Patriarkan kirja on sekava kooste oman kansallisuuden ainutlaatuisuuden ihannointia, toisessa maailmansodassa Saksasta saavutetun voiton nostalgiaa ja yhteydestään irrotettuja raamatunlauseita. Kirja on nähtävä yrityksenä perustella Ukrainassa käytävän sodan välttämättömyyttä ja oikeutusta. Se pyrkii selvästi myös motivoimaan kansalaisia uhrautuvaisuuteen, ja kaikessa tässä se vetoaa kristilliseen uskoon suorasukaisella tavalla. Kirjan loppupuolella patriarkka kuvaa käynnissä olevaa hyökkäyssotaa Ukrainassa ja toteaa Venäjän olleen pakotettu puolustautumaan hyökkäykseltä, jolla länsi pyrki tuhoamaan venäläiset, kristilliset arvot. Patriarkka sanoo näin: ”Tarkoituksena oli ottaa meidät paljain käsin, ilman sotaa, huijata meitä, vetää meidät heidän läntiseen maailmaansa, juurruttaa omat arvonsa meihin.” 

Patriarkka Kirill jatkaa hyvin paljastavalla tavalla: Kun kävi selväksi, ettei mitään yhteistä enää ollut, kaikki tämä johti sotilaalliseen yhteenottoon. Ja meidän on muistettava, että nykyinen taistelumme ei ole lihaa ja verta vastaan, vaan… tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. (Ef.6:12). Sanon tämän rohkeasti, täysin luottavaisin mielin, että Venäjä on valon puolella. – Näin siis patriarkka Kirill. 

Ajatus, että sotaan jouduttaessa Jumala on ”meidän puolellamme”, ei ole suinkaan uusi. Sama näkemys on toistunut lukemattomissa sodissa, konflikteissa ja pienemmissä riitatilanteissa kautta maailmanhistorian. Ei tämä ole outoa kristillisen kirkon eikä Suomenkaan historiassa. Väkivalta ja voimankäyttö ovat aikojen saatossa saaneet vahvan tuen, kun niitä on perusteltu Jumalan tahdolla. ”Me olemme valon puolella ja taistelemme pimeyttä vastaan.” Ihmisluonnolle on lopulta hyvin tyypillistä ajatella, että ilman muuta itse olen hyvän ja valon ja Jumalan puolella, kun taas nuo toiset ovat tässä suhteessa vähintäänkin arveluttavia, elleivät peräti selvästi siellä toisella puolella. 

Tämän inhimillisen ajattelutavan taustalla on tietty kokonaisnäkemys todellisuudesta. Siinä maailmankaikkeus nähdään kahden toisiaan vastaan kamppailevan tasavahvan voiman temmellyskenttänä. Mittaa toisistaan ottavat yhä uudestaan valo ja pimeys, oikea ja väärä, totuus ja harha, Jumala ja saatana. Kahden vastakkaisen voiman loputon taistelu saa yhä uusia ilmenemismuotoja. Kamppailun teema toistuu monenlaisin variaatioin romaaneissa, elokuvissa, kaikkialla siellä, missä rakennetaan tai nähdään suuren draaman kaari. Jännitys syntyy epätietoisuudesta, kummalle puolelle vaaka lopulta kallistuu. Kumpi voittaa taistelun, hyvä vai paha, oikea vai väärä, totuus vai harha, Jumala vai saatana?  

Bakom detta mänskliga sätt att tänka ligger en bestämd helhetssyn på verkligheten. I den ses universum som en skådeplats där två jämnstarka krafter kämpar mot varandra. Gång på gång mäter ljuset och mörkret, det rätta och det orätta, sanningen och villfarelsen, Gud och Satan sina krafter mot varandra. Den ändlösa kampen mellan två motsatta krafter tar ständigt nya former. Kampens tema återkommer i otaliga variationer i romaner och filmer, överallt där den stora dramatiska bågen byggs upp eller urskiljs. Spänningen uppstår ur ovissheten om åt vilket håll vågskålen till sist kommer att väga över. Vem vinner kampen: det goda eller det onda, det rätta eller det orätta, sanningen eller villfarelsen, Gud eller Satan? 

Patriarkka Kirill tukeutuu kirjassaan dualistiseen maailmankuvaan ja esittää, että valon ja pimeyden kamppailussa hänen oma kotimaansa on Jumalan ja valon puolella, eli siis voittajan puolella. Teologisen keskustelun rinnalla erilaiset sekulaarit ideologiat ovat omaksuneet dualistisen maailmankuvan. Yksi esimerkki dualistisesta poliittisesta ideologiasta on fasismi, jossa ihmiset jaetaan karkeasti kahteen leiriin: oman kansakunnan jäseniin ja vieraiden kansojen ja kulttuurien edustajiin. Jakolinjana on silloin ennen kaikkea kansallisuus, toisinaan myös etnisyys. Niiden pohjalta ihmisiä arvotetaan ja luokitellaan.  

Dualistiselle maailmankuvalle perustuvat poliittiset aatteet eivät hävinneet toisen maailmansodan myötä. Vastakkainasettelusta voimansa saavat poliittiset ideologiat vaikuttavat edelleen ja löytävät yhä uusia ilmenemismuotoja, vaikka niiden kauheimpia seurauksia ei onneksi ole näköpiirissä. Dualistisilla maailmankatsomuksilla on aina kannattajansa, sillä ne tarjoavat helpon ja yksinkertaisen tavan hahmottaa monimutkaista ja nopeasti muuttuvaa maailmanmenoa. Dualististen jakolinjojen kummallakin puolella on halua uskoa, että juuri me olemme valon ja totuuden asialla.  

Erilaiset etnonationalistiset ja jopa fasistiset ideologiat luovat dualistista kuvaa, jossa oma kansa on ainutlaatuinen hyvän ja totuuden ilmentäjä.  Vähemmistöryhmiä kuvaillaan ylimääräisiksi hankaluuksien ja vaikeuksien aiheuttajiksi, joista ainakin oman maan rajojen sisällä tulisi päästä tavalla tai toisella eroon. Heidän ihmisarvonsa asetetaan joko suoraan tai vihjaillen kyseenalaiseksi. Tavoitteena on palauttaa kuviteltu mennyt yhteiskunta, jonka nähtiin koostuneen pääosin vain oman kansan kelvollisiksi arvioiduista jäsenistä.  

Koska jyrkkä linja epätoivottuja ihmisryhmiä kohtaan herättää vastustusta, kriittiset äänet halutaan tukahduttaa. Siksi fasismin tuntomerkkeihin kuuluu hyökkäys muun muassa mediaa kohtaan syyttämällä sitä yksipuolisuudesta ja valheellisuudesta. Tällaisesta vakautta ylläpitäviin instituutioihin kohdistuvasta kritiikistä saavat osansa myös mm. oikeuslaitos ja kirkko. Viime kädessä tavoitteena on ensinnäkin päästä valtaan demokratian menetelmiä noudattaen vaalien kautta, ja toiseksi ryhtyä lopulta murentamaan demokratiaa sisältä päin oman saavutetun vallan varmistamiseksi.  

Eftersom en hård linje gentemot oönskade grupper av människor väcker motstånd, finns det en strävan att tysta kritiska röster. Ett av fascismens kännetecken är därför angrepp bland annat mot medierna, som anklagas för ensidighet och osanning. Även andra institutioner som upprätthåller samhällets stabilitet, såsom rättsväsendet och kyrkan, utsätts för denna typ av kritik. Ytterst är målet för det första att komma till makten genom val och med iakttagande av demokratins spelregler, och för det andra att därefter börja undergräva demokratin inifrån för att befästa den makt man har uppnått. 

Monenkirjavat populistiset, etnonationalistiset ja fasistiset liikkeet pyrkivät vaikuttamaan juuri dualistista maailmankuvaa vahvistamalla. Itse asiassa kaikki ideologiat, olkoot ne poliittisia tai uskonnollisia, voivat johtaa vaarallisille vesille, jos niiden avulla perustellaan oman ryhmän erinomaisuutta ja toisten ryhmien alempiarvoisuutta. Yhteiskunnan elämässä on aina erilaisuutta, erimielisyyttä ja eripuraa, eikä niitä sinänsä pidä pelätä. Huolestuttavaa sen sijaan on, että demokraattisissa yhteiskunnissa toimii voimia, jotka lietsovat tarkoituksellisesti riitoja ja syventävät erimielisyyksiä saavuttaakseen omat päämääränsä. Silloin jakoa meihin ja muihin perustellaan usein jakona valon ja pimeyden, totuuden ja harhan, oikean ja väärän välillä.  

Dualistisella ajattelutavalla on pitkät juuret ihmiskunnan historiassa. Se vaikutti myös kristilliseen uskoon sen ensimmäisinä vuosisatoina monien liikehdintöjen välityksellä. Yhden esimerkin antaa manikealaisuutena tunnettu uskonnollinen suuntaus, jonka kirkko lopulta torjui harhaoppina. Persialaisen, 200-luvulla eläneen ja profeettana esiintyneen Manin opetus perustui näkemykseen jyrkästi kahtia jakautuneesta todellisuudesta, joka oli valon ja pimeyden taistelukenttä. Kolme- ja neljäsataaluvuilla elänyt kirkkoisä Augustinus oli yhdeksän vuoden ajan manikealaisen liikkeen vaikutuspiirissä, mutta hän arvosteli sitä myöhemmin juuri sen dualistisen maailmankuvan takia. Kun manikealaisuus väitti, että valo ja pimeys, hyvä ja paha, ovat kaksi itsenäistä ja tasavahvaa voimaa, Augustinus vastasi, että ne eivät ole tasavahvoja. Valo ja hyvä ovat kaiken perusta. Pimeys on vain valon puutetta, ja paha on hyvän puutetta. Siksi valo, hyvä ja Jumala ovat vahvempia. Ne ovat todellisuuden oletusarvoja, tehdasasetuksia, perustavia voimia. Niitä ei voi mikään voittaa.  

Kirkkojen näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää, että kuvatun kaltainen dualistinen maailmankuva tunnistetaan sellaiseksi, joksi kirkko sen jo varhain totesi: harhaopiksi. Tällainen dualismi luo ympärilleen eriarvoisuutta ja vihaa ja siten syventää polarisaatiota. Jumala loi maailman hyväksi, eikä edes synti ole voinut tätä Jumalan luomisteon hyvyyttä tuhota. Edelleen on tarpeen muistaa se erityisesti luterilaiseen ihmiskuvaan kuuluva yksityiskohta, että kukaan ihminen ei ole pelkästään hyvä tai pelkästään paha. Syntiin langenneenakin hän on edelleen Jumalan kuva, jolla on mittaamaton arvo. Martti Lutherin mukaan kristitty on sekä syntinen että vanhurskas. Se tarkoittaa, että jos tehdään jakoja hyvään ja pahaan, se jakolinja kulkee jokaisen sisimmässä.  

Kristillistä uskoa käytetään hyväksi monenlaisissa ideologisissa kamppailuissa niin meillä Suomessa kuin maailmalla laajemmin. Patriarkka Kirillin ajattelu hänen viime kesänä julkaisemassaan kirjassa on tästä yksi esimerkki. Meidän Herramme sanomaa ei kuitenkaan saa luovuttaa minkään ryhmän aseeksi toisella tavalla ajattelevien tai oman ryhmän ulkopuolella olevien mitätöimiseksi.  

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Koen, että on vielä sanottava muutama sana kirkkomme ajankohtaisesta aiheesta. Tällä viikolla tulee kuluneeksi 40 vuotta kirkolliskokouksen päätöksestä, jolla kirkkomme pappisvirka avattiin myös naisille. Kuten me piispat olemme viime viikolla julkaistussa viestissämme ilmaisseet, tämä ratkaisu on tuonut määrättömän paljon siunausta kirkollemme. Naisten ja miesten yhteinen palvelu pappisvirassa on vahvistanut, että Jumala käyttää työssään ihmisiä sukupuolesta riippumatta. Siksi on syytä iloon ja kiitollisuuteen. 

Kirkon elämässä on muutenkin tarpeen muistaa ilon ja kiitoksen merkitys. Erityisen tärkeitä ne ovat vaativina aikoina. Apostoli Paavali aloittaa monet kirjeensä ilon ja kiitoksen ilmaisulla. Aloittaessamme uutta kirkolliskokousviikkoa on hyvä yhtyä Paavalin sanoihin hänen Efesolaiskirjeessään: Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa. (Ef. 1:3) 

Hyvät edustajat. Meillä on tehtävä. Jeesuksella on kirkolleen ja kirkon kautta koko maailmalle julistettavanaan hyvä sanoma, joka ulottuu jokaiseen lähimmäiseemme: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:37-39) 

ANTEEKSIANTAMINEN JA KRISTITYN IDENTITEETTI 

Jeesus sanoi opetuslapsille:
    ”Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. Totisesti: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te vapautatte maan päällä, on myös taivaassa vapautettu.
    Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.”
    Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?”
    ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus. 

Piispantarkastuspäivät Paattisten seurakunnassa ovat olleet antoisa kokemus. Tarkastusseurueemme on voinut tutustua seurakunnan elämään, seurakuntalaisiin ja siihen toimintaympäristöön, jonka keskellä täällä eletään. Paattinen on paikkakunta, jolla on vahva identiteetti. Osana suurta Turun kaupunkia täällä on säilynyt vahva taju tälle paikkakunnalle ominaisesta erityislaatuisuudesta. Tähän kaikkeen on ollut kiinnostavaa tutustua. 

Identiteetti onkin ihmiselle tärkeä asia. Se kertoo paljon, millainen ihminen pohjimmiltaan on, mitä hän pitää tärkeänä ja mistä näkökulmasta hän katselee maailmaa. Identiteetti, siis se, kuka minä pohjimmiltani olen, on kuitenkin hyvin moni-ilmeistä. Kenenkään identiteetti ei muodostu vain yhdestä asiasta, vaan se on kokonaisuus, joka rakentuu monenlaisista aineksista. Niitä aineksia antavat esimerkiksi paikkakunta, olkoon se synnyinpaikka tai asuinpaikka. Te paattislaiset ette ole pelkästään paattislaisia, vaan myös turkulaisia. Maakunta, josta ollaan kotoisin, antaa identiteetille oman leimansa. Suomalaisuus ja eurooppalaisuuskin kuuluu identiteettiimme. Miten paljon identiteetillemme merkitsevätkään läheiset ihmissuhteet: olemme lapsia, vanhempia, isovanhempia. Jokin harrastus saattaa tulla elämän varrella niin rakkaaksi, että silläkin on vaikutusta siihen, kuka ihminen ajattelee lopulta olevansa. Luetteloa identiteettiin vaikuttavista asioista voisi jatkaa pitkään. 

Huomaamme, että ihmisen identiteetissä on monta osatekijää, ja siitä huolimatta ihminen on yksi. Kun tänään vietämme messua Paattisten kirkossa, tulee ilmaistuksi vielä yksi oleellinen identiteetin ulottuvuus. Olemme kristittyjä. Uskomme ja luotamme Jumalaan, joka on tullut ihmiseksi Jeesus Nasaretilaisessa ja joka rakkaudessaan haluaa olla jokaista lähellä. Meidät on kastettu Jeesuksen seuraajiksi.  

Kristityn identiteetti ei tukeudu tämän maailman jakolinjoihin. Se ei katso kansallisuutta eikä omaisuuden määrää, ei sitä, mistä joku on kotoisin tai millaista kieltä hän puhuu. Jeesus ei kutsu meitä olemaan liberaaleja tai konservatiiveja. Hän kutsuu meitä seuraajikseen. Tämän rinnalla muut kristityn identiteetin osaksi tarjotut määritelmät pysyvät toisarvoisina. 

Identiteetillä on kuitenkin aina käytännön seurauksia. Identiteetti näkyy olemuksessamme, sanoissamme ja teoissamme. Myös kristityn identiteetti käy ilmi tavalla tai toisella – tai ainakin se pitäisi käydä. Kristityn identiteetin mukaan eläminen ei nimittäin aina ole yksinkertaista. Virsirunoilija pukee tämän havainnon sanoiksi virressä 409: ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella.” Yksi osa kristityn identiteettiä onkin oman keskeneräisyyden tunnistaminen. Täydellisille ei Jumalan armo kelpaa, ja juuri armosta eläminen on kristityn identiteetille ehdottoman perustavaa.  

Tänään Herramme Jeesus puhuu yhdestä erityisestä kristityn identiteettiin kuuluvasta asiasta – anteeksiantamisesta. Tämä kohta Jeesuksen seuraamisessa on tunnetusti kovin vaikea asia, ja siinä jos missä on helppo havaita oma keskeneräisyys. Kysymys on ihmissuhteistamme, siitä ihmiselämän alueesta, joka tuo meille suurinta tyydytystä ja toisinaan raskaimmat pettymykset. Anteeksiantaminen on vaikeaa. Loukattu mieli porautuu joskus niin syvälle suuttumisen ja närkästyksen suohon, että sieltä on vaikea löytää ulospääsyä. Ennen pitkää väärin kohdelluksi tulemisen kokemus kivettyy katkeruuden ja kaunan tunteiksi. Se jos mikä syö omia voimavaroja.  

Jeesuksen opetus tästä asiasta tiivistyy päivän evankeliumin loppuun. ”Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: ”Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?” ”Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa”, vastasi Jeesus.” 

Tuntuu, että Jeesus esittää mahdottoman ajatuksen. Ensi alkuun tulee mieleen, että pitääkö Jeesuksen seuraajan kulkea laskuri kädessään, jotta hän pysyisi tietoisena siitä, milloin tulee se neljässadas yhdeksäskymmenes ensimmäinen kerta, jolloin ei enää tarvitse antaa anteeksi. Huomaamme varmaan, että tätä Jeesus ei lopulta tarkoita. Jeesus näyttää tarkoittavan, että anteeksiantaminen on enemmänkin kristityn identiteettiin kuuluva elämänasenne kuin yksittäinen teko, sellainen elämänasenne, jossa loukkaavaan tekoon tai solvaaviin sanoihin syyllistyneelle ei anneta jalansijaa omassa mielessä, sellainen elämänasenne, joka suo toiselle ihmiselle yhä uudestaan uudelleen aloittamisen mahdollisuuden. 

Hyvät seurakuntalaiset. Anteeksiantaminen elämänasenteena on vaikea asia. Se tuntuu jopa mahdottomalta. Siihen Jeesus meitä kuitenkin kannustaa. Samasta asiasta on kyse, kun maailman tunnetuimmassa rukouksessa pyydämme: Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Tässä tuttuakin tutummassa pyynnössä korostuu ihmisten keskinäisen anteeksiantamuksen perusta Jumalan omassa anteeksiantamuksessa, hänen armossaan. Sen varassa elämme silloinkin, kun tunnistamme oman kovuutemme ja anteeksiantamattomuutemme. Suokoon siis Herramme, että hänen seuraajinaan ja häneen oman kristityn identiteettimme perustavina voisimme elää anteeksiantamusta todeksi arkisessa elämässämme.

Jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat ovat kuuluneet Yleisradion lähetyksiin jo niiden aloituspäivistä saakka. Ne ovat sadan vuoden ajan olleet merkittävä ja edelleen suosittu osa Yleisradion työtä koko kansan monipuolisena palvelijana.  Monenlaisten ohjelmien lomassa jumalanpalvelukset ja hartaudet ovat ihmisen puhetta ei vain ihmiselle vaan myös Jumalalle.  Parhaimmillaan ne antavat kuuntelijalle kokemuksen siitä, että Jumala puhuu juuri hänelle.  

Jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat Yleisradion ohjelmien kokonaisuudessa ovat jo pelkällä olemassaolollaan muistutus pysähtymisen tärkeydestä. Kuuntelijalle ne ovat mahdollisuus nähdä itsensä omaa havaittavaa todellisuuttamme suuremmissa yhteyksissä, niissä, joissa etsitään omaa paikkaa maailmassa ja vastausta kysymyksiin elämän mielekkyydestä, toivosta, luottamuksesta, rauhasta ja sovinnosta. 

Median nopea kehitys on muuttanut kuuntelu- ja katselutottumuksia. Tarjontaa on nykyisin suorastaan tukahduttavan paljon. Radiota ja televisiota pidetään avoinna, vaikka niitä ei seurattaisikaan. Radion ensimmäisinä vuosikymmeninä tilanne oli toinen. Tarjonta oli rajoitettua, ja radiolähetyksiä kuunneltiin keskittyneesti, usein yhdessä muiden perheenjäsenten kanssa. Muut askareet saivat odottaa, kun seurattiin kiinnostavaa ohjelmaa. 

Evankelista Luukas luonnostelee mieliimme tuokiokuvan yhdestä tilanteesta, jossa puhetta kuunneltiin keskittyneesti. Jeesus oli saapunut vieraaksi taloon, jossa asuivat sisarukset Martta ja Maria. Heille Jeesus puhui kiinnostavia asioita – Jeesushan tunnettiin koskettavista puheistaan. Niitä kuunneltiin mielellään. Samalla Jeesuksen puheiden kuuntelemisen jatkumolla olemme nyt itsekin tässä messussa.  

Ei ole kuitenkaan aina helppoa keskittyä kuuntelemaan ja siten hahmottaa, mikä puheessa on lopulta olennaista. Mielenkiinto herpaantuu helposti ja ajatus karkailee nopeasti omille teilleen. Aivan oma lukunsa on kysymys, onko juuri nyt ylipäätään oikea hetki kuunnella keskittyneesti. Jospa tämäkin hetki pitäisi käyttää johonkin tärkeämmältä tuntuvaan ja tuloksellisempaan. Keskeneräiset asiat pitäisi hoitaa, ja kiirekin alkaa jo olla.  

Evankeliumin kertomuksessa Martta kipuili juuri tällä tavalla. Jeesus oli kyllä hänellekin tärkeä vieras – juuri siksihän hän halusikin valmistella tunnollisesti vain parasta tarjottavaa vieraalleen. Hän osoittikin moitteensa ei vain sisarelleen Marialle vaan myös Jeesukselle itselleen: nyt pitäisi tehdä ja toimia eikä vain puhua ja kuunnella. 

Martan ja Marian toisistaan poikkeava toiminta on osuva kuvaus jännitteestä, joka kuuluu niin yksittäisen ihmisen kuin yhteisöjen ja koko yhteiskunnan elämään. Miten antaa aikaa keskittyneelle kuuntelemiselle, pysähtymiselle, kun maailma ympärillämme vaatii nopeita liikkeitä ja tehokkuutta? Tärkeät, oleelliset asiat selkiytyvät useimmiten vain ajan kanssa, mutta tällaiselle pysähtymiselle ei suoda mahdollisuutta. Kärsimättömyys, nopeat reaktiot, ärsyyntyminen ja ärsyttäminen leimaavat julkista keskustelua, jossa toisen osapuolen keskittynyt kuunteleminen ei ole muodissa. Seurauksena on, että huomio kiinnittyy vain siihen, mikä on välittömästi käsillä, ei siihen, mitä pitäisi tehdä tulevaisuuden hyväksi. Pitkän tähtäimen perspektiivi katoaa. Juuri tässä oleellista, keskittyneen kuuntelemisen arvoista on pohtia Jeesuksen sanoja: ”Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” 

Jeesuksen kutsu levollisuuteen on tärkeä kuulla aikana, joka kaipaa rauhaa ja sovintoa. Harmillisesti rauha ja sovinto ovat jääneet taka-alalle, koska niiden toteutuminen vaatii aikaa, kärsivällisyyttä ja keskittynyttä kuuntelemista. Rauhaa ja sovintoa ei toki ole unohdettu, mutta tärkeämmiksi ovat kohonneet muut asiat, ennen muuta nopeus ja tehokkuus. Nopeus ja tehokkuus ovat sinänsä tärkeitä ja omana hektisenä aikanamme hyvin ymmärrettäviä. Valitettavasti ne eivät anna mahdollisuutta ja aikaa kypsymiseen, ja se, minkä ei anneta kypsyä, tulee eteemme raakileina. 

Hyvä messua viettävä seurakunta. Voimme kuvitella istuvamme Marian tavoin Jeesuksen jalkojen juuressa. Hänellä onkin meille painavaa asiaa: ”Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” Tämän Jeesuksen mainitseman yhden tarpeellisen etsimisessä ja hahmottamisessa Yleisradiolla on keskeinen rooli. Radion ja television jumalanpalvelusten ja hartausohjelmien tärkein anti on se, että tarjoavat säännöllisen mahdollisuuden pysähtyä, kuunnella ja pohtia suuria, kauaskantoisia asioita. Ne auttavat tarkastelemaan omaa paikkaa tässä Jumalan luomassa maailmassa. Jo pelkästään se, että niillä on vahva asema Yleisradion ohjelmatarjonnassa, kertoo, että kuuntelijat ja katselijat tarvitsevat niitä, ja vieläkin enemmän: koko yhteiskuntamme tarvitsee muistutuksen siitä, että kaikkea ei voi laskea nopeuden ja tehokkuuden varaan. ”Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen.” 

Maarian kirkon ovet ovat jälleen auki. Kun astuimme eteisestä sisään kirkkosaliin, meitä tervehti tuttuun tapaan Herramme Jeesus, jota esittävä triumfiristi on omalla paikallaan kirkon alttarin edessä. Olemme jo ehtineet katsella ympärillemme ja panna merkille, mikä on muuttunut runsaan vuoden kestäneen remontin aikana. Ei niin kovin paljon, jotakin kuitenkin. Oleellista on, että Maarian seurakunta voi jälleen viettää messua tässä ainutlaatuisessa pyhäkössä. Remontin jälkeen sen pystyy yhä paremmin palvelemaan paikkana, jossa rukoillaan ja kiitetään Jumalaa. Kiitokseen seurakunnalla todella on aihetta, kun on päästy palaamaan tuttuun kirkkoon. Tämän pyhän aihe kiinnittääkin sopivasti huomiota  kiitollisuuteen. 

Maarian kirkon remontin yhteydessä tehtiin arkeologisia tutkimuksia. Uutiset lattian alta löytyneistä arkuista muistuttivat, että tämä kirkko on ollut lukuisten sukupolvien ajan ihmiselämän maamerkki. Taju siitä, että tässä pyhäkössä on rukoiltu ja kiitetty vuosisatojen ajan, saa pohtimaan, millaista elämä näillä tienoilla ennen aikaan on mahtanut olla. Mistä unelmoitiin, mikä koettiin raskaaksi, mistä kiitettiin? Elämä on tietysti näyttänyt erilaiselta eri aikoina. Kuitenkin rohkenen olettaa, että kaikkien aikojen ihmisille on yhteistä kysyä, kuinka voisin selviytyä vaikeuksista ja mistä löytäisin voimia ja toivoa sekä ilon ja kiitoksen aiheita. 

Päivän evankeliumissa kerrotaan miehestä, jonka päivät täyttyivät kaipauksesta ja odotuksesta. Kolmenkymmentä kahdeksan vuotta kestänyt sairaus koettelee ketä tahansa. Se saa yhä uudestaan kysymään, miltä elämä näyttäisi ja tuntuisi terveenä. Unelma paranemisesta sai miehen monien muiden sairaiden tavoin odottamaan ihmettä, jonka uskottiin Betesdan lammikolla tapahtuvan. Lammikon ympärillä oli tungosta, kun sairauksien vaivaamat odottivat mahdollisuutta päästä kuohuvaan veteen. Apua oli tosin tuossa tapauksessa tarjolla vain nopeimmalle, hänelle, jonka onnistui ensimmäisenä päästä lammikkoon. 

Kohtaaminen Jeesuksen kanssa paljastaa, että sairaan miehen ongelma ei ainoastaan ollut häntä jo pitkään piinannut vaiva, vaan sen lisäksi toistuva jääminen paranemismahdollisuuden ulkopuolelle.  Hänen kuvauksensa omasta tilanteestaan on surullinen: ”Minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.”  Minulla ei ole ketään. Jään aina syrjään. En koskaan onnistu saamaan kiinni edes pienestä toivonkipinästä. 

Tällaiselta maailma niin usein ja niin monen kokemuksen mukaan näyttää. Betesdan lammikon ympärillä päivästä toiseen kokoontuneet sairaat uskoivat kuohuvan veden parantavaan voimaan, mutta he myös uskoivat, että vain ensimmäisellä veteen ehtineellä on toivoa. Sairaana ja heikkoinakin heidän piti suostua kilpailemaan kisassa, jossa vain harvalla oli mahdollisuus voittaa. Jeesuksen kohtaaman miehen huolena ei ollut vain se, ehtiikö hän ajoissa veteen, vaan ennen kaikkea se, löytyykö ketään ihmistä, joka auttaisi hänet pulppuavaan lähteeseen. 

Ajat ovat muuttuneet, mutta niin monien kokema ulkopuolisuuden ja yksin jäämisen tunne sairauksien ja vaivojen piinatessa on pysynyt samana. Avun saamista pitää odottaa ja jonottaa. Mitä kauemmin odotus ja jonottaminen kestävät, mieleen hiipii kysymys, välittääkö minusta edes kukaan. Eikö minua huomata? Kauanko vielä pitää jaksaa?  

Evankeliumin tärkeimpiä viestejä on, että Jeesus huomasi sairaan miehen ja puhutteli häntä. Paikalla oli toki muitakin sairauksien vaivaamia, mutta Jeesus kohdisti huomionsa juuri tähän mieheen. Jeesuksen huomiota ja kiinnostusta ei tarvitse jonottaa eikä hänen huomionsa saamisesta tarvitse kilpailla. Hän tuntee ja tietää jokaisen ilot ja surut, sairaudet ja vaivat.  

Evankeliumin kertomuksessa sairas mies parani vaivastaan. Hänen ei tarvinnut edes yrittää päästä kuohuvaan veteen. Kaikki eivät kuitenkaan parane, vaan heidän elämässään sairaus pysyy mukana. Tästä huolimatta he ovat Jeesuksen huomion kohteena. Hän tietää, mitä kukin kaipaa, mistä unelmoi, mikä tuottaa iloa, mikä taas surua. Maarian kirkon triumfiristi tuo selvästi eteemme Kristuksen, joka itse kärsi ja joka sen vuoksi tietää mitä on kipu – kipu, jonka sairaudet aiheuttavat, kipu, jonka toiset ihmiset saavat aikaan, ja kipu, joka seuraa siitä, että kokee jäävänsä aivan yksin. Sairaan miehen parahdus ”Minulla ei ole ketään!” kantaa mukanaan samaa tuskaa kuin Jeesuksen huuto ristillä: ”Jumalani, miksi hylkäsit minut?” 

Päivän evankeliumin kiinnostava yksityiskohta on, että siinä ei suoraan kerrota kiitollisuudesta. Toisin kuin joissakin muissa parantamiskertomuksissa, vaivoistaan vapautunut ei kiittänyt Jeesusta saamastaan avusta. Mutta vaikka kiitoksen sanoja ei lausuttukaan, kiitollisuus on kertomuksessa vahvasti läsnä. Liikuntakyvytön oli parantunut ja kantoi Jeesuksen kehotuksen mukaisesti makuualustaansa pois liiankin tutuksi tulleelta Betesdan lammikolta. Tämä kuitenkin herätti paheksuntaa, koska sapattina ei saanut tehdä mitään, ei kantaa makuualustaa.  

Kiitollisuus huokuu miehen sanoista moittijoilleen: ”Se, joka teki minut terveeksi, sanoi minulle: ’Ota vuoteesi ja kävele.’” Ei laajempia selityksiä ja pohdintoja, vain viittaus siihen, mitä oli tapahtunut. Kukapa ei olisi kiitollinen tällaisessa tilanteessa, eikä kiitollisuutta voi himmentää edes niiden moite, jotka eivät näe tapahtuneen merkitystä, sitä, että syrjäytynyt ja ulkopuolelle jäänyt sai avun. 

Hyvä seurakunta. Maarian remontoidussa kirkossa on tilaa kiitokselle yhtä lailla kuin täällä on tilaa myös kivulle ja rukouksille, joissa pyydetään Jumalan huomiota omien vaivojen keskellä. Emme me aina pysty tuntemaan kiitollisuutta. Mutta ehkä yksi päivän evankeliumin opetuksista onkin, että kiitollisuus on enemmän kuin tunne – se on elämänasenne. Elämä itsessään on lahja, joka meille on annettu. Kenenkään elämä ei ole inhimillisten mittapuiden mukaan täydellistä – ei ole menneinä aikoina ollut eikä tule olemaan tulevaisuudessakaan. Mutta sen Maarian kirkko ja päivän evankeliumi jokaiselle vakuuttavat, että Jeesus huomaa jokaisen. Hänen jakamatonta huomiotaan ei tarvitse jonottaa.  

Kiitos ja ylistys olkoon Jeesukselle Kristukselle, kirkon Herralle ja syntisen ihmisen Pelastajalle! 

Ukraina on suvereeni, itsenäinen valtio. Itsenäisyys on kallisarvoinen asia. Se on yhtä aikaa sekä lahja että tehtävä. Itsenäisyys on lahja, koska nykyiset sukupolvet ovat saaneet sen lahjana aiemmilta sukupolvilta. Itsenäisyys on tehtävä, koska sen hyväksi on kaikkien nähtävä vaivaa. Itsenäisyyttä on puolustettava, valitettavasti joskus raskain uhrauksin. Tämän sekä suomalaiset että ukrainalaiset hyvin tietävät.

Today, we wish to extend our congratulations to Ukraine on the occasion of its 35th Independence Day. This day of celebration is overshadowed by Russia’s war of aggression, which has now continued for four and a half years. The scale of destruction and the magnitude of human suffering in Ukraine are shocking. Equally shocking is the fact that the party that initiated the war still shows no willingness to seek peace, even though it too continues to suffer the consequences.

Among the many disturbing features of this ongoing war, one stands out in particular: on the side of the aggressor, the war has been justified in religious terms. From the highest ranks of the Russian Orthodox Church, we have heard claims that this is a holy war serving divine purposes. It must be said clearly and firmly: A war of aggression cannot be justified in the name of God.  Few things could represent a more destructive misuse of the Christian faith and a greater distortion of the name of God.

Kristillisillä kirkoilla ja eri uskonnoilla on suuri merkitys ihmisten elämässä, ei vähiten kriisien ja sotien aikana. Ne tarjoavat toivoa sekä tukevat ja auttavat ihmisiä. Rauha on syvällä kirkkojen olemuksessa, arvoissa ja opetuksessa silloinkin, kun ne elävät keskellä sotaa ja kulkevat kärsivien ihmisten rinnalla.

Tänään Ukrainan itsenäisyyspäivänä me ajattelemme rauhaa, joka Ukrainaankin ennen pitkää saapuu. Itsenäisyys ja rauha kuuluvat saumattomasti yhteen.

Pyhä, kaikkivaltias Jumala, helige, allsmäktige  Gud. I dag tackar vi dig tillsammans med det ukrainska folket för friheten och självständigheten. Välsigna Ukraina i dessa svåra tider. Pyydämme johdatustasi, jotta Ukrainaan saataisiin rauha, oikeudenmukainen ja kestävä rauha. Jätämme itsemme ja toinen toisemme sinun käsiisi. Aamen.

Aluksi joudun tunnustamaan, että olen hieman vaivaantunut, kun tässä puheessani puhun paljon itsestäni. Puolustukseksi sanottakoon, että seminaarimme teema osoittautui jostakin syystä varsin vaikeaksi, eikä seminaarin arvolle paremmin sopivaa tulokulman oikein löytynyt. Niinpä rohkenen ottaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman Martti Lutheriin ja luterilaisuuteen ja kirkkomme seurakuntaelämään.

Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa siitä, milloin ensimmäisen kerran kuulin miehestä nimeltä Martti Luther. Oman kotini tärkein hengellinen anti on ollut iltarukouksen omaksuminen ja rohkaisu osallistua seurakunnan toimintaan. Kirkko tuntui pikkupojasta aivan selvältä asialta – sehän on rakennus, jossa pappi puhuu Jumalasta ja jossa kanttori soittaa urkuja. Kirkonkellojen ääni kertoi, että kirkko on erityinen paikka – mistään muusta rakennuksesta ei vastaavaa ääntä voinut kuulla. Kirkko rakennuksena kiehtoi pientä poikaa myös koristeellisuudellaan ja juhlavalla ilmapiirillään. Käsite luterilaisuus oli pienelle pojalle kauan hahmottumaton.

Yhden osviitan luterilaisuudesta kuitenkin sain, kun perheeni oli muuttanut Vaasaan. Asuimme vuokralla rintamamiestalon yläkerrassa. Talon omistajapariskunta ja siis vuokranantajamme olivat syvästi uskovaisia. He kuuluivat helluntaiseurakuntaan. Kirkkokuntien eroavuuksista en ymmärtänyt mitään, mutta sen tajusin, että heille kirkkorakennukset, jotka minua kiehtoivat, eivät olleet kovin tärkeitä. Mieleeni on jäänyt kuitenkin heidän lämmin hengellisyytensä ja ystävällinen suhtautuminen yläkerran vuokralaisiin.

Martti Luther ja luterilaisuus tulivat tutummiksi kouluaikoina, jolloin toisinaan uskontotuntien yhteydessä vierailtiin kirkkorakennuksessa ja varmaan myös kerrottiin, miten luterilainen kirkkorakennus eroaa muiden tunnustuskuntien jumalanpalvelustiloista. Osallistuminen seurakunnan poikakerhotoimintaan epäilemättä lisäsi tietoisuutta omasta hengellisestä viitekehyksestäni varsinkin sen jälkeen, kun ryhdyin itse poikakerhonjohtajaksi.

Martti Luther ja luterilainen identiteetti tulivat kunnolla tutuiksi rippikoulun jälkeen. Tempauduin koko nuoruuden innolla mukaan seurakunnan nuorten toimintaan ja halusin oppia omasta hengellisestä viitekehyksestä mahdollisimman paljon. Luin Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Varsin pian tiesin haluavani papiksi. Muistan lainanneeni kaupunginkirjastosta Franz Pieperin Dogmatiikan, jonka selkeä ja systemaattinen tapa ilmaista luterilaista uskoa viehätti suuresti. Joku aiempi lukija oli kirjoittanut omia kommenttejaan ja kritiikkejään sivujen reunaan, ja minäkin innostuin debatoimaan samalla tavalla.

Yksi syy debatoimisen haluun oli epäilemättä oman luterilaisen identiteetin kirkastaminen, joka minun osaltani tapahtui tässä vaiheessa suhteessa Jehovan todistajiin. Heidän kanssaan oli helppo antautua keskusteluihin ja löytää vasta-argumentteja Vartiotorniseuran opintulkintoihin. Löysin ensin kirjastosta ja pian sen jälkeen kirjakaupasta Lennart Pinomaan kirjan Voittava usko. Kirjoittamani ostopäiväys etulehdellä oli 3.7.1978. Lutherin ajattelun yleisesitys teki minuun vaikutuksen, ja reformaattorin uskonnäkemys tuntui yhä enemmän myös omaltani. Aloittaessani teologian opintoja olin omasta mielestäni jo hyvin selvillä siitä, mitä on luterilaisuus ja kuka on Martti Luther.

Kun Martti Lutherin syntymästä oli vuonna 1983 kulunut 500 vuotta, kustannusosakeyhtiö WSOY otti uuden painoksen Lutherin Valituista teoksista. Opintojeni toisen vuoden syksynä ostin tuon kolmen paksun kirjan sarjan. Samaan juhlavuoden syksyyn ajoittui myös muita Luther-tilaisuuksia, joihin muistan ottaneeni osaa. Teologisen tiedekunnan juhlaistunnossa syksyllä 1983 promovoitiin kunniatohtoriksi saksalainen katolinen Luther-tutkija Peter Manns, jonka merkitys tällä tutkimusalalla – näin sittemmin olen ymmärtänyt – on ollut suuri.

Opiskeluaikana kiinnostukseni kirkkomme herätysliikkeitä kohtaan syveni. Osittain sen vuoksi aloin Pekka Raittilan seminaarissa tutkia suomeksi 1800-luvulla julkaistua hartauskirjallisuutta. Oli tuolloin kahden vaiheilla, ottaakko pääaineeksi systemaattinen teologia vai Suomen ja Skandinavian kirkkohistoria. Ratkaisin asian ottamalla molemmat. Pekka Raittilan ohjauksessa perehdyin Turun tuomiorovastina työskennelleen, evankeliseen liikkeeseen lukeutuneen Gustaf Dahlbergin hartauskirjatuotantoon, joka pääosin koostui käännöksistä. Monet hänen suomentamistaan teoksista olivat Martti Lutherin kirjoittamia.

Pääaineeksi valitsin lopulta systemaattisen teologian, jossa tein graduni – hupaisaa kyllä – Jehovan todistajien pyhityskäsityksestä. Teini-iän hengelliset debatit olivat siis pitäneet minua otteessaan. Kuitenkin tuon kirkkohistoriavaiheen myötä saatoin havaita, miten kirkon sisälle vakiintuneet herätysliikkeet näkivät paljon vaivaa osoittaakseen olevansa oikeita luterilaisia. Herätysliikkeiden julkaisemien Lutherin teossuomennosten määrä oli mittava. Kiistat uskonymmärryksen sisällöistä olivat synnyttäneet monenlaisia jännitteitä herätysliikkeiden välillä, ja syytökset muiden liikkeiden epäluterilaisuudesta olivat tavallisia. Kiistely Lutherin perinnöstä ja sen oikeasta tulkinnasta on tuntunut paikoin kivuliaana monissa kirkkomme seurakunnissa.

Papiksi vihkimisen jälkeen aloitin työt pienessä eteläpohjalaisessa maalaisseurakunnassa. Luterilaisuus oli itsestäänselvyys, ja Lutherin tekstien siteeraaminen vahvisti epäilemättä nuoren papin arvovaltaa seurakuntalaisten silmissä. Käytännön seurakuntatyössä oli kuitenkin pakko niveltää teologisia näkemyksiä siihen kokemukseen, jonka papin työ ihmisen elämästä tarjosi. Martti Lutherin omat eksistentiaaliset kriisit antavat syvyyttä hänen hengelliselle ajattelulleen, ja siksi Lutherin opetukset tuntuivat ja tuntuvat edelleen relevanteilta, ihmisen elämän ristiriitaisuuden vakavasti ottavilta. Seurakuntatyössä huomasin, että Martti Lutherin kysymys, kelpaanko Jumalalle, on hyvin usein myös tavallisen suomalaisen kysymys.

Opiskeluajoilta muistan sen erityislaatuisuuden, joka leimasi ekumeniikkaa oppiaineena Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Tuomo Mannermaan persoona ja hänen Luther-tutkimuksensa kiehtoivat monia, mutta jostakin syystä itse en ekumeniikan pariin päätynyt. Jo tuolloin muistan puhutun erityisestä ”suomalaisesta Luther-tutkimuksesta” tai jopa ”Mannermaan koulukunnasta”, mutta niiden tarkempi luonne jäi itselleni hieman hämäräksi. Sitä kyllä muistan pohtineeni, miksi ekumeniikassa keskitytään niin voimakkaasti Lutherin teologiaan eikä kirkkojen välisiin opillisiin kysymyksiin.

Vastauksen tähän kysymykseen sain varmaankin vasta jatko-opintojeni aikana. Pääsin aloittamaan väitöskirjan valmistelua Edinburghin yliopistoon Skotlantiin. Tutkimusaiheekseni oli valikoitunut teologian ja luonnontieteiden suhde Edinburghin yliopiston kristillisen dogmatiikan professorin Thomas Forsyth Torrancen ajattelussa. Torrance oli jo eläessään reformoidussa tradition eturivin teologeja, joka tietoisesti halusi kehittää oppi-isänsä Karl Barthin ajattelua. Torrance oli Edinburghissa opiskellessani jo hyvin iäkäs, mutta hän luennoi edelleen paljon ja osallistui kirkollisen keskusteluun aktiivisesti.

Vierailin Torrancen kotona useaan otteeseen. Keskustelumme olivat hyvin intensiivisiä, ja vaikka keskityimmekin pääasiassa varhaisen kirkon teologiaan ja sen tangeerauskohtiin oman aiheeni kannalta, sivusimme lopulta myös luterilaisuutta. Torrancen käsitys luterilaisuudesta tuntui minusta kovin yksipuoliselta. Hän muun muassa moitti reformaattoria dualismista – käsite, jonka valossa Torrance tarkastelee itse asiassa varsin kattavasti kaikkea, mikä liittyy teologiaan ja aatehistoriaan. Otin yhteyttä Helsinkiin kirkon uskoasiain osastolle, ja pyysin sieltä materiaalia, jossa esiteltäisiin suomalaisen Luther-tutkimuksen tuloksia. Juhani Forsberg, ulkoasiain osaston silloinen teologisten asiain sihteeri ja itsekin vahva Luther-tutkija, lähetti pinon kirjallista materiaalia, jotka sitten annoin Thomas Torrancelle. Muistan vieläkin, miten hän otti paperipinon käsiinsä, silmäili materiaalia hetken, ja totesi sitten: I wish I could have got these papers decades ago.

Torrance itse oli ollut kauan mukana reformoitujen ja ortodoksien ekumeenisissa neuvotteluissa, ja tärkein yhtymäkohta oli löytynyt siitä, miten ymmärretään Kristuksen asuminen uskovassa. Kiinnostavaa on, että suomalaisen Luther-tutkimuksen tulosten valossa vanhurskauttamisen efektiivinen ulottuvuus liittyy samaan kysymykseen, Kristuksen asumiseen uskovassa, ja että tämä näkökulma on kirkastunut tärkeältä osaltaan dialogissa ortodoksisen teologian kanssa.

Hyvät kuulijat. Pahoittelen sitä, että olen puhunut niin paljon omasta itsestäni ja hengellisestä polustani teologina, kirkon työntekijänä ja seurakuntapappina. Kaikella tällä haluan kuitenkin alleviivata omien kokemusteni kautta muutamaa seikkaa. Ensinnäkin Suomen luterilaisen kirkon itseymmärrys on saanut kosolti hedelmällisiä ja innostavia vaikutteita niin sanotun suomalaisen, Tuomo Mannermaan kehittämän Luther-tutkimuksen työskentelystä ja sen tuloksista. Mikä parasta, niillä on sellaisenaan paljon annettavaa tavalliselle seurakuntatyölle, jossa jatkuvasti kohdataan ihmisen kysymys, kelpaanko minä. Syntisen kelpaavuus ei tässä ole vain pelkästään sitä, että hänet julistetaan vanhurskaaksi, vaan myös että hänet tehdään vanhurskaaksi. Uskossa Kristukseen on Kristus itse läsnä. Vielä on todettava, että suomalainen Luther-tutkimus on avannut uusia luterilaisia reittejä ekumeenisessa työskentelyssä, ja ne reitit ovat osoittautuneet kulkukelpoisiksi monissa oppikeskusteluissa sekä idän että lännen kirkkojen kanssa.

Martti Lutherin teologista perintöä selvitetään monella suunnalla ja monessa koulukunnassa. Toisin ei voisi ollakaan, kun muistetaan, kuinka kolossaalinen hahmo niin teologisesti kuin laajemmin aatehistoriallisestikin Martti Luther on. Tohtori Lutherin perintö elää ja reformaattorin ääntä on yhä uudestaan tärkeä kuulla.

Toinen seikka, joka toivottavasti on tässä puheenvuorossani käynyt ilmi, on henkilökohtainen kiitollisuuteni ja arvostukseni suomalaisen Luther-tutkimuksen puurtajia kohtaan. Omalle ajattelulleni on merkinnyt mittaamattoman paljon sen suomalaisen Luther-tutkimuksen hengellinen anti, jossa tärkeässä roolissa on mukana ollut Luther-tutkija, teologian tohtori, dosentti Kopperi, ystävä ja työtoveri Kari. Kiitos, Kari, ja Jumalan siunausta uuteen alkavaan elämänvaiheeseen.

Näillä sanoilla alkaa kautta aikain ensimmäinen suomenkielinen painettu kirja, Mikael Agricolan ABC-Kiria, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1543. Saksassa opiskellut Agricola toteutti Turun katedraalikoulun koulumestarina työskennellessään ainutlaatuisen ja poikkeuksellisen merkittävän ja kauaskantoisen hankkeen, puhutun suomen kielen saattamisen kirjoitettuun asuun. Hänen kirjallinen toimintansa sai pian jatkoa, kun julkaistaviksi tulivat mm. Rukouskirja ja Uuden testamentin suomennos.  

Agricolan kirjojen julkaiseminen oli monien seikkojen yhteisvaikutusta. Mikael Agricola oli itse innostunut asiastaan, suomen kielestä ja kristinuskon perusteiden selventämisestä. Hänen työnsä ilmensi näin luterilaisen reformaation keskeistä periaatetta, jonka mukaan kristityn tulee saada lukea Jumalan sanaa omalla äidinkielellään. Lukutaidon edellytyksenä oli kirjapainotaidon kehittyminen ja määrätietoinen opettaminen. Lukutaito lisääntyi, kun Ruotsin valtakunnan itäiseen osaankin oli saatu vakiinnutettua viranomaisverkosto ja julkinen hallinto.  

Maassamme vietetään tänä vuonna suomalaisen sivistyksen 750-vuotisjuhlavuotta.   Julkisen hallinnon katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1276 paavillisella määräyksellä Turun hiippakunnan tuomiokapitulin perustamisen myötä. Tosin tuorein historiantutkimus on osoittanut, että paavin päätös on itse asiassa joitakin vuosia vanhempi.  Järjestäytyneen yhteiskunnan kehitys hallinnon, oikeuslaitoksen, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä koulutuksen saroilla on tapahtunut jatkumolla. Sen varhaisessa kohdassa Mikael Agricola julkaisi ensimmäisen painetun suomenkielisen kirjan. Tässä myöhemmässä kohdassa me olemme nyt kokoontuneet Naantaliin avaamaan tämänvuotisia kirjajuhlia. 

Suomalainen käsite sivistys on sikäli erikoinen, että muista kielistä sille ei löydy tarkkaa vastinetta. Sivistyksellä ei tarkoiteta ainoastaan niitä tietoja ja taitoja, jotka ihminen oppii ja omaksuu elämänsä varrella, vaan kyse on paljon syvemmästä ja syvällisemmästä. Filosofi Eero Ojanen näkee sivistys-termin taustalla saksalaisen käsitteen Bildung, joka viittaa ihmiseksi tulemiseen. Juuri tässä onkin kenties sivistyksen oleellisin piirre: se on prosessi, joka ei koskaan ole valmis. Koskaan emme voi täydellä varmuudella sanoa, että nyt olemme sivistyneitä. Sivistys merkitsee jatkuvaa muutosta, joka heijastuu muun muassa siihen, miten ihminen suhtautuu toisiin ihmisiin, luontoon ja ylipäätään todellisuuteen ympärillään. 

Omassa kulttuuripiirissämme lukutaitoa on perinteisesti pidetty yhtenä sivistyksen peruspilarina. Mutta se, että osaa lukea, ei vielä nähdäkseni takaa, että ihminen on sivistynyt. Lukutaito tai korkeakaan koulutus ei ole estänyt ihmistä toimimasta tai puhumasta toisen ihmisen tai koko luomakunnan kannalta julmalla ja itsekeskeisellä tavalla. Lukutaidon merkitys on ennen kaikkea siinä, että se antaa tilaisuuden nähdä maailma toisen ihmisen, luettavan tekstin kirjoittajan silmin. Tekstin kirjoittaja johdattelee havaitsemaan sellaista, mitä en muuten havaitsisi. Hän ruokkii mielikuvitustani, jonka avulla jäsennän uuden tiedon ja uudet vaikutelmat osaksi omaa todellisuuttani. Lukutaidon perimmäinen tavoite ei ole tekstin lukeminen itsessään vaan ymmärtäminen – sen ymmärtäminen, mitä kirjoittaja on tarkoittanut.  Sen kautta koko todellisuus tulee ymmärrettäväksi kaikessa rikkaudessaan.  

 Ymmärtämiseen pyrkivän lukutaidon pitää olla myös kriittistä. Varsinkaan nykyisin – digitaalisen informaatiovyöryn aikana – kaikesta tiedosta ei ole todellisuuskuvan rakentamisen ainekseksi. Oma oleellinen kysymyksensä on, olenko ymmärtänyt lukemani oikein, ja pystynkö tyytymään siihen, että koskaan en voi ymmärtää kaikkea täydellisesti. Maailmankaikkeus, tämä yhteinen todellisuutemme ylittää aina inhimillisen ymmärryksen riippumatta siitä, kuinka pitkälle esimerkiksi tieteen keinoin sen salaisuuksia pystytään tutkimaan. Ymmärrykseen kuuluu nöyryys. Nöyrä ymmärrys tunnistaa oman rajallisuutensa ja tarpeen jatkuvasti tarkistaa omia käsityksiä. 

Taito lukea ei johdattele lukijaa vain tiedon pariin vaan myös sellaisiin inhimillisen elämän ulottuvuuksiin, joita pelkästään tietoon perustuva ymmärrys ei tavoita. Ihmisen ja hänen sisäisen todellisuutensa kuvaajana ja elämää ymmärtävän asenteen vahvistajana kaunokirjallisuus on ylivertainen kirjallisuuden laji. Ihmiselämä on täynnä ristiriitoja ja jännitteitä. Se on kummallinen sekoitus iloa ja surua, kaikkia mahdollisia tunteita. On asioita, joita ihminen kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan, mutta enemmän on niitä asioita, jotka hallitsevat ja ohjaavat ihmistä. Kaunokirjallisuus kuvaa ihmistä vapauden ja väistämättömyyksien, järjen ja tunteiden puristuksessa. Kaunokirjallisuus auttaa ymmärtämään elämää. Kaiken faktapohjaisen ymmärryksen ohella juuri tällaista, ihmiselämän ja sen ristiriitaisuuksien ymmärrystä tarvitaan erityisen paljon. 

Ihmiselämän ymmärtäminen on keskeinen näkökulma Naantalin kirjajuhlien tämänvuotisen teeman, sovinnon, kannalta. Sovintoa tarvitaan ja sitä etsitään kaikkialla siellä, missä ihmiselämän ristiriitaisuudet äityvät sietämättömiksi jännitteiksi ja suoranaiseksi vihanpidoksi. Sovinnossa sen laajassa merkityksessä ei ole kyse vain käytännön ratkaisusta johonkin konfliktitilanteeseen, vaan kattavasta elämänasenteesta. Tämä elämänasenne ei näe ongelmallisena niinkään sitä, että me ihmiset olemme erilaisia, ajattelemme asioista eri tavoin, ja kaikessa yhteisessä elämässä tulee vastaan erimielisyyksiä. Sen sijaan ongelmallisena se pitää sitä, että me emme suinkaan aina tule toimeen erilaisuuden ja erimielisyyden kanssa. Erilaisuus ja erimielisyys eivät ole uhka, vaan se, että emme osaa elää niiden kanssa. Sovinto elämänasenteena ei tavoittele niinkään onnellista loppua, kaikkien hankaluuksien poistumista näköpiiristä, vaan levollista mieltä. Toista ihmistä ei nähdä ensisijaisesti uhkana ja kilpailijana. Sovinnollisessa elämässä suostun siihen, että vaikka asiat voisivat olla toisinkin, nyt ne ovat niin kuin ovat. Sovinnon tunteen voin toisinaan tavoittaa, kun suljen lukemani kirjan takakannen. 

Kaunokirjallisuudessa ei kosketella sovintoa ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa vaan myös ihmisen omana henkilökohtaisena prosessina. Miten tulla sinuiksi oman kenties traumaattisenkin menneisyyden kanssa? Kuinka varhaiset ihmissuhteet ovat vaikuttaneet omaan kasvuun? Miten voisi löytää elämäänsä mielekkyyttä ja tarkoitusta? Kuinka voisin päästä sopuun itseni kanssa, sen minuuden osa-alueen kanssa, joka vaatii itseltään välillä liiankin paljon? Kristillisen kirkon historia on yksi kertomus siitä, miten vuosisatojen saatossa näitä kysymyksiä on kohdattu. Kirkon uskon ytimessä on sovinto, sovitus, jossa ihmisen ja Jumalan suhde – sellaisena kuin sen evankeliumikirjallisuus Raamatussa kuvaa – perustuu vastavuoroiselle kunnioitukselle ja hyväksynnälle. Silti perustava jännite kaikkivaltiaan Jumalan ja rajallisen ihmisen välillä säilyy. 

Ymmärtämiseen liittyy piirre, jonka haluan vielä nostaa esille. Ymmärtäminen ja sen kasvaminen vaatii aikaa. Malttamattomuus ja tarve löytää nopeita ratkaisuja asiassa kuin asiassa johtavat kärsimättömyyteen, joka ei voi olla vaikuttamatta koko yhteiskunnan ilmapiiriin. Tekoälyyn liittyvistä hyödyistä ja uhkakuvista on keskusteltu paljon. Tekoäly voi olla samaan aikaan sekä siunaus että kirous, mutta kumpi pääsee niskan päälle? Tämän kehityksen ohjaamisessa tarvitaan laajaa ihmisen ymmärrystä. Kenties huolestuttavin piirre tekoälyssä ei ole mikään tekoälyn oma ominaisuus, vaan se, mitä sen käyttäminen saa aikaan meissä ihmisissä. Tekoäly kuuluu siihen teknologian kehitykseen, joka tekee ihmisen elämästä helpompaa, mutta samalla kynnys turhautua ja joutua kärsimättömyyden pauloihin laskee. En ole toistaiseksi lukenut  ainoatakaan kaunokirjallista teosta, jossa romaanin hahmojen elämä olisi pelkästään helppoa, nopeaa ja vaivatonta. Voi kysyä, olisiko sellaisessa elämässä edes paljon kerrottavaa. 

” Oppe nyt wanha / ia noori…” – Opi nyt vanha ja nuori. Mikael Agricolan aapiskirjan alkusanoissa kuvastuu ajatus, että oppiminen, kasvu, ymmärryksen etsintä, sanalla sanoen sivistys, kuuluu kaikille ikäryhmille. Uuden oppiminen, ymmärtäminen sen kaikessa laajuudessaan ei ole vain lasten ja nuorten velvollisuus vaan meidän kaikkien etuoikeus. Naantalin kirjajuhlien tämänvuotisen teeman kannalta Mikael Agricola on kiinnostava hahmo. Kuningas Kustaa Vaasa nimitti vain muutaman vuoden Turun piispana toimineen suomen kirjakielen luojan rauhanvaltuuskuntaan, joka matkusti Moskovaan hieromaan sovintoa venäläisten kanssa pitkään jatkuneiden rajaerimielisyyksien ratkaisemiseksi. Paluumatkallaan huhtikuun 9. päivänä vuonna 1557 Agricola kuoli Kuolemajärven pitäjässä, ja tuli haudatuksi Viipuriin. 

Hyvät kuulijat. Toivotan kaikille Naantalin kirjajuhliin osallistuville inspiroivia keskusteluja, inhimillisen mielikuvituksen ihastelua, suomen kielen kauneuden puhuttelua, ymmärryksen paloa, antoisaa sovinnon siementen etsiskelyä, iloa ja kiireettömyyttä. Sanalla sanoen, toivotan teille Jumalan siunausta. 

Tämän istuntoviikon kuluessa olemme juhlineet kirkolliskokouksen 150 vuotta. Tämä muistaminen osuu vuoteen, jolloin vietetään myös suomalaisen sivistyksen ja julkisen hallinnon 750-vuotisjuhlaa. Kirkon taival Suomessa on ollut pitkä, vaikka ajallinen etäisyys meidän kirkkomme synnystä koko kristillisen kirkon syntyvaiheisiin on vieläkin pidempi, yli tuhat vuotta. Tälle ajan jatkumolle asettuu myös meidän istuntoviikkomme, joka nyt alkaa olla lopuillaan. 

Vaikka kirkon olemukseen kuuluu aivan perustavanlaatuisesti ajatus ikuisuudesta, kirkko elää väistämättä aina ajassa yhdessä muun todellisuuden kanssa. Se tarkoittaa muun muassa sitä, että kirkko kohtaa ajallisuuden kaikki leimalliset piirteet, joihin kuuluvat elämän ristiriitaisuudet. Sekä elämän kauneus että sen rujous, hyvyys ja pahuus, ovat aina olleet tuttuja myös kirkolle. Jos jossakin päin maailmanlaajassa kirkossa on ollut yritystä paeta elämän ristiriitaisuuksia ja jännitteitä, siinä on epäonnistuttu. Aika pitää huolen, että kirkko kohtaa elämän ristiriitaisuudet ja muutokset ei vain toimintaympäristössään vaan myös itsessään. 

Kirkon historia on kiinnostava kertomus ihmisen yrityksestä ymmärtää asemaansa ja paikkaansa tässä maailmassa osana Jumalan luomaa todellisuutta.  Kun koulussa opiskeltiin historiaa, se keskittyi kulttuuriin sekä valtiollisiin ja poliittisiin tapahtumiin. Kirjakaupoista löytyy toinen toistaan kiinnostavampia teoksia, joissa tarkastellaan tieteenhistoriaa, tekniikan historiaa, arjen historiaa, ajan historiaa, aatehistoriaa, uskonnonhistoriaa, jopa historian ja historiankirjoituksen historiaa. Kristillisessä kirkossa puhutaan pelastushistoriasta, joka on teologinen tulkinta siitä, mitä Jumala on tehnyt tuodakseen luomakunnalleen pelastuksen sitä uhkaavien tuhovoimien otteesta. Historioiden runsaus osoittaa, että menneisyyden tarkastelu suorastaan pakottaa valitsemaan näkökulman, josta käsin katsotaan ajassa taaksepäin. Tämä näkökulma toimii sitten eräänlaisena sihtinä, jolla menneitä tapahtumia seulotaan. 

Kirkon elämä, sen menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus on sidoksissa aikaan. Mutta mitä aika lopulta on? Kysymys on visainen. Kirkkoisä Augustinus totesi 1600 vuotta sitten: Minä luulen tietäväni, mitä aika on, kun kukaan ei sitä minulta kysy. Mutta kun joku sitä minulta kysyy, en osaa vastata. Ajan olemusta on vaikea hahmottaa ja saada haltuunsa. Tämän vuoksi tärkein tapa saada ajasta edes jonkinlaista otetta on tukeutua omaan ajantajuun ja kokemuksiin ajasta. Välillä aika tuntuu etenevän nopeasti, välillä suorastaan matelevan. Joinakin hetkinä voi hetkellisesti tuntua, että aika on pysähtynyt. Tälle kokemukselle on tyypillistä, että se on hyvin henkilökohtainen eikä kokemus jollakin toisella ole ollenkaan samanlainen. Luulenpa, että kirkolliskokousviikollakin meillä on ajan kulumisesta hyvin erilaisia kokemuksia. Yksittäinen istunto voi minusta tuntua pitkältä, ja toisaalta olen taas tänä aamuna kysynyt, että joko nyt on perjantai. 

Yksi tapa mieltää aikaa on ajatella ajan perinteistä symbolia, tiimalasia. Tiimalasin yläosassa oleva hiekka valuu omaan vakaaseen tahtiinsa tiimalasin alaosaan kapean keskikohdan kautta. Mielikuvaa tiimalasista voi laajentaa kuvaamaan yleensäkin ajantajua. Omissa mielikuvissani käännän tiimalasin vaakatasoon. Siinä silmieni edessä tiimalasin oikean puolimmaisessa osassa on tulevaisuus. Kapea keskikohta on tämä hetki, ja vieläkin täsmällisemmin, tämä silmänräpäyksellinen tuokio, joka sitten vaihtuu tiimalasin vasemmanpuoleiseen menneisyyttä kuvaavaan osioon. Lahjomattomasti ja vääjäämättömästi, omalla ankaralla järkähtämättömyydellään tulevaisuus tulee kohti, tiivistyy nyt-hetkeksi ja siirtyy menneisyyteen. Tarkalleen ottaen tulevaisuutta ei ole vielä eikä menneisyyttä ole enää – on vain tämä nykyinen ohikiitävä hetki, joka vaihtuu saumattomasti seuraavaan nyt-hetkeen. 

Ajan olemus ei kuitenkaan ole hahmotettavissa ainoastaan henkilökohtaisten kokemusten kautta. Luonnontiede, erityisesti fysiikka ja siihen liittyen maailmankaikkeuden alkua ja rakennetta tutkiva kosmologia tutkivat ajan kummallista luonnetta. Albert Einsteinin runsaat sata vuotta sitten hahmottelemat suhteellisuusteoriat osoittavat, että aika ei ole edes objektiivisesti ajatellen kaikkialla samanlaista.  Ajan venyvyys tai suhteellisuus ei siis ole vain henkilökohtaisen kokemuksen asia, vaan se on sellaista riippumatta inhimillisestä kokemuksesta. Mitä lähempänä valonnopeutta liikutaan tai mitä voimakkaammassa painovoimakentässä ollaan, sitä hitaammin aika kuluu. Aihepiiri on tuttu science fiction -kirjallisuudesta ja elokuvista. Esimerkiksi runsaat kymmenen vuotta sitten ilmestynyt elokuva Interstellar rakentuu oivaltavasti ajan suhteellisuuden varaan. 

Kristillisen uskon mukaan aika kuuluu luotuun todellisuuteen. Toisin sanoen, luodessaan maailman Jumala loi samalla myös ajan. Juuri tässä ajassa kirkko elää, ajassa, jolla luotuisuutensa takia on sekä alku että myös loppu. Ajan loppua tarkastellaan erityisesti siinä teologian osa-alueessa, jota nimitetään eskatologiaksi, ja Uudessa testamentissa se on keskeinen teema erityisesti sen viimeisessä kirjassa, Johanneksen Ilmestyksessä.  

Ilmestyskirjan eskatologiset ja oudon tuntuiset näkymät johdattelevat siihen todellisuuteen, jossa aika menettää merkityksensä. Juutalais-kristilliseen maailmankuvaan kuuluu näkemys ajan ja ikuisuuden rinnakkaisuudesta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Ilmestyskirja on oiva esimerkki siitä, miten vaikea on pukea sanoiksi sellaista, joka käy yli ymmärryksen ja kuitenkin etsