on tehty puolin ja toisin, mutta esimerkkejä myös rakentavasta ja kunnioittavasta yhteisestä elämästä löytyy paljon. 

Oman aikamme julkisessa keskustelussa näyttää äänekkäämpänä olevan vastakkainasetteluun perustuva ajattelu. Vaikka esimerkiksi eurooppalaisissa valtioissa vaikuttavat populistiset liikkeet ovat monessa suhteessa hyvinkin toisistaan poikkeavia, tässä yhdessä asiassa ne ovat hämmästyttävän yksituumaisia: islam on niiden mukaan uhka Euroopalle  

Yksi syy sille, että islam koetaan uhkaavana ja pelottavana, on epäilemättä ääri-islamilaisten ryhmien toiminta. Terroriteot ja muut julmuudet islamin nimissä värittävät monen länsimaalaisen mielessä käsitystä koko islamin uskonnosta. Tässä suhteessa meillä kristityillä ei ole kovin paljon aihetta paremmuudentunteeseen, sillä yhä enemmän kohtaamme myös äärikristillisiä ilmiöitä. Ainakin sanojen tasolla Yhdysvalloista kuultu Jumalan vihalla uhkailu ja venäläisten johtajien puheet pyhästä sodasta Ukrainassa vetävät täysin vertoja islamistiryhmien retoriikalle: molemmissa halutaan eliminoida vääräuskoiset. Itse asiassa sekä kristillisen, juutalaisen että islamilaisen ääriajattelun juuret ovat samat. Nämä liikehdinnät ovat reaktiota yhteiskuntien nopeaan modernisoitumiseen ja maallistumiseen. Pelko perinteisen maailmankuvan menettämisestä ja uusien virtausten uhka ovat saaneet kaikissa uskonnoissa aikaan pyrkimyksiä torjua ne tavoilla, jotka itse aiheuttavat pelkoa ja uhkakuvia. 

Viime syksynä minulla oli tilaisuus vierailla kolmessa leimallisesti islamilaisessa maassa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Pakistanissa. Osallistuin muun muassa kahteen kansainväliseen konferenssin, joissa aiheena oli uskontojen rooli rauhanrakentamisessa. Eri uskontojen edustajat käyttivät puheenvuoroja siitä, miten uskontojen ei saa antaa päätyä niiden käsiin, jotka käyttävät niitä välineenä omien valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. Kazakstanissa ja Uzbekistanissa huomio kiinnittyi siihen, miten maltillinen islam pyrki avoimeen dialogiin muiden uskontojen kanssa ja kuinka esimerkiksi koulutusta ja tutkimusta niissä arvostetaan. Pakistanissa puolestaan kävi ilmi, millaista on elää kristillisenä kirkkona maassa, jossa vaikuttaa paitsi vahva islamilaisuus myös radikaaleja islamilaisia ääriaineksia.  

Pakistanin kokemuksesta haluan jakaa erityisesti kaksi seikkaa. Ensimmäinen on havainto, miten viisaasti ja taitavasti paikallinen kirkko oli onnistunut luomaan suhteet islaminuskoisiin niin, että kirkon elämä on mahdollista. Kun kysyin paikalliselta piispalta, kokevatko kristityt vainoa uskonsa takia, hän ei kieltänyt, mutta totesi samalla, että länsimaissa vallalla olevat käsitykset kristittyjen vainoista ovat liioiteltuja. Emme myöskään ole aina tietoisia siitä, että uskontojen välistä rauhallista rinnakkaineloa kannattavat maltilliset muslimit joutuvat hekin ekstremistiryhmien kohteiksi. Kyse ei siis ole aina välttämättä uskontojen välisestä ongelmasta vaan uskonnollisen radikalismin uhkasta, joka kohdistuu kaikkiin rauhantahtoisiin ihmisiin.  

Uskonnonvapaudessa Pakistanissa on paljon toivomisen varaa, mutta tapaamisemme ihmisoikeuksista ja uskontojen välisistä suhteista vastaavien ministereiden kanssa antoivat käsityksen, että valtio haluaa antaa tilaa myös muille uskonnoille kuin islamille. Keskusteluissa kävi ilmi, että koska luku- ja kirjoitustaito on varsin alhaisella tasolla – vain runsas puolet kansalaisista osaa lukea ja kirjoittaa, väestö on altis uskonnolliselle ja väkivaltaa suosivalle propagandalle.  

Toinen mainitsemisen arvoinen kokemus oli vierailu Peshawarin alueen uskontodialogin avainhenkilön, maakunnan vanhimman moskeijan pääimaamin, mufti Tayyab Qureshin luona hänen moskeijassaan. Afganistanin rajan tuntumassa sijaitsevassa Peshawarin maakunnassa ääri-islamilaisuus haittaa tavallista kansaa. Imaami Qureshi itse elää jatkuvan hyökkäysuhan alla, koska hänet tunnetaan uskontodialogin puolestapuhujana ja uskontojen keskinäisen ymmärryksen edistäjänä. Meille vierailijoille ei tarkemmin ilmaistu, millaisia uhkia meitä kohtaan oli olemassa, mutta jotakin asiasta kertoi, että pois lähtiessämme imaami Qureshi henkilökohtaisesti meni vilkkaalle ja ihmisiä täynnä olevalle kadulle varmistamaan, että pääsimme turvallisesti autoihin. 

En viktig behållning av resorna under förra hösten var övertygelsen om att det behövs dialog mellan religionerna. Okunnighet och oförståelse ger utrymme åt uppfattningar som lätt kan styras utifrån. Vi bör i regel inte vara rädda för någon religion, och ingen religion ska heller bygga på rädsla för en annan religion eller på skrämsel och hot.    

Viime syksyn matkojen tärkeimpiä anteja oli vakuuttuminen siitä, että uskontojen välistä dialogia tarvitaan. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys antaa tilaa mielikuville, joita on helppo ulkoa käsin ohjailla. Mitään uskontoa ei pidä lähtökohtaisesti pelätä, eikä minkään uskonnon pidä rakentua toisen uskonnon pelkäämiselle tai sillä pelottelemiselle. 

Tiedän, että uskontodialogia, sen tarpeellisuutta ja hyödyllisyyttä kohtaan tunnetaan epäilyjä. Jos niitä itselläni on ollut, viime syksyn kokemukset viimeistään karistivat ne. Uskontodialogiin suhtaudutaan varautuneesti ainakin siitä syystä, että siihen antautumisen katsotaan johtavan omasta uskosta tinkimiseen. Sellainen ei kuitenkaan kuulu uskontodialogin luonteeseen. Keskustellessani viime syksynä monien imaamien ja joidenkin muftien kanssa ja pitäessäni luentoja parissakin koraanikoulussa koin vahvasti olevani Jeesuksen asialla. En kokenut minkään uhkaavan sitä uskon perustaa, että Jeesus on Herra, että hän on tie, totuus ja elämä, ja että hän on maailman valo. Kristillinen usko, siten kuin se on ilmaistu nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa, pysyy järkkymättömänä noiden kokemusten jälkeenkin. Vuorovaikutus toisella tavalla uskoviin jopa vahvistaa omaa uskonnollista identiteettiä, ei heikennä sitä. Sekä kristityissä että muslimeissa kohtasin ihmisiä, jotka kaipaavat Jumalan kosketusta ja toisen ihmisen myötätuntoa. On äärimmäisen valitettavaa, jos emme tätä kaipausta suostu huomaamaan. 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. On oltava tarkkana siinä, mitkä pelonaiheet ovat vakavasti otettavia ja mitkä taas välineitä niiden käsissä, jotka haluavatkin herättää pelkoa ja piirtää uhkakuvia. Ensimmäistä, aiheellisia pelonaiheita silmällä pitäen on hyvä apostoli Paavalin rohkaisu Filippiläiskirjeessä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 4:6–7). Silloin, kun meitä selvästi pelotellaan ja kun pelkoa yleisessä keskustelussa lietsotaan, on taas tärkeä palauttaa mieleen apostoli Johanneksen muistutus: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17–18)