Kuva: Vatican Media

Viime vuosina Suomessa ja muuallakin Euroopassa on keskusteltu paljon siitä, millä tavoin usko voi ja saa näkyä julkisessa tilassa. Joidenkin mielestä uskoon ja uskonnollisuuteen viittaavat asiat pitäisi laittaa piiloon, jotta ne, jotka eivät halua olla tekemisissä uskonasioiden kanssa, eivät ahdistuisi. Ratkaisuksi onkin tarjottu uskonnollisesti neutraalia tilaa, joka ei johdattaisi kenenkään ajatuksia Jumalaan ja uskonaisoihin. Monien mielestä vain uskonnollisesti neutraali tila olisi kaikille avoin ja turvallinen. 

Suomalainen ekumeeninen delegaatio on jälleen saapunut Roomaan. Tässä kaupungissa on mahdotonta piiloutua uskolta ja sen voimalta. Kahden tuhannen vuoden ikäinen kristillinen perinne näkyy täällä kaikkialla. Herramme Jeesuksen merkki, risti, elämän ja toivon merkki, näkyy eri muodoissa kaikkialla. Lukemattomat kirkot kutsuvat rukoukseen ja hiljentymiseen, kuten tänään tämä Christuskirche. Kirkonkellojen ääni kuuluu kaupungin huminan keskellä. Pappeja ja sääntökuntien jäseniä tulee vastaan kaduilla. Uskon voima tulee täällä erityisellä tavalla näkyväksi voittopuolisesti sen kristillisessä muodossa mutta myös muiden uskontojen myötä. Ei ihme, että Rooma on suosittu pyhiinvaelluskohde. Monien kokemus on, että täällä oma usko vahvistuu. 

Uskon voimasta kertoo myös päivän evankeliumi, jota pidetään kuvauksena Jeesuksen julkisen toiminnan alkamisesta. Johanneksen kertomus kuvaa hääjuhlassa vastaan tullutta yllättävää ja ikävää tilannetta. Juhlan järjestäjät olivat epäilemättä varustautuneet vierasmäärään parhaan kykynsä mukaan, mutta silti tarjottava loppui kesken. Tällainen tilanne on jokaisen emännän ja isännän painajainen.  

Evankeliumin kertomuksessa Jeesus on pääosassa, mutta keskeinen hahmo on myös nainen, jota kutsutaan yksinkertaisesti Jeesuksen äidiksi. Maria tuo juhlan järjestäjien kohtaaman ikävän tilanteen poikansa Jeesuksen tietoon: ”Heillä ei ole viiniä.” Maria ei suoraan pyytänyt Jeesukselta mitään. Hän ainoastaan totesi tilanteen. Jeesuksen vastaus äidilleen tuntuu kieltämättä oudolta: ”Anna minun olla. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Maria ei vastannut poikansa Jeesuksen reaktioon mitenkään. Sen sijaan hän kääntyi palvelijoiden puoleen ja sanoi: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” 

Johanneksen evankeliumin kertoma outo dialogi Jeesuksen, Marian ja palvelijoiden kesken herättää kosolti kysymyksiä. Näiden kysymysten ei kuitenkaan pidä antaa peittää alleen kertomuksen varsinaista viestiä, viestiä, joka nostaa esiin levollisen, luottavan uskon – Marian uskon. Maria ottaa juhlan järjestäjien hätätilanteen vakavissaan, ja hän välittää tämän huolen Jeesukselle kenties itsekään oikein tietämättä, mitä pojaltaan odottaa. Hän kuitenkin tietää, kenen puoleen hätätilanteessa kääntyä ja kenelle huolensa kertoa.  

Maria osoittaa, mikä on uskon ydin: se on siinä, että käännytään Jeesuksen puoleen. Jeesuksen puoleen kääntymisessä on toisinaan mukana kiitos Jumalan osoittaman hyvyyden tähden ja ylistys hänen suuruutensa tähden. Joskus taas Jeesuksen puoleen käännytään, kun mieli on raskas ja hätääntynyt, kuten päivän evankeliumissa Marialla. Uskon voima kumpuaa sen ytimestä, Jeesuksesta, johon ihminen voi aina turvautua. 

Marian uskossa on huomionarvoista myös se, että hän luotti Jeesukseen, vaikka Jeesuksen vastaus hänen toteamukseensa viinin loppumisesta oli torjuva. ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” Maria uskoi Jeesuksen kykenevän pelastamaan tilanteen ja sen mukaisesti hän myös kannusti palvelijoita. Marian usko ja luottamus Jeesukseen oli horjumaton. 

Kristillisessä uskossa Marialla on tärkeä rooli. Olihan Maria mukana poikansa Jeesuksen vaiheissa jo sikiämisestä lähtien aina Jeesuksen taivaaseenastumiseen saakka. Hän todisti läheltä poikansa toiminnan heikkojen ja syrjään jääneiden hyväksi. Hän seurasi poikaansa tuskien tiellä Golgatalle ja siitä poikansa ruumiin vierellä haudalle. Hän oli myös todistamassa Herramme ylösnousemusta ja taivaaseenastumista.  

Tänään tässä messussa haluamme tunnustaa, että eri kirkkoina olemme yhtä Kristuksessa. Ja tänään päivän evankeliumissa Maria ohjaa meitä kääntymään yhdessä Kristuksen puoleen ja iloitsemaan siitä, että Jeesus on meidän Herramme. Erityisesti katolinen ja ortodoksinen kirkko kantavat mukanaan vahvaa tajua siitä, miten keskeinen rooli Marialla on Jumalan pelastussuunnitelmassa. Ekumeeninen työskentely on auttanut meitä luterilaisiakin muistamaan, miten tärkeä rooli Marialla on myös reformaation perinteessä. Martti Luther piti neitsyt Mariaa suuressa arvossa, ja yksi hänen tärkeimpiä opetuskirjoituksiaan perustuukin Marian ylistyslaululle, Magnificatille. Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa todetaan, että ”suuresti ylistetty Neitsyt Maria ei synnyttänyt pelkkää ihmistä, vaan sellaisen ihmisen, joka enkelin todistuksen mukaan todella on korkeimman Jumalan Poika. Maria on todella Jumalan äiti.” 

Marian levollinen, luja usko Jeesukseen on tärkeä esikuva nykyisenä aikana, jolloin epävarmuus ja huoli koko maailmaa koskevista asioista vaivaavat mieltä. Marian esimerkki kehottaa meitäkin: kääntykää Jeesuksen puoleen. Vaikka ette osaisi tarkkaan kuvata, mitä Jeesukselta haluatte, ilmaiskaa epävarmuutenne ja huolenne. Ja vaikka vastausta ei kuuluisi tai se vaikuttaisi oudolta, luottakaa siihen, että asiat ovat Herramme Jeesuksen käsissä. Hänelle, ihmiseksi syntyneelle, syntimme sovittaneelle ja kuoleman voittaneelle Herralle mikään ei ole toivotonta.  

Maria ohjaa meitä turvautumaan Jeesukseen. Jeesuksesta kumpuaa se uskon voima, joka näkyy täällä Roomassa ja kaikkialla siellä, missä ihminen tunnustaa oman pienuutensa ja Jumalan suuruuden. Meidät on kutsuttu olemaan Jeesuksen todistajia, hänen palvelijoitaan, ja juuri palvelijoille Maria osoittaa nämä sanansa: ”Mitä hän – Jeesus – teille sanookin, tehkää se.” 

Vain joitakin aikoja ennen kuolemaansa Urbanus teki päätöksen tuomiokapitulin perustamisesta kauas Euroopan pohjoisreunalle Ruotsin valtakunnan itäosaan, Turkuun. Tuomiokapitulia oli yritetty panna alulle paavillisella päätöksellä aiemminkin, mutta asiat eivät olleet pohjoisessa edenneet. Päätöksen toimeenpano venyi ilmeisesti jälleen sen verran, että tuomiokapitulin perustamisvuodeksi tuli 1276. Joidenkin tutkijoiden arvioiden mukaan kapituli saattoi aloittaa toimintansa jo 1266. Yhtä kaikki, kristillinen usko oli vaikuttanut tällä alueella toki jo pidempään, mutta vasta asianmukaisen tuomiokapitulin myötä se saattoi vakiintua ja ulottua kauemmas laajassa valtakunnan itäosassa.

Tuomiokapitulin perustaminen nivoi kaukaisen Suomen muuhun Eurooppaan monin tavoin. Vaikka tuomiokapituli oli ennen kaikkea kirkollinen hallintovirasto, siitä tuli aikaa myöten myös osa kristilliseen uskoon nojaavaa valtiokoneistoa. Kirkon merkitys ulottui laajalle jo senkin vuoksi, että se kuului ylikansalliseen instituutioon, mahtavaan katoliseen kirkkoon, jonka kautta vaikutteita muualta Euroopasta ja maailmasta saapui Aurajoen rannoille ja tästä edelleen laajemmalle Ruotsin Itämaata. Tuomiokapitulin perustaminen vahvisti sen, että kirkko oli merkittävä, ellei peräti merkittävin vallankäyttäjä nykyisen Suomen alueella.

Alkaneena suomalaisen sivistyksen juhlavuotena keskitytään siihen, mitä pysyvää ja rakentavaa kirkko on saanut maassamme aikaan. Koulutuksen tukeminen on tärkeimpiä kirkollisen vallankäytön hedelmiä, joiden siemenet kylvettiin heti kristillisen vaikutuksen alettua. Reformaation myötä henkilökohtainen Raamatun lukeminen ja myöhemmin katekismuksen opiskelu tulivat tärkeiksi tavoitteiksi, ja niin seurakuntalaisia kannustettiin ja suorastaan velvoitettiin lukutaidon kerryttämiseen. Kirkko oli keskeinen toimija myös silloin, kun Turun Akatemia perustettiin maamme ensimmäiseksi korkeakouluksi. Tuomiokapitulilaitos antoi tärkeän esikuvan sittemmin vahvistuneelle maalliselle julkiselle vallalle, sen hallintokäytännöille pöytäkirjoineen ja toimivallaltaan asianmukaisine päätöksentekoelimineen.  Kirkko huolehti köyhäinhoidosta, diakoniasta, aikana, jolloin yhteiskunnan muut tukiverkot olivat olemattomat. Kirkon suojissa kehittyi monipuolinen kulttuuri, jonka aikaansaannokset ovat nähtävillä ei ainoastaan kirkkorakennuksissa vaan laajemmin koko yhteiskunnassa. Eikä sovi unohtaa kirkon vaikutusta suomalaisen identiteetin ja yhteisten arvojen rakentumiseen.

Valtaa käytetään kaikkialla, missä ihmiset järjestävät yhteistä elämäänsä. Siksi on kysyttävä, mikä ylipäätään tekee vallankäytöstä viisasta? Millaista julkisen vallan tulisi olla, jotta ne varjopuolet, jotka vallankäyttöä aina uhkaavat, pysyisivät aisoissa?

Loppiaisen evankeliumissa kerrotaan vallankäytöstä. Juudeassa hallinnut Rooman imperiumin vasallikuningas Herodes Suuri oli julma hallitsija, jonka tiedetään epäluuloisuutensa lietsomana raivanneen julmasti pois tieltään jopa sukulaisiaan, jotta kukaan ei uhkaisi hänen asemaansa. Lastenmurha Betlehemissä on yksityiskohta, joka noudattaa muista lähteistä piirtyvää kuvaa Herodeksesta ankarana ja häikäilemättömänä vallankäyttäjänä.

Loppiaisen evankeliumin toinen vallankäyttäjä on kolmen miehen seurue, joka saapui kaukaa idästä kumartamaan vastasyntynyttä Jeesusta. He olivat tietäjiä, oman aikansa ja kulttuuripiirinsä oppineita ja siksi arvostettuja auktoriteetteja. Heidän saapumisensa Betlehemiin kuvastaa kristillisen uskon kansalliset, etniset ja kulttuuriset rajat ylittävää luonnetta. Jeesus ei ole vain minua tai meitä varten, hän on kaikkia varten.

Loppiaisen evankeliumi asettaa rinnakkain kahdenlaiset vallankäyttäjät: yhtäältä omat etunsa varmistavat, keinoja kaihtamattomat ja omiin sisäisiin yllykkeisiinsä ja jopa kuvitelmiinsa luottavat, ja toisaalta ne, joiden arviot ja ratkaisut perustuvat tietoon, harkintaan ja yhteisen hyvän etsintään. Evankeliumi tulee ottaneeksi esille vielä yhden seikan, jota voi pitää viisaan vallankäytön ja myös viisaasti hoidetun julkisen vallan oleellisena, ellei jopa oleellisimpana piirteenä. Tämä piirre on vallanpitäjien nöyryys.

Vain itämaan tietäjät, arvovaltaiset tähtitaivaan tarkkailijat, saapuivat kumartamaan ja kunnioittamaan avutonta, heikkoa ja vähäpätöisiin oloihin syntynyttä lasta. Nämä elämässään ilmeisen menestyneet toivat arvokkaita lahjoja hänelle, jonka menestymisen mahdollisuudet inhimillisesti ajatellen olivat kovin heikot. Herodeksen toiminta oli toisenlaista. Valta voi sokaista ja tehdä ylimieliseksi, kyvyttömäksi katsomaan riittävän laajalle ja kauas. Sen tulee kuitenkin rakentua nöyryydelle, joka tunnistaa vallan mukanaan tuoman vastuun, kunnioittaa ihmisiä ja etsii yhteistä hyvää. Ilman nöyryyttä ei vallankäyttö ole koskaan viisasta.

Loppiaisen evankeliumissa on vielä kolmas vallankäyttäjä. Itämaan tietäjät tulivat tapaamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta, joka Herodeksen mielestä oli avuttomana vauvanakin pelottava ja uhkaava. Avuttoman lapsen valta on Jeesuksen tapauksessa niin suuri, että edelleen parituhatta vuotta evankeliumissa kuvattujen tapahtumien jälkeen hänen syntymäänsä juhlitaan. Kaikkialla maailmassa häntä rukoillaan ja hänen nimessään kokoonnutaan säännöllisesti lukemattomiin jumalanpalveluksiin ja muihin tilaisuuksiin. Jeesuksen persoonalla ja opetuksilla on uskomaton merkitys ja vaikutus. Hänen vallankäytössään on mukana kauas katsova, ihmistä kunnioittava viisaus. Siihen liittyy se nöyryys, jota meidän Jumalamme osoittaa, kun hän syntyi ihmiseksi Jeesuksessa. Siinä on malli niin kirkon ja tuomiokapitulin toiminnalle kuin kaikelle julkiselle vallankäytölle, sillä Jeesus osoittaa, mitä on Jumalan rakkaus.

Turun tuomiokirkko

Arkkipiispa Tapio Luoma

Jouluevankeliumin tuttu kertomus on jälleen luettu. Augustus on antanut verollepanokäskynsä, Maria ja Joosef ovat saapuneet Betlehemiin, enkelit ovat ilmestyneet paimenille ja paimenet kiirehtivät tapaamaan vastasyntynyttä Jeesusta. Tuttu kertomus toistuu joka vuosi, ja silti se on säilyttänyt tenhonsa, sen merkillisen tunnelman, jonka sen lukeminen ja kuuleminen saa aikaan. Tässä kertomuksessa kuvatut tapahtumat ovat syy sille, että nyt eri puolilla maailmaa vietetään joulua.

Yksi huomionarvoinen seikka jouluevankeliumissa on levollisuus ja rauhallisuus. Epäilemättä Marian ja Joosefin mieli on täynnä epävarmuutta ja harmistusta, kun kunnollista majapaikkaa ei ruuhkaisessa Betlehemissä löytynyt ja kun Maria oli viimeisillään raskaana. Paimenten kerrotaan pelästyneen pahanpäiväisesti, kun enkelit ilmestyivät heille. Malttamattomina he kiiruhtivat Betlehemiin todistamaan, mitä oli tapahtunut. Kaikesta tästä huolimatta jouluevankeliumi kuvaa kaikkea tätä tavalla, joka huokuu levollisuutta ja rauhaa.

Yksi syy levollisuuden ja rauhan vaikutelmaan jouluevankeliumissa on, että siinä ei pakoteta, velvoiteta eikä määrätä ketään tekemään yhtään mitään tai olemaan jotakin muuta kuin on. Ainut pakkoon viittaava yksityiskohta on maininta keisari Augustuksen käskystä, joka pakotti ihmiset liikkeelle kirjoittautumaan veroluetteloon. Jumala ei käske eikä pakota, eivätkä sitä tee edes enkelit, jotka vain totesivat, mikä paimenia Betlehemissä odottaa. Kertomuksen tapahtumat vain soljuvat eteenpäin vapaasti, kevyesti, kuin itsestään.

Ihmiselämän kaikkineen voi nähdä merkillisenä matkana pakon ja vapauden välimaastossa. On asioita, joihin ihminen voi vaikuttaa, ja asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa. Tietyissä rajoissa hän on vapaa toimimaan haluamallaan tavalla, mutta kun rajat tulevat vastaan, ne pakottavat tiettyyn olemiseen ja toimintaan. Jokaisen ihmisen elämässä yksi tapahtuma on erityisellä tavalla kaikkien omien vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomissa. Se asia on oma syntymämme. Keneltäkään meistä ei ole kysytty mielipidettä, mihin maailmankolkkaan ja millaisena maailmanaikana olisimme halunneet syntyä. Valinnanvapautta ei ole ollut, kun kukin meistä on syntynyt tähän maailmaan, ja kun asiakirjoihin on merkitty syntymäaikamme ja syntymäpaikkamme.

Kasvaessaan lapsi harjaantuu ilmaisemaan omaa tahtoaan. Samalla hän oppii huomaamaan, vähitellen ja toisinaan pettymysten ja suuttumisien kautta, millaisiin asioihin hän voi vaikuttaa ja millaisiin ei. Aikuisikään ehtineet ovat käyneet tässä elämänkoulussa jo monet kurssit, ja siitä huolimatta yleisin, ellei peräti ainoa harmistumisen ja pettymisen syy on, että asiat eivät ole menneet toivomallamme tavalla tai että pyrkimyksemme vaikuttaa asioihin eivät ole johtaneet haluttuun tulokseen. Toisaalta kokemus siitä, että on voinut vaikuttaa joihinkin asioihin, herättää tyytyväisyyttä ja kannustaa ottamaan vastuuta paitsi omasta myös muiden hyvinvoinnista.

