Dos. Kari Kopperin läksiäisseminaari, Helsinki 21.8.2026

Hyvät kuulijat, arvoisa dosentti Kopperi, ystävämme Kari

Aluksi joudun tunnustamaan, että olen hieman vaivaantunut, kun tässä puheessani puhun paljon itsestäni. Puolustukseksi sanottakoon, että seminaarimme teema osoittautui jostakin syystä varsin vaikeaksi, eikä seminaarin arvolle paremmin sopivaa tulokulman oikein löytynyt. Niinpä rohkenen ottaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman Martti Lutheriin ja luterilaisuuteen ja kirkkomme seurakuntaelämään.

Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa siitä, milloin ensimmäisen kerran kuulin miehestä nimeltä Martti Luther. Oman kotini tärkein hengellinen anti on ollut iltarukouksen omaksuminen ja rohkaisu osallistua seurakunnan toimintaan. Kirkko tuntui pikkupojasta aivan selvältä asialta – sehän on rakennus, jossa pappi puhuu Jumalasta ja jossa kanttori soittaa urkuja. Kirkonkellojen ääni kertoi, että kirkko on erityinen paikka – mistään muusta rakennuksesta ei vastaavaa ääntä voinut kuulla. Kirkko rakennuksena kiehtoi pientä poikaa myös koristeellisuudellaan ja juhlavalla ilmapiirillään. Käsite luterilaisuus oli pienelle pojalle kauan hahmottumaton.

Yhden osviitan luterilaisuudesta kuitenkin sain, kun perheeni oli muuttanut Vaasaan. Asuimme vuokralla rintamamiestalon yläkerrassa. Talon omistajapariskunta ja siis vuokranantajamme olivat syvästi uskovaisia. He kuuluivat helluntaiseurakuntaan. Kirkkokuntien eroavuuksista en ymmärtänyt mitään, mutta sen tajusin, että heille kirkkorakennukset, jotka minua kiehtoivat, eivät olleet kovin tärkeitä. Mieleeni on jäänyt kuitenkin heidän lämmin hengellisyytensä ja ystävällinen suhtautuminen yläkerran vuokralaisiin.

Martti Luther ja luterilaisuus tulivat tutummiksi kouluaikoina, jolloin toisinaan uskontotuntien yhteydessä vierailtiin kirkkorakennuksessa ja varmaan myös kerrottiin, miten luterilainen kirkkorakennus eroaa muiden tunnustuskuntien jumalanpalvelustiloista. Osallistuminen seurakunnan poikakerhotoimintaan epäilemättä lisäsi tietoisuutta omasta hengellisestä viitekehyksestäni varsinkin sen jälkeen, kun ryhdyin itse poikakerhonjohtajaksi.

Martti Luther ja luterilainen identiteetti tulivat kunnolla tutuiksi rippikoulun jälkeen. Tempauduin koko nuoruuden innolla mukaan seurakunnan nuorten toimintaan ja halusin oppia omasta hengellisestä viitekehyksestä mahdollisimman paljon. Luin Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Varsin pian tiesin haluavani papiksi. Muistan lainanneeni kaupunginkirjastosta Franz Pieperin Dogmatiikan, jonka selkeä ja systemaattinen tapa ilmaista luterilaista uskoa viehätti suuresti. Joku aiempi lukija oli kirjoittanut omia kommenttejaan ja kritiikkejään sivujen reunaan, ja minäkin innostuin debatoimaan samalla tavalla.

Yksi syy debatoimisen haluun oli epäilemättä oman luterilaisen identiteetin kirkastaminen, joka minun osaltani tapahtui tässä vaiheessa suhteessa Jehovan todistajiin. Heidän kanssaan oli helppo antautua keskusteluihin ja löytää vasta-argumentteja Vartiotorniseuran opintulkintoihin. Löysin ensin kirjastosta ja pian sen jälkeen kirjakaupasta Lennart Pinomaan kirjan Voittava usko. Kirjoittamani ostopäiväys etulehdellä oli 3.7.1978. Lutherin ajattelun yleisesitys teki minuun vaikutuksen, ja reformaattorin uskonnäkemys tuntui yhä enemmän myös omaltani. Aloittaessani teologian opintoja olin omasta mielestäni jo hyvin selvillä siitä, mitä on luterilaisuus ja kuka on Martti Luther.

Kun Martti Lutherin syntymästä oli vuonna 1983 kulunut 500 vuotta, kustannusosakeyhtiö WSOY otti uuden painoksen Lutherin Valituista teoksista. Opintojeni toisen vuoden syksynä ostin tuon kolmen paksun kirjan sarjan. Samaan juhlavuoden syksyyn ajoittui myös muita Luther-tilaisuuksia, joihin muistan ottaneeni osaa. Teologisen tiedekunnan juhlaistunnossa syksyllä 1983 promovoitiin kunniatohtoriksi saksalainen katolinen Luther-tutkija Peter Manns, jonka merkitys tällä tutkimusalalla – näin sittemmin olen ymmärtänyt – on ollut suuri.

Opiskeluaikana kiinnostukseni kirkkomme herätysliikkeitä kohtaan syveni. Osittain sen vuoksi aloin Pekka Raittilan seminaarissa tutkia suomeksi 1800-luvulla julkaistua hartauskirjallisuutta. Oli tuolloin kahden vaiheilla, ottaakko pääaineeksi systemaattinen teologia vai Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Ratkaisin asian ottamalla molemmat. Pekka Raittilan ohjauksessa perehdyin Turun tuomiorovastina työskennelleen, evankeliseen liikkeeseen lukeutuneen Gustaf Dahlbergin hartauskirjatuotantoon, joka pääosin koostui käännöksistä. Monet hänen suomentamistaan teoksista olivat Martti Lutherin kirjoittamia.

Pääaineeksi valitsin lopulta systemaattisen teologian, jossa tein graduni – hupaisaa kyllä – Jehovan todistajien pyhityskäsityksestä. Teini-iän hengelliset debatit olivat siis pitäneet minua otteessaan. Kuitenkin tuon kirkkohistoriavaiheen myötä saatoin havaita, miten kirkon sisälle vakiintuneet herätysliikkeet näkivät paljon vaivaa osoittaakseen olevansa oikeita luterilaisia. Herätysliikkeiden julkaisemien Lutherin teossuomennosten määrä oli mittava. Kiistat uskonymmärryksen sisällöistä olivat synnyttäneet monenlaisia jännitteitä herätysliikkeiden välillä, ja syytökset muiden liikkeiden epäluterilaisuudesta olivat tavallisia. Kiistely Lutherin perinnöstä ja sen oikeasta tulkinnasta on tuntunut paikoin kivuliaana monissa kirkkomme seurakunnissa.

Papiksi vihkimisen jälkeen aloitin työt pienessä eteläpohjalaisessa maalaisseurakunnassa. Luterilaisuus oli itsestäänselvyys, ja Lutherin tekstien siteeraaminen vahvisti epäilemättä nuoren papin arvovaltaa seurakuntalaisten silmissä. Käytännön seurakuntatyössä oli kuitenkin pakko niveltää teologisia näkemyksiä siihen kokemukseen, jonka papin työ ihmisen elämästä tarjosi. Martti Lutherin omat eksistentiaaliset kriisit antavat syvyyttä hänen hengelliselle ajattelulleen, ja siksi Lutherin opetukset tuntuivat ja tuntuvat edelleen relevanteilta, ihmisen elämän ristiriitaisuuden vakavasti ottavilta. Seurakuntatyössä huomasin, että Martti Lutherin kysymys, kelpaanko Jumalalle, on hyvin usein myös tavallisen suomalaisen kysymys.

Opiskeluajoilta muistan sen erityislaatuisuuden, joka leimasi ekumeniikkaa oppiaineena Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tuomo Mannermaan persoona ja hänen Luther-tutkimuksensa kiehtoivat monia, mutta jostakin syystä itse en ekumeniikan pariin päätynyt. Jo tuolloin muistan puhutun erityisestä ”suomalaisesta Luther-tutkimuksesta” tai jopa ”Mannermaan koulukunnasta”, mutta niiden tarkempi luonne jäi itselleni hieman hämäräksi. Sitä kyllä muistan pohtineeni, miksi ekumeniikassa keskitytään niin voimakkaasti Lutherin teologiaan eikä kirkkojen välisiin opillisiin kysymyksiin.

Vastauksen tähän kysymykseen sain varmaankin vasta jatko-opintojeni aikana. Pääsin aloittamaan väitöskirjan valmistelua Edinburghin yliopistoon Skotlantiin. Tutkimusaiheekseni oli valikoitunut teologian ja luonnontieteiden suhde Edinburghin yliopiston kristillisen dogmatiikan professorin Thomas Forsyth Torrancen ajattelussa. Torrance oli jo eläessään reformoidussa tradition eturivin teologeja, joka tietoisesti halusi kehittää oppi-isänsä Karl Barthin ajattelua. Torrance oli Edinburghissa opiskellessani jo hyvin iäkäs, mutta hän luennoi edelleen paljon ja osallistui kirkollisen keskusteluun aktiivisesti.

Vierailin Torrancen kotona useaan otteeseen. Keskustelumme olivat hyvin intensiivisiä, ja vaikka keskityimmekin pääasiassa varhaisen kirkon teologiaan ja sen tangeerauskohtiin oman aiheeni kannalta, sivusimme lopulta myös luterilaisuutta. Torrancen käsitys luterilaisuudesta tuntui minusta kovin yksipuoliselta. Hän muun muassa moitti reformaattoria dualismista – käsite, jonka valossa Torrance tarkastelee itse asiassa varsin kattavasti kaikkea, mikä liittyy teologiaan ja aatehistoriaan. Otin yhteyttä Helsinkiin kirkon uskoasiain osastolle, ja pyysin sieltä materiaalia, jossa esiteltäisiin suomalaisen Luther-tutkimuksen tuloksia. Juhani Forsberg, ulkoasiain osaston silloinen teologisten asiain sihteeri ja itsekin vahva Luther-tutkija, lähetti pinon kirjallista materiaalia, jotka sitten annoin Thomas Torrancelle. Muistan vieläkin, miten hän otti paperipinon käsiinsä, silmäili materiaalia hetken, ja totesi sitten: I wish I could have got these papers decades ago.

Torrance itse oli ollut kauan mukana reformoitujen ja ortodoksien ekumeenisissa neuvotteluissa, ja tärkein yhtymäkohta oli löytynyt siitä, miten ymmärretään Kristuksen asuminen uskovassa. Kiinnostavaa on, että suomalaisen Luther-tutkimuksen tulosten valossa vanhurskauttamisen efektiivinen ulottuvuus liittyy samaan kysymykseen, Kristuksen asumiseen uskovassa, ja että tämä näkökulma on kirkastunut tärkeältä osaltaan dialogissa ortodoksisen teologian kanssa.

Hyvät kuulijat. Pahoittelen sitä, että olen puhunut niin paljon omasta itsestäni ja hengellisestä polustani teologina, kirkon työntekijänä ja seurakuntapappina. Kaikella tällä haluan kuitenkin alleviivata omien kokemusteni kautta muutamaa seikkaa. Ensinnäkin Suomen luterilaisen kirkon itseymmärrys on saanut kosolti hedelmällisiä ja innostavia vaikutteita niin sanotun suomalaisen, Tuomo Mannermaan kehittämän Luther-tutkimuksen työskentelystä ja sen tuloksista. Mikä parasta, niillä on sellaisenaan paljon annettavaa tavalliselle seurakuntatyölle, jossa jatkuvasti kohdataan ihmisen kysymys, kelpaanko minä. Syntisen kelpaavuus ei tässä ole vain pelkästään sitä, että hänet julistetaan vanhurskaaksi, vaan myös että hänet tehdään vanhurskaaksi. Uskossa Kristukseen on Kristus itse läsnä. Vielä on todettava, että suomalainen Luther-tutkimus on avannut uusia luterilaisia reittejä ekumeenisessa työskentelyssä, ja ne reitit ovat osoittautuneet kulkukelpoisiksi monissa oppikeskusteluissa sekä idän että lännen kirkkojen kanssa.

Martti Lutherin teologista perintöä selvitetään monella suunnalla ja monessa koulukunnassa. Toisin ei voisi ollakaan, kun muistetaan, kuinka kolossaalinen hahmo niin teologisesti kuin laajemmin aatehistoriallisestikin Martti Luther on. Tohtori Lutherin perintö elää ja reformaattorin ääntä on yhä uudestaan tärkeä kuulla.

Toinen seikka, joka toivottavasti on tässä puheenvuorossani käynyt ilmi, on henkilökohtainen kiitollisuuteni ja arvostukseni suomalaisen Luther-tutkimuksen puurtajia kohtaan. Omalle ajattelulleni on merkinnyt mittaamattoman paljon sen suomalaisen Luther-tutkimuksen hengellinen anti, jossa tärkeässä roolissa on mukana ollut Luther-tutkija, teologian tohtori, dosentti Kopperi, ystävä ja työtoveri Kari. Kiitos, Kari, ja Jumalan siunausta uuteen alkavaan elämänvaiheeseen.