Pakon ja vapauden kysymykset ovat nousseet uudella tavalla ajankohtaisiksi, kun se maailma, jota uskoimme rakentavamme viimeisten vuosikymmenien aikana, onkin muuttunut toisenlaiseksi kuin odotimme. Pakon ja vapauden välinen rajalinja etsii kaiken aikaa paikkaansa ja se herättää yhä uusia kysymyksiä. Onko ilmastonmuutos vääjäämätön vai voiko siihen vaikuttaa? Ovatko muutaman suurvaltajohtajan mielivaltaisilta vaikuttavat toimet sellaisia, että ne on vain pakko hyväksyä vai voiko niihin vaikuttaa? Onko eriarvoisuuden kasvaminen kuin luonnonlaki, jolle kukaan ei lopulta voi mitään? Ovatko oman elämän vastoinkäymiset sellainen pakko, johon on vain alistuttava? Kuinka vapaa ihminen lopulta on vaikuttamaan asioihin?

Jouluevankeliumin kertomuksesta huokuva levollisuus, pakottomuus ja rauhallisuus kumpuavat syvältä uskon maailman ytimestä. Kuvaus Marian, Joosefin, Jeesus-lapsen ja paimenten vaiheista on asetettu sellaisten reunaehtojen sisälle, joihin kukaan heistä ei voinut vaikuttaa. Keisarin käsky oli mikä oli, pitkä matka Betlehemiin kaikkine rasituksineen piti hyväksyä, eläintallin suojaan ainoana vapaana majapaikkana piti sopeutua. Normaalit elämän lainalaisuudet merkitsivät kertomuksen henkilöille pakkoa ja välttämättömyyttä, mutta niistä huolimatta levollisuus ja rauha, lepo ja pakottomuus tulevat vahvasti esiin.

Tässä tullaan keskeiseen seikkaan. Joulun sanoman ytimessä on vakaumus, että juuri elämän pakkojen, lainalaisuuksien, välttämättömyyksien ja reunaehtojen keskelle syntyi kaikkivaltias Jumala, hän, joka itsessään on vapaa kaikesta pakosta ja jonka kädessä koko maailmankaikkeus lopulta lepää. Kaikkeuden Luoja luopui ylhäisestä asemastaan ja tuli ihmiseksi, oman luomakuntansa ehtojen, pakkojen ja välttämättömyyksien alaiseksi.

Jeesuksen syntymän myötä normaalit välttämättömyydet ja lainalaisuudet saavat uuden merkityksen. Syyn ja seurauksen ankara laki tulee uuteen valoon, kun Jeesuksen persoonassa lahjoitettu anteeksiantamus katkaisee synnin ja rangaistuksen ketjun, ja kun hänen ylösnousemisensa haudasta muuttaa kuoleman kauhistuttavasta, ehdottomasta lopusta portiksi ikuiseen elämään. Jeesuksen syntymä merkitsee, että maailmaamme murtautui sellainen voima, joka antaa vapauden. Se ei ole vapautta luodun todellisuuden lainalaisuuksista ja ehdottomuuksista, vaan vapautta toimia niistä huolimatta ihmisten ja tämän maailman hyväksi. Se on sitä vapautta, josta löytyy jouluevankeliumin levollisuus ja rauhallisuus. Niinpä enkelien viesti paimenille on viesti myös meille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Kristillisessä uskossa on yksi käsite, joka kuvaa osuvasti ihmisen kulkua pakon ja vapauden ristipaineessa. Samalla se kuvaa osuvasti myös Marian, Joosefin, paimenten ja Jeesuksenkin vaiheita. Se käsite on johdatus. Kristillinen usko luottaa Jumalan johdatukseen. Kyseessä ei ole kylmä kohtalo eikä sokea sattuma, vaan persoonallinen, kaikkivaltias Jumala, joka vie meitä kohti tulevaisuutta, näyttipä tulevaisuus miltä tahansa.

Hyvä joulun viettoon hiljentyvä seurakunta. Jouluevankeliumin levollisuus ja rauha on mitä tervetulleinta kaikenlaisen levottomuuden ja rauhattomuuden keskellä. Jeesuksen syntymäjuhlan on määrä tuoda meille monenlaisten pakkojen, velvollisuuksien ja välttämättömyyksien keskellä välillä väsyneinäkin kipuileville luottamus siihen, että jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on meidän kanssamme. Hän on Vapahtaja, siis Vapauttaja. Olkoot tilanteet, pakot ja välttämättömyydet sinun elämässäsi millaisia tahansa, joulun sanoma rohkaisee luottamaan siihen, että sinä olet Jumalan rakkauden kohde ja että hän johdattaa sinua.

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä huokaus on enemmän kuin toive. Se on rukous, joka kumpuaa ihmisen syvästä kaipuusta levollisuuteen, sovintoon ja rauhaan. Elämä koettelee meitä monin tavoin, ja huolenaiheet seuraavat toisiaan. Joillekin jokainen päivä on taistelua selviytymisestä, toisille pienetkin vastoinkäymiset tuovat murhetta. Kukaan ei pääse vähällä. 

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” Tämä huokaus on yhteinen – se yhdistää meitä yli rajojen, kulttuurien ja uskontojen. Se kertoo siitä, mitä me kaikki toivomme: että maailma olisi turvallinen, että ihmiset voisivat elää sovussa, että rauha saisi sijaa. 

Joulun sanoma kantaa tätä toivoa. Kristikunnan suuri juhla kutsuu meitä lepäämään, hiljentymään ja etsimään rauhaa. Joululaulut, kynttilät, hiljaiset hetket – ne kaikki puhuvat kaipuusta, joka on syvällä sydämissämme. Jouluevankeliumin hahmot – Maria, Joosef, paimenet – hekin huokailivat: ”Kunpa kaikki olisi hyvin.” Heidän matkansa oli vaikea, täynnä epävarmuutta ja pelkoa. Mutta keskelle kaikkea syntyi Jeesus – Jumalan vastaus ihmisen kaipuuseen. Jumala tuli lähelle, ihmiseksi, jakamaan elämämme ja tuomaan toivon. 

Jeesuksen syntymä ei poistanut elämän vaikeuksia, mutta se toi lupauksen: kaipuusi on kuultu. Jumala on lähelläsi, elämässäsi, mitä ikinä tapahtuukaan. 

Tänä jouluna, ja jokaisena päivänä, me vetoamme: Anna rauhan tulla. Anna sovinnon kasvaa. Anna levon ja rakkauden voittaa. 

Yhdessä enkelien kanssa me laulamme: 

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) 

Minulla on suuri ilo Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puolesta toivottaa teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi Suomeen. On kunnia saada järjestää tällainen konferenssi maassamme.

Haluan myös kiittää Euroopan kirkkojen konferenssia tämän erittäin tärkeän kokoontumisen järjestämisestä. On ratkaisevan tärkeää, että kirkon johtajat, akateemiset teologit ja muut asiantuntijat kokoontuvat keskustelemaan siitä, miten rauha Ukrainassa saavutetaan ja mikä on kirkkojen rooli tässä prosessissa. Se, mitä Ukrainassa tapahtuu, vaikuttaa laajasti – ei vain Ukrainaan, vaan koko Eurooppaan ja kristinuskon tulevaisuuteen tällä mantereella.

Haluan aloittaa mainitsemalla, että viime syyskuussa minulla oli etuoikeus vierailla Ukrainassa pohjoismaisten kirkonjohtajien delegaation jäsenenä. Kiitän sydämellisesti sekä Ortodoksista kirkkoa Ukrainassa että Saksan evankelis-luterilaista kirkkoa Ukrainassa vieraanvaraisuudesta matkamme aikana. Kokemus oli syvästi koskettava. Näimme maan jatkuvien hyökkäysten ja ilmahälytysten alla. Ymmärsimme sodan julmuuden kaikessa traagisuudessaan. On todellakin aiheellista, että rauhan polut löydetään ja niitä kuljetaan mahdollisimman pian.

Suomalaisena kirkonjohtajana, nähtyäni ja kuultuani mitä viime vuosina on tapahtunut, haluan nostaa esiin muutamia näkökohtia.
Olen seurannut huolestuneena, kuinka sekä poliittisessa että ekumeenisessa keskustelussa on tapahtunut vakavia takaiskuja siinä, miten Ukrainan sota ja Venäjän rooli siinä käsitellään. Sodan puhkeamista seuranneina kuukausina ei epäröity nimetä Venäjää hyökkääjäksi eikä puhua avoimesti Venäjän tekemistä sotarikoksista. Myös Venäjän ortodoksisen kirkon syvästi ongelmallinen rooli – sodan oikeutusten äänenä ja sotatoimien tukijana – tuotiin esiin ilman varauksia.

Viime aikoina tilanne on kuitenkin mielestäni muuttunut. Tänään kuulemme eri puolilta maailmaa, myös Euroopasta ja Yhdysvalloista, lausuntoja, jotka joko toistavat Venäjän retoriikkaa tai välttelevät ottamasta kantaa sotaan – ikään kuin kyseessä olisi kahden yhtä vastuullisen osapuolen välinen konflikti, jossa neutraalius olisi sopiva vastaus. Valitettavasti tämä muutos on ollut havaittavissa myös Kirkkojen maailmanneuvostossa. Oli huolestuttavaa kuulla, että KMN:n keskuskomitea, jonka jäsen olen ja joka kokoontui Johannesburgissa kesäkuussa, ei kyennyt hyväksymään – edes sisällön lieventämisen jälkeen – pohjoismaisten luterilaisten ja ortodoksisten kirkkojen yhteistä lausuntoa Ukrainasta Venäjälle siepatuista lapsista.

Henkilökohtaisesti en pysty lainkaan ymmärtämään perusteita, joiden vuoksi Venäjä päätti hyökätä Ukrainaan. Ja siksi minun on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi nämä perusteet näyttävät olevan monille päteviä ja hyväksyttäviä.

En sanoisi tätä ääneen, ellei mielestäni kirkkojen välisten järjestöjen, kuten Euroopan kirkkojen konferenssin ja Kirkkojen maailmanneuvoston, rooli olisi tässä suhteessa tärkeä. Niin kauan kuin annetaan uskonnollisia perusteluja mille tahansa sotilaalliselle hyökkäykselle itsenäistä valtiota vastaan, kirkkojen on oltava mukana puuttumassa uskonnolliseen hegemonistiseen retoriikkaan. Hyökkäyksen kohteeksi joutuneiden maiden kirkkojen roolin vahvistamiseksi niiden tulee voida osallistua kirkkojen välisten järjestöjen työhön. Siksi arvostan suuresti CEC:n roolia tämän konferenssin järjestämisessä. Samoin on tärkeää, että KMN:n eurooppalaiset jäsenkirkot tekevät yhteistyötä Ukrainassa toimivan autokefaalisen ortodoksisen kirkon jäsenyyshakemuksen tukemiseksi Kirkkojen maailmanneuvostossa.

Kaikki pyrkimykset löytää polkuja kestävään ja oikeudenmukaiseen rauhaan Ukrainassa ovat nyt erittäin tervetulleita. Yhdysvaltojen ja Venäjän nykyiset toimet ovat tärkeitä, mutta ne tarvitsevat Euroopan ja ennen kaikkea Ukrainan itsensä osallistumista. Toivon ja rukoilen, että tämä konferenssi löytää nuo polut. Kysymys on sekä kiireellinen että vaikea. Tämä konferenssi voi osoittautua vaikutusvaltaiseksi, kauaskantoiseksi ja hedelmälliseksi. Tätä varten meidän on oltava avoimia, rehellisiä ja halukkaita ymmärtämään osallistujien erilaisia näkökulmia.

Viime syyskuussa me Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispat julkaisimme vihkosen nimeltä Kutsu rauhaan. Siinä me suomalaiset piispat toteamme seuraavaa:

Oikeudenmukainen rauha edellyttää kansainvälisesti tunnustettujen ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteutumista. Tämä tarkoittaa, että konflikti voidaan ratkaista vain, jos osapuolet ovat valmiita neuvottelemaan omista eduistaan ja odotuksistaan. Sodan uhrit on kuultava asiantuntijoina, joita he ovat, ja siviilien ääni on otettava huomioon, kun yhteiskunnan hajonneita rakenteita kootaan uudelleen. Kaikenikäiset ja -taustaiset ihmiset on otettava mukaan päätöksentekoon.
Konfliktin syynä on vallan ja resurssien epäoikeudenmukainen jakautuminen, joten keskustelua tarvitaan paljon. Onnistunut rauhanprosessi palauttaa sodan uhrien arvokkuuden, saattaa syylliset vastuuseen ja ottaa molemmat tasavertaisina mukaan yhteiskuntaan.

Kristillisestä näkökulmasta rauha on Jumalan tahto, Jumalan työ ja Jumalan lahja. Rauhan edistäminen on Jumalan tahdon seuraamista.

Jumala siunatkoon konferenssimme.

Kuva: CEC Kinga Majewska. Tilaisuudessa avapsuheenvuoron pitivät arkkipiispa Tapio Luoma, arkkipiispa Elia, puhemies Jussi Halla-aho ja CEC:in varapresidentti Dagmar Winter.

Kirkolliskokouksen rooli päätöksiä tekevänä hallintoelimenä on jälleen tullut hyvin esille. Päätöksiä on edeltänyt keskustelu, jossa erilaiset näkökannat on ilmaistu varsin vaihtelevin retorisin keinoin. Yksi kirkolliskokouksemme keskustelujen arvokkaita piirteitä mielestäni on, että täällä me kuuntelemme toistemme puheenvuoroja keskittyneesti. Puheet ja sanat ovat ne keino, jolla vaikutetaan. Ei vain sillä ole väliä, mitä sanotaan, vaan myös sillä, miten sanotaan. Toisinaan jälkimmäinen voi jopa ratkaista sen, miten itse asia otetaan lopulta vastaan.  

Alkupuheenvuorossani viittasin yhdysvaltalaiseen kirkkohistorioitsijaan, Paul Valliereen, joka on tutkinut erityisesti varhaisen kirkon kirkolliskokouksia. Hän valottaa tutkimuksessaan yhtä kirkolliskokouksien piirrettä, joka ei meidänkään kontekstissamme liene täysin tuntematon. Valliere toteaa varhaisen kirkon kirkolliskokouksista, että niillä on ollut kaiken rakentavan ohella myös patologinen, sairas ja sairastuttava ulottuvuutensa. Se on ilmennyt ennen muuta tavassa, jolla kirkolliskokouksissa on kohdeltu toisella kannalla olevia: nimittelyä, vähättelyä, poissulkemista, kirkonkiroukseen tuomitsemista, kadotuksella uhkailua ja jopa hengen menettämistä. Haavoittavat sanat ja huono käytös ovat tuoneet ylimääräistä rasitetta usein muutenkin vaikeiden ja monimutkaisten asioiden käsittelyyn. 

Minusta tähän asiaan, kirkolliskokoustyöskentelyn varjopuoleen, on kiinnitettävä tänä päivänäkin jatkuvasti huomiota. Kirkolliskokousten ei olisi koskaan pitänyt kantaa mukanaan patologista ulottuvuuttaan, eikä sitä tarvitse eikä pidä kantaa nykyisinkään. Kristillisessä käsitemaailmassa yksi tärkeä käsite on kilvoittelu, joka ihmisten kanssa toimittaessa tarkoittaa nähdäkseni pyrkimystä kunnioittavaan ja asialliseen kanssakäymiseen. Juuri siitä puhuvat, tosin toisenlaisin sanoin, esimerkiksi ne turvallisemman tilan periaatteet, jotka olemme ottaneet käyttöön.  

Toinen asia, jota tämän viikon kokemusten valossa haluan tarkastella, on kirkkomme. Keskusteluissamme on kritisoitu kirkkoa mielestäni varsin kärjekkäästi. Taustalla on epäilemättä kokemus ja ajatus siitä, että nykyisellään kirkkomme ei ole sellainen Jumalan lasten yhteisö, jollaisena se haluttaisiin nähdä. Ihanteiden ei katsota toteutuvan käytännössä. Ehkä on hyvä asettaa tämä kritiikki historialliseen kontekstiinsa ja todeta, että kirkkoamme on sen 150-vuotisen historian aikana, niin kirkolliskokouksessa kuin muuallakin kirkkomme piirissä, moitittu maallistumisesta, Jumalan sanan unohtamisesta ja ”vieraiden tulien sytyttämisestä Herran alttarille.”  

Kritiikissä, ja varsinkaan meidän johtavassa asemassa olevien kritisoimisessa, ei siis ole sinänsä mitään uutta. Se on ymmärrettävää, ja siihen on nähdäkseni oltava oikeus. Se kuitenkin tekee mieli ääneen todeta, että minä uskon Jumalan toimivan kirkossamme. Hän toimii meidän ihmisten kautta ja toisinaan myös meistä huolimatta. Seurakunnissa tehdään hyvää ja pyyteetöntä työtä, jolla etsitään kirkon parasta, Jumalan hyvän tahdon toteutumista. Kokemukseni seurakuntaelämästä on, että töitä tehdään hyvällä mielellä, suurella antaumuksella ja korkealla kutsumustietoisuudella, enkä tämän perusteella oikein pysty tunnistamaan sitä synkähköä kuvaa, joka esitetyssä kritiikissä kirkostamme välittyy. 

Ajatukset siitä, millainen kirkon pitäisi olla, ovat joskus ihanteellisuudessaan kovin vaativia. On paikallaan muistaa, että pyhien yhteisönäkin kirkko on – Martti Lutherin sanoin – syntisten sairaala. Siinä puutteelliset ja rajalliset ihmiset haluavat tietoisesti elää keskenään monista eroavuuksistaan huolimatta, rakastaa toisiaan puutteineen ja vikoineen sekä turvautua siihen ainoaan asiaan, joka heille tuo toivon ja rohkeuden, nimittäin Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa. Jumalan armo on myös perusta sille, että tämä syntisten joukko voi ylipäätään elää ja toteuttaa tehtäväänsä maailmassa. 

Kolmanneksi palaan vielä maanantain avauspuheeni teemaan luottamuksesta. Pohdiskelin maanantaina luottamusta ja epäluottamusta kirkolliskokouksessamme ja laajemmin kirkossamme. Haluan nyt kysyä, luotammeko me Jumalaan? Luotammeko siihen, että Jumala johdattaa Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, kaikkia, jotka siinä elävät ja sen hyväksi toimivat? Luotammeko siihen, että Jumala hoitaa lapsiaan tässä kirkossa, tässä meille rakkaassa syntisten sairaalassa? Olen kuullut useiden edustajatoverien kertovan, että he ovat huolestuneita kirkkomme nykytilasta ja tulevaisuudesta. Tunnistan toki välillä itsekin huolestumisen mielessäni, ennen kaikkea huolestumisen sen suhteen, mihin suuntaan keskinäinen yhteytemme kehittyy.  

Rohkenen kysyä niin itseltäni kuin teiltä muiltakin, missä määrin huolestuneisuus kirkon tilasta ja tulevaisuudesta nousee siitä, että luotamme ennemmin inhimillisiin yrityksiin rakentaa kirkkoa kuin Jumalaan ja hänen voimaansa? Jos huomaamme inhimillisten yritysten puutteellisuuden tai sen, että ne eivät kulje toivomaamme suuntaan, olemme taipuvaisia huolestumaan, jopa hätääntymään, ja alamme ponnistella entistä pontevammin tavoitteidemme toteutumiseksi. Levollinen luottamus Jumalaan jää taka-alalle ja tilalle nousee poukkoileva levottomuus.  Korostan, että tämä on pelkkä kysymys, ei loppuun asti mietitty väite. On myös selvää, että ei passiivisuuteen tuudittautuminen kuulu kristityn kutsumukseen. Mutta se minua askarruttaa, onko kirkon tilaa koskevan huolestuneisuuden määrä kääntäen verrannollinen siihen, kuinka paljon luotamme Jumalaan. 

Lopuksi kiinnitän huomiota vielä yhteen, keskinäiseen kanssakäymiseemme liittyvään seikkaan. Kirkollista ja laajemminkin yhteiskunnallista keskustelua rasittaa ajatusten ja ihmisten dualistinen jaottelu liberaalisuuden ja konservatiivisuuden perusteella. Vaikka tuo käsitepari on hyödyllinen asioiden ymmärtämisen ja hahmottamisen kannalta, on se toisinaan myös hyvin ongelmallinen. Ongelmallinen se on muun muassa silloin, kun se asettaa ihmisen valintatilanteeseen, jossa hän kokee olevansa pakotettu olemaan jompaakumpaa, joko liberaali tai konservatiivi. Monet meistä koemme olevamme kumpaakin, sekä liberaaleja että konservatiiveja, asiasta riippuen. On myös ilmiöitä ja asioita, jotka eivät yksinkertaisesti taivu tämän käsiteparin raameihin. Yksi sellainen raameihin taipumaton asia on Herramme Jeesuksen kutsu. Hän ei kutsu meitä olemaan sen kummemmin liberaaleja kuin konservatiivejakaan. Hän kutsuu meitä seuraamaan itseään, luottamaan hänen armoonsa ja johdatukseensa.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Tiivis viikkomme on lopuillaan. Olemme jälleen kokemuksista ja ajatuksista aiempaa rikkaampia. Puolen vuoden kuluttua tapaamme täällä jälleen. Olemme silloinkin tervetulleita toistemme seuraan kysymään Jumalan tahtoa ja etsimään tietä eteenpäin yhteisessä kirkossamme. Kiitän kaikkia teitä, hyvät kirkolliskokousedustajat, kuluneen viikon työskentelystä. Kiitos pääsihteerille, notaarille, valiokuntasihteereille ja kansliahenkilökunnalle, kokoustekniikasta huolehtineille, keittiöhenkilökunnalle ja muulle Linnasmäen opiston henkilökunnalle. Toivotan teille kaikille hyvää loppusyksyä ja hyvää kotimatkaa Herran siunauksen myötä. 

Kirkkohallituksen käsittelyssä asia siirtyi piispainkokoukselle, jolle kirkon sisäisen yhteyden pohtimisen luontevammin katsottiin kuuluvan. Työryhmän työn tuloksena julkaistiin vuonna 2014 lyhyt asiakirja Kutsu yhteyteen, joka koostui kuudesta teesistä. Minusta ne ovat edelleen ajankohtaisia. Erityisesti kaksi teeseistä on hyvä palauttaa mieleen. Niistä ensimmäinen on tämä: Yhteyden uhkana eivät ole erimielisyydet vaan kyvyttömyytemme tulla niiden kanssa toimeen. Toinen kuuluu näin: Yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin. 

Tänä iltana toteutettava kirkolliskokouksen keskustelu pyrkii nähdäkseni toteuttamaan juuri näitä periaatteita, ja olen siitä hyvin mielissäni. Aihepiiriksi työryhmä on tätä iltaa varten valinnut kolme teemaa, jotka juuri tällä hetkellä haastavat kirkkomme sisäistä yhteyttä. Luon niihin seuraavassa lyhyen katsauksen. 

Omana kautenani arkkipiispana olen halunnut, ja edelleen haluan, vaikuttaa siihen, että kirkkomme kolme ylintä hallintoelintä, kirkolliskokous, kirkkohallituksen täysistunto ja piispainkokous, olisivat keskenään tiiviimmässä vuorovaikutuksessa. Mielestäni tässä on edistytty, vaikka paljon on vielä tehtävää. Tiiviimpi vuorovaikutus tähtää ennen kaikkea siihen, että hallintoelimet olisivat paremmin tietoisia toistensa hankkeista ja hallintoelinten jäsenten keskuudessa vallitsevista ajatuksista. Tiiviimpi vuorovaikutus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hallintoelinten toimivaltojen rajat hämärtyvät. 

Yhtenä syynä juuri tämän teeman nostamiselle keskustelunaiheeksi tänä iltana on julkisuudessakin esille tuotu näkemys, että antaessaan kesäkuun alussa pastoraalisen ohjeen tuomiokapituleille samaa sukupuolta olevien parien kirkollisesta vihkimisestä piispainkokous olisi ylittänyt valtuutensa. Kontrasti toukokuun kirkolliskokouksen piispainkokouksen esityksen hylkäävän päätöksen ja piispainkokouksen antaman pastoraalisen ohjeen välillä on joidenkin mukaan ollut liian jyrkkä.  

Palaan hetken kuluttua piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeen sisältöön ja tavoitteeseen tarkemmin, mutta tässä yhteydessä viittaan siihen esimerkkinä piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen välisestä suhteesta. Piispainkokouksen suhde kirkolliskokoukseen on toisenlainen kuin kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen välinen suhde. Kirkkohallituksen virasto-organisaatio perustettiin hoitamaan kirkon hallintoa. Kirkkohallituksen täysistunto puolestaan on hallintoelin, jonka kautta kirkolliskokous ja – piispajäsenten kautta myös piispainkokous – ohjaavat viraston työtä sekä kirkon keskusrahaston varojen käyttöä. Kirkolliskokouksen ja Kirkkohallituksen välillä on siis suora ja selkeä valtasuhde, joka toteutuu kirkkohallituksen täysistunnon kautta.  

Tällaista suhdetta ei ole kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen välillä. Kirkolliskokous ei valitse piispainkokouksen jäseniä. Piispainkokouksella on oma, kirkolliskokouksen säätämään kirkkolakiin perustuva toimiala.  

Piispainkokous ei tietenkään voi tehdä päätöksiä, jotka ovat kirkkolain tai – järjestyksen vastaisia, eikä piispainkokouksella ole toimivaltaa yksinään muuttaa kirkkolakia tai kirkkojärjestystä Säädettyjen lakien reunaehtojen sisällä piispainkokouksella kuitenkin on laaja toimivalta mm. ohjeistaa tuomiokapituleja, pappeja ja seurakuntia. Juuri tästä on kyse myös alkukesällä piispainkokouksen antamassa pastoraalisessa ohjeessa. Piispainkokouksen oikeuteen antaa tällainen ohjeistus pyydettiin kannanottoa jo kesällä oikeuskanslerille tehdyssä kantelussa. Apulaisoikeuskanslerin sijainen antoi ratkaisun kanteluun todeten, että piispainkokous ei ylittänyt toimivaltaansa antaessaan pastoraalisen ohjeen eikä enempään asian selvittämiseen todettu olevan aihetta. 

Kirkolliskokouksen hylättyä piispainkokouksen esityksen piispainkokous antoi siis oman toimivaltansa puitteissa ja voimassa olevan kirkkolainsäädännön pykäliä kunnioittaen tuomiokapituleille ohjeen siitä, miten kohdata ne seurakuntalaiset, jotka haluavat kirkollisen vihkimisen tai avioliittoon siunaamisen samaa sukupuolta olevan kumppaninsa kanssa. Piispainkokouksen keskusteluissa oli mukana vakaa halu rakentaa kirkkoa tavalla, joka johtaisi sitä eteenpäin monien mielestä kestämättömäksi päässeestä tilanteesta. 

Pastoraalisen ohjeen sisällöstä totean sen verran, että se on nähdäkseni sanavalinnoissaan hyvin maltillinen.  Se toistaa piispainkokouksen jo syksyllä 2020 antaman ohjeen, jossa tuomiokapituleille suositellaan pidättäytymisestä sanktioiden määräämisestä papeille, joiden on todettu vihkineen samaa sukupuolta olevia pareja. Tämä tuore ohje jatkaa siis jo aiemmin omaksuttua linjaa. Piispainkokous myös ilmaisi omana kantanaan, että avioliittoon vihkiminen ja avioliiton siunaus on aina kirkkotilan pyhyyteen soveltuva toimitus, eikä sen suhteen tarvitse seurakunnassa tehdä erillisiä tilojen käyttöä koskevia päätöksiä. Tämä piispainkokouksen näkemys ei kuitenkaan ota pois seurakunnassa olevaa laillista oikeutta tehdä kirkko- ja kappelitiloja koskevia päätöksiä.  Niin ikään oleellinen kohta ohjeessa on kannustus papeille kohdata kunnioittaen ne samaa sukupuolta olevat pariskunnat, jotka pyytävät avioliittonsa kirkollista vihkimistä tai siunausta.  Kolmantena teemana tämän illan keskustelussa on lähetysjärjestöjen paikka ja rooli kirkossamme. Nykyisellä järjestelmällä on pitkä historia. Siihen on saavuttu yli sadan vuoden aikana tehtyjen erillisten päätösten seurauksena, mistä syystä nykyinen tilanne on enemmänkin syntynyt kuin luotu.  

Kun lähetysherätys heräsi keskuudessamme yli sata vuotta sitten, lähetyksen toimijoiksi muodostuivat sekä sisä- että ulkolähetystä tekevät järjestöt, joista osalla oli kiinteä suhde samaan aikaan järjestäytyneisiin herätysliikkeisiin. Toisin kuin joissakin sisarkirkoissa, meillä ei edelleenkään ole omaa kirkon hallintoon ja johtamiseen kiinteästi yhteydessä olevaa käytännön lähetystyötä tekevää virastoa tai osastoa. Sen sijaan kirkko on vuodesta 1969 alkaen valtuuttanut tietyillä kriteereillä lähetyksen toimijoita toimimaan ”kirkon lähetysjärjestöinä”. Tällä hetkellä kirkolliskokouksen valtuutuksen saaneita järjestöjä on kahdeksan. Tätä järjestelyä on toisinaan verrattu eräänlaiseen ”ostopalvelusopimukseen”, jossa kirkko, ennen muuta sen paikallisseurakunnat, tukevat taloudellisesti lähetysjärjestöjen työtä ja järjestöt puolestaan omalla osaamisellaan toteuttavat kirkon yhteistä lähetystehtävää. Kirkkomme lähetyksen historia ja perinne on rikas ja monipuolinen.  

Kirkkomme lähetyksen toteuttamiseen kohdistuu ajoittain kritiikkiä. Olen kuullut todettavan, että kirkossamme on liikaa lähetysjärjestöjä. Tällä hetkellä pidän suurempana kysymyksenä kuitenkin sitä, missä määrin kirkkomme lähetys on koko meidän kirkkomme lähetystä. Noin viidentoista vuoden ajan kirkon lähetysjärjestöjen kanssa on solmittu niin sanottu lähetyksen perussopimus. Tällä sopimuksella on pyritty varmistamaan, että lähetystä toteuttavien järjestöjen ja kirkon välillä vallitsee riittävä yhteisymmärrys lähetyksen peruslinjasta. Sopimuksesta huolimatta järjestöillä on laaja itsenäisyys. Sopimukseen, sen noudattamiseen ja järjestöjen itsenäisyyteen liittyy kuitenkin useita kysymyksiä, esimerkiksi kysymys siitä, millaisten kumppanikirkkojen kanssa järjestöt tekevät yhteistyösopimuksia. Mielestäni kirkollamme pitäisi tässä suhteessa olla suurempi sananvalta.  

Toinen kysymykseni liittyy siihen, mitä lopulta tarkoitetaan, kun puhutaan niin sanotuista virallisista eli kirkon valtuuttamista lähetysjärjestöistä. Yhtäältä puhutaan järjestöistä, joilla katsotaan olevan erityinen kirkolliskokouksen antama ”kirkon lähetysjärjestön” status. Samalla viitataan niihin järjestöihin, jotka ovat allekirjoittaneet kirkon ja järjestöjen välisen lähetyksen perussopimuksen. Tähän sopimukseen liittyy omat prosessinsa ohjauskeskusteluineen. Nykyinen kaksinkertainen järjestelmä, jossa järjestö ensin valtuutetaan ottamalla se kirkon lähetysjärjestöksi ja jonka kanssa sitten käydään sopimusneuvottelut kirkon lähetyksen peruslinjaan sitoutumisesta, on tarpeettoman työläs ja vaikeasti hallinnoitava. On jokseenkin tarpeetonta puhua kirkon virallisista lähetysjärjestöistä erillisenä statuksena. Riittäisi, jos puhumme lähetysjärjestöistä, joiden kanssa kirkko on solminut sopimuksen.  

Viime aikaisissa lähetysjärjestöjä ja niiden asemaa koskevissa keskusteluissa on ollut esillä yksi erityinen ongelmakohta, virkakysymys. Tästä asiasta voisi puhua paljonkin, mutta tyydyn toteamaan omana tiivistelmänäni vain sen, että viime aikojen keskustelujen polttopisteessä olleet lähetysjärjestöt eivät ole pystyneet vakuuttavasti osoittamaan, että lähetysjärjestöasemaa ei käytettäisi keinona saada omille kotimaan työntekijöille pappisvihkimys ulkomaisen kumppanikirkon kautta. Tämä on johtanut siihen, että joissakin kirkkomme lähetysjärjestöissä työskentelee merkittävä määrä pappeja, jotka eivät ole meidän kirkkomme pappeja ja jotka eivät myöskään ole hakeneet kirkoltamme pappisoikeuksia, kuten heidän olisi kirkkojärjestyksen perusteella tullut tehdä, jos he halusivat toimittaa jumalanpalveluksia tai kirkollisia toimituksia Suomessa. Piispainkokous on antanut erillisen ohjeistuksen kumppanikirkoissa tapahtuvista vihkimyksistä. Ohjeistuksen ytimessä on ajatus siitä, että vihkimys on suositeltavaa ja mahdollista vain poikkeustapauksissa ja silloin, jos papiksi vihittävä tosiasiallisesti työskentelee kumppanikirkossa se alueella ja sen kielellä. Pappisvirka on erityinen palvelutehtävä, johon kirkko kutsuu.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Olen tässä esittänyt joitakin ajatuksiani annetuista teemoista alustukseksi keskustelullemme. Olen esittänyt asioista oman käsitykseni syvästi tiedostaen, että niitä kaikki tässäkään salissa eivät jaa. Haluan kuitenkin vakuuttaa, että olen pyrkinyt ilmaisemaan sanottavani selkeästi, ja välttäen tarpeetonta kärjistämistä. Joka tapauksessa olen halunnut noudattaa alussa mainitsemieni piispojen yhteysteesien periaatetta, jonka mukaan yhteys edellyttää tosiasioiden tunnustamista ja tahtoa dialogiin.  

Matkan kokemukset herättivät paljon kysymyksiä ennen muuta siitä, mitä jo vuosia jatkunut sotatila aiheuttaa ihmisten psyykelle ja ylipäätään arkiselle elämälle. Toistuvat ilmahälytykset pitävät kansaa jatkuvassa jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin drooni tai ohjus pääsee ilmapuolustuksen läpi tekemään tuhoja. Erityisen pysäyttävää oli vierailla Kiovan esikaupungissa Butsassa, jossa venäläiset joukot sodan alkupäivinä kevättalvella 2022 syyllistyivät uskomattoman julmiin tekoihin siviiliväestöä kohtaan. 

Situationen i Ukraina är ett extremt uttryck för vad som sker mer allmänt på vår kontinent, som varit van vid stabilitet i årtionden, och även på många andra håll i världen. Osäkerheten har blivit en allt större del av människornas vardag. På både nationell och internationell nivå är det för närvarande mycket svårt att skissera framtiden, och planeringen av framtiden har blivit allt kortsiktigare, eftersom man hela tiden måste fokusera på de omedelbara hoten i stället för på mera långtgående planer.  

Ukrainan tilanne on äärimmäinen ilmaus siitä, mitä laajemminkin on menossa vuosikymmeniä vakauteen tottuneessa maanosassamme, ja monin paikoin muuallakin maailmassa. Epävarmuus on tullut yhä suuremmaksi osaksi ihmisten arkea. Niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla tulevaisuuden hahmotelmia on tällä hetkellä kovin vaikea piirtää. Tulevan suunnittelu on käynyt yhä lyhytjänteisemmäksi, kun on jatkuvasti pakko kiinnittää huomiota välittömiin uhkiin kauaskantoisempien suunnitelmien sijaan.  

Tällaiset ajat ovat erityisen haitallisia yhden tärkeän, ihmisten keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvän piirteen kannalta. Luottamus kärsii. Epäluottamus vahvistuu, ja polarisaatio, ihmisten ja erilaisten organisaatioiden välisten suhteiden kärjistyminen on sekä epäluottamuksen syytä että sen seurausta. Turvallisuutta ja vakautta luoneet instituutiot ovat joutuneet hyökkäysten kohteiksi. Valtioiden väliset sopimukset ja ylipäätään se, mitä nimitetään kansainväliseksi sääntöpohjaiseksi järjestykseksi, on kriisissä. Voiko erilaisiin turvatakuisiin täysipainoisesti luottaa, vai onko niidenkin suhteen siedettävä epävarmuutta? 

Luottamuksen rapautuminen koettelee yhteiskuntaa ja sen jäsenten elämää monin tavoin. Tieteellisen työskentelyn ja median välittämän tiedon kyseenalaistaminen nakertaa pohjaa, jonka varaan yhteinen peruskäsitys todellisuudesta rakentuu. Yhä voimakkaampina kuuluvat äänenpainot, jotka systemaattisesti kuvaavat viranomaisten ja esimerkiksi oikeuslaitoksen toimintaa arveluttavaksi ja politisoituneeksi. Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa luottamus viranomaisiin ja oikeuslaitokseen on onneksi korkealla tasolla, toisin kuin sellaisissa maissa, joissa ne suojelevat vallanpitäjiä kansalaisten kritiikiltä. Kysymys ei silloin olekaan vain kansalaisten luottamuksesta johtajiinsa, vaan luottamuksen suunta kulkee myös toisinpäin. Vallanpitäjien epäluottamus kansalaisia kohtaan ilmenee monessa maassa autoritaarisena johtamisena, joka johtaa heidät rajoittamaan kansalaisten perusoikeuksia.  

Epäluottamuksella on taipumuksena syntyä ja kasvaa nopeammin kuin luottamuksella. Helsingin yliopiston ekumeniikan professori Risto Saarinen on todennut kirjassaan Oppi luottamuksesta, että ”epäluotettavuus on eräänlainen luotettavuuden seuralainen. Mitä korkeammalle kiipeät luottamuksen portailla, sitä suurempi on putouksesi epäluottamuksen kuiluun.”  

Saarisen lausuma luottamuksen ja epäluottamuksen suhteesta on huomionarvoinen. Luottamukseen sisältyy aina riski, joka toteutuessaan johtaa epäluottamukseen. Riski luottamuksen vähittäisestä tai äkillisestä vaihtumisesta epäluottamukseksi riippuu monesta asiasta, muun muassa siitä, mitä odotuksia luottamuksen säilyttämiselle on asetettu ja millaisiin lupauksiin luottamus on sidottu. Professori Saarisen mukaan riskiin ottamiseen suostuminen merkitsee oman haavoittuvuuden myönteistä tunnustamista ja itsensä tietoista alttiiksi asettamista pettymyksen mahdollisuudelle. Voin pettyä luottamuksessani sitä herkemmin mitä pienemmistä oman ajatukseni vastaisista asioista olen taipuvainen ottamaan itseeni. Haavoittuvuus on välttämätön elementti luottamuksessa. Voi olla jopa niin, että oman haavoittuvuutensa kieltävän on vaikea, äärimmäisissä tapauksissa jopa mahdotonta luottaa kehenkään tai mihinkään. 

Utifrån mina iakttagelser och upplevelser har det ömsesidiga förtroendet satts på prov inte bara i samhället, utan också i vår egen kyrka. Spänningen mellan olika uppfattningar märks av också här i kyrkomötet. I synnerhet frågan om kyrklig vigsel och välsignelse av samkönade par har länge påverkat tankar och sinnesstämningar. Gång på gång har vi sett att synen på prästämbetet fortfarande är föremål för diskussion, nästan 40 år efter att kyrkomötet beslutade att öppna prästämbetet också för kvinnor. Det finns naturligtvis andra frågor som vi är oense om i kyrkan, men det är utan tvivel just de här två frågorna som hårdast har prövat kyrkomötets eget arbete och även i vidare bemärkelse det ömsesidiga förtroendet bland beslutsfattare och kyrkans medlemmar. 

Havaintoni ja tuntemusteni mukaan keskinäinen luottamus on ollut koetteilla paitsi yhteiskunnassa myös omassa kirkossamme. Erilaisten näkemysten jännite tuntuu myös meillä kirkolliskokouksessa. Varsinkin kysymys samaa sukupuolta olevien kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta on pitkään vaikuttanut ajatuksiin ja mielialoihin. Yhä uudestaan on havaittu, että myös käsitys pappisvirasta puhuttaa edelleen miltei 40 vuotta sen jälkeen, kun kirkolliskokous päätti avata pappisviran myös naisille. Toki on muitakin seikkoja, joista kirkossa ollaan eri mieltä, mutta epäilemättä juuri nämä kaksi teemaa ovat kaikkein rajuimmin koetelleet kirkolliskokouksen omaa työskentelyä ja myös laajemmin keskinäistä luottamusta päättäjien ja kirkon jäsenten keskuudessa. 

Oman kirkkomme nykyisten jännitteiden kanssa kipuiltaessa on tarpeen muistaa, että tässä ei ole pohjimmiltaan mitään uutta. Inhimillisessä kanssakäymisessä ja siksi myös kirkon hallinnossa on aina kysymys erilaisista näkemyksistä. Kirkolliskokouskin on olemassa, koska kirkon elämän kannalta tärkeistä asioista ollaan eri mieltä. Jos kaikki olisivat aina samaa mieltä ja näkemys olisi aina yhtenäinen, mitään kirkolliskokouksen kaltaista päätöksentekoelintä ei tarvittaisi. Erimielisyydestä seuraa kuitenkin jännitteitä, jotka voivat koetella keskinäistä luottamusta. Hyvässä tapauksessa jännitteet kannustavat etsimään ratkaisua, joka voitaisiin yhdessä hyväksyä. Pahimmassa tapauksessa yhteys rikkoutuu ja epäluottamus tekee eri mieltä olevat arveluttaviksi, jopa kartettaviksi. 

Varhaisen kirkon kirkolliskokouksia tutkinut yhdysvaltalainen kirkkohistorian professori Paul Valliere on todennut, että kirkolliskokouksissa on läsnä kaksi toisiinsa kietoutunutta ulottuvuutta: vallankäyttö ja hengellinen elämä. Haluan tässä tarkastella valtaa lähtökohtaisesti positiivisena asiana, mahdollisuutena ja valtuutuksena tehdä päätöksiä. Valta ei ole viime kädessä kenenkään edustajan tai heidän hengellisen viiteryhmänsä omaisuutta, vaan se on aina Kristuksen valtaa. Vallankäyttö kuuluu päätöksentekoelimen olemukseen.  

Kirkolliskokouksen toiminnassa on vallankäytön rinnalla kuitenkin tuo toinen ulottuvuus, hengellinen elämä. Kirkolliskokous on rukoileva, jumalanpalvelusta viettävä elin, jonka varsinainen tehtävä on kysellä Jumalan tahtoa. Hengellisen ulottuvuuden yksi tärkeä tehtävä on koota eri mieltä olevat kirkolliskokousedustajat yhteiseen rukoukseen ja näin vahvistaa keskinäistä luottamusta. Se voi puolestaan laimentaa sitä kielteistä yhteiseen työskentelyyn kohdistuvaa vaikutusta, joka vallankäytön tiimellyksessä kasvamaan pyrkivällä epäluottamuksella on yhteiseen työskentelyyn.  

När det gäller vårt eget kyrkomöte har jag stor tillit till att det inte finns någon i denna sal som inte vill gott för Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland. Vårt problem är utan tvekan likartat det som kyrkomötena haft genom tiderna. Hur ska vi, trots våra principiella meningsskiljaktigheter, kunna bygga en gemensam framtid i vår kyrka? Hur kan vi se tillräckligt brett och tillräckligt långt? Hur kan vi undvika att ge intryck av att den som har en annan syn på en viss fråga har brister i det andliga livet och i förhållandet till Gud?  

Mitä omaan kirkolliskokoukseemme tulee, minulla on vakaa luottamus siihen, että tässä salissa ei ole ketään sellaista, joka ei tahtoisi Suomen evankelis-luterilaiselle kirkolle hyvää. Ongelmamme on epäilemättä samankaltainen, kuin kirkolliskokouksissa on ollut kautta aikojen. Miten pystyisimme lähtökohtaisista erimielisyyksistämme huolimatta rakentamaan yhteistä tulevaisuutta omassa kirkossamme? Kuinka osaisimme nähdä riittävän laajalle ja kauas? Kuinka pystyisimme välttämään sen vaikutelman antamista, että toisenlainen näkemys ratkaistavasta asiasta kertoo hengellisen elämän ja jumalasuhteen puutteista?  

Luottamus liittyy hyväntahtoisuuteen. Milanon piispa, 300-luvulla elänyt pyhä Ambrosius toteaa papistolle suunnatussa teoksessaan, että Kristuksen ruumiissa hyväntahtoisuus valtaa alaa neljän seikan perusteella: yhteys uskossa, yhteenliittyminen kasteessa, yhdenvertaisuus armon saamisessa ja osallistuminen ehtoollisen sakramenttiin. Usko, kaste, armo ja ehtoollinen ovat siis Ambrosiuksen mukaan kuin maaperä, josta hyväntahtoisuus, luottamus kasvaa.  Hyväntahtoinen luottamus on lähtökohta, josta käsin kirkolliskokouksessa on määrä lähestyä ratkaistavia asioita. Vaikeus on toki siinä, että vaikka tavoite, koko kirkon hyvä, on yhteinen kaikille, erimielisyys vallitsee keinoista, miten tuohon hyvään voidaan päästä. Jos kuitenkin pystymme säilyttämään hyväntahtoisuuden omissa ajatuksissamme, puheissamme ja olemisessamme, emme koe erimielisyyttä ja toisella kannalla olevia edustajatovereita uhkana.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Konfliktien, jyrkkien vastakkainasettelujen, polarisaation ja sodan kauheuksien aikana kirkkoa tarvitaan ennen muuta toivon tuojana. Luottamus ja toivo kuuluvat yhteen. Ukrainassa Butsan kaupungin pienessä ortodoksikirkossa vietimme lyhyen ekumeenisen rukoushetken hyökkäyksen uhrien muistoksi. Kirkossa oli myös valokuvanäyttely, joka kertoi venäläisten jälkeensä jättämästä tuhosta. Kuvat olivat järkyttäviä. Niiden ympärillä oli kuitenkin toisenlaisia, toivoa ja luottamusta huokuvia kuvia, ikoneita. Niissä kirkkoon saapuneita katselivat Herramme Jeesus, hänen äitinsä Maria, arkkienkeli Mikael ja joukko kirkon pyhiä. Jokainen ikoni tuntui monenlaisen kauheuden keskellä kannustavan luottamukseen, luottamukseen ihmisten hyväntahtoisuutta, tulevaisuutta ja Jumalaa kohtaan.  Hyvät kirkolliskokousedustajat, sellaista luottamusta mekin tarvitsemme. 

Yhteen jääkaappimagneettiin huomaan suuntaavani katseeni yhä uudestaan. Siinä ei ole kuvaa, vaan sen sijaan muistutus, joka tuntuu aina yhtä tuoreelta. Magneetin viesti kuuluu näin: Tänään on se huominen, jota murehdit eilen. Tuon lyhyen lauseen alkuperä jää tuntemattomaksi, mutta mielestäni se tiivistää hyödyllisen viisauden. Eilisen murheista huolimatta olet selvinnyt tähän päivään, ja huominenkin saapuu, vaikka nyt kenties ajattelet sitä murehtien. 

Murehtiminen on monille tuttua. Kukapa ei olisi toisinaan herännyt aamuyöllä vain huomatakseen, että kaikki mahdolliset murheenaiheet suorastaan hyökkäävät tajuntaan ja karkottavat unen kauas. Joskus taas jokin asia painaa mieltä niin, että päivän puuhien keskellä se suostuu vain vaivoin pysymään poissa häiritsemästä. Jos jonkun murheenaiheen hetkeksi unohtaakin, pulpahtaa se jonkun ajan kuluttua kuitenkin takaisin mielen päälle vaatien tinkimättä huomiota ja energiaa. Murheiden aiheuttajat ovat milloin pieniä, milloin suuria, mutta aina ne ovat kiusallisia. Murhe itsessään on varsinkin pitemmän päälle ikävä seuralainen riippumatta siitä, mikä sen on aiheuttanut. 

Murehtiminen liittyy toisinaan menneeseen, vaikkapa siihen, mitä tuli tehtyä tai sanottua, millainen sotku tuli aiheutettua. Useimmiten murehtiminen liittyy kuitenkin tulevaan: miten minun käy, miten meidän käy, miten läheisteni käy? Mieli rakentelee monenlaisia skenaarioita, joskus niitä kaikkein ikävimpiä, ja silloin mielenrauha voi olla kaukana.  

Tänään kuulemme Jeesuksen viestin meille kaikille murehtijoille. Jeesuksen pisin Raamattuun tallennettu puhe, vuorisaarna, tarkastelee monia asioita, joilla on suora yhteys ihmisen arkiseen elämään. Tämän päivän evankeliumi on vuorisaarnan puhuttelevimpia kohtia. Jeesuksen sanat osoittavat, miten hyvin hän tuntee ihmisen elämää ja niitä monimutkaisia mielenliikkeitä ja mielialoja, jotka ihminen itsestään löytää. Meille murehtimiseen taipuvaisille hänellä on lohdullinen viesti: ”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet.”  

Voisi ajatella, että Jeesus kehottaa tässä suorastaan vastuuttomuuteen aivan kuin hän sanoisi, että mistään ei tarvitse huolehtia. On selvää, että jokaisen tulee hoitaa välttämättömät ja tarpeelliset asiat sekä omassa henkilökohtaisessa elämässään että vaikkapa työpaikalla. Tulevaisuuteen tähtääminen edellyttää vaivannäköä ja asioihin tarttumista. Siinä mielessä huolehtiminen on välttämätöntä. Jeesuksen mainitsema huolettomuus ei tarkoitakaan vastuuttomuutta. Sen sijaan hän haluaa varjella meitä murehtimiselta, jota voisi pitää huolehtimisen synkempänä sivujuonteena, sivupolulta, joka käy sitä raskaammaksi ja pimeämmäksi mitä kauemman sillä joutuu kulkemaan. Kaiken lisäksi Jeesus sanoo murehtimista turhaksi: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” 

Jeesus perustelee lohdullisen viestinsä meille murehtijoille muistuttamalla Jumalan huolenpidosta. Kun murehtiminen pakottaa suuntaamaan katseen vain yhteen kohtaan, murheen aiheuttajaan ja murehtimiseen itseensä, Jeesus pyrkii avartamaan näkymää laajemmalle. Hän haluaa vakuuttaa, että taivaallinen Isä tietää, mitä kullekin kuuluu ja millaista kunkin elämä on ja mitä kukin tarvitsee. ”Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä,” Jeesus sanoo. Jo yksistään tämä tietoisuus Jumalan ymmärtämyksestä tuo monille lohdutusta murheiden keskelle. 

Miksi murheiden aiheuttajia sitten ylipäätään on olemassa? Miksi ihminen joutuu kokemaan vastoinkäymisiä, onnettomuuksia ja niitäkin suruja, joita eniten pelätään? Nämä ovatkin jo vaikeita kysymyksiä, joihin monet ovat koettaneet löytää vastauksia. Oleellista on havaita, että Jeesus ei piirrä eteemme sellaista kuvaa todellisuudesta, jossa murheen ja murehtimisen aiheita ei ollenkaan olisi. Hän tunnistaa sen, että nälkä ja jano ja vaatetus, nuo ihmisen perustarpeiden puutteet, ovat monille tässä maailmassa jatkuvia huolen aiheuttajia. Ja vaikka perustarpeet tulisivatkin jopa erinomaisesti tyydytetyiksi, on muita asioita, jotka herättävät murhetta. Vaikuttaa siltä, että elämä on aina ja kaikkialla epätäydellistä, sillä siihen kuuluu väistämättä kipua ja luopumista, surua ja epäoikeudenmukaisuutta. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet, kuten Jeesus sanoo. 

Ihminen siis väistämättä kipuilee murheidensa ja niiden taustasyiden kanssa tässä epätäydellisessä maailmassa. Kun Jeesus rohkaisee meitä olemaan murehtimatta, hän ottaa esille vielä yhden, entistä syvemmän näkökulman. ” Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.”  Jumalan tahdon etsiminen ja sen toteutumisen pyytäminen on perusta sille, että murehtimisesta voi päästää irti.  

Jeesus opettaa, että taivaallinen Isä haluaa meille pelkkää hyvää, olkoonkin, että elämä itsessään koettelee ja heittää eteemme monenlaisia murheen aiheita. Mitään ei tapahdu hänen tietämättään tai sallimattaan. Kun kyselen Jumalalta, miksi tällaistakin ja tuollaistakin pitää kokea ja minkä takia juuri minun on kannettava näitä murheita, voin kokea turhautumista, kun sen saa selvää vastausta. Mutta tällaista kyselevänä, jopa epäilevänä, voin jättäytyä Jumalan johdatettavaksi ja hänen kannettavakseen, ja pyytää Isä meidän -rukouksen sanoin: Tapahtukoon sinun tahtosi. 

Hyvä Piikkiöön kirkkoon kokoontunut seurakunta. Piispantarkastuksen kuluessa on monien asioiden ohella myös kysytty, millaiset seikat herättävät Piikkiön seurakunnassa huolta ja murhetta. Olipa kyseessä seurakuntalaisten tai seurakunnan työyhteisön tai luottamushenkilöiden murheenaiheet, viesti on tänään selvä: älkää turhaan murehtiko. Huolehtikaa siitä, mistä kuuluu huolehtia, myös toisistanne, mutta älkää turhaan murehtiko. Teidän kanssanne on Jumala, joka johdattaa ja antaa uuden voiman ja viisauden jokaiseen päivään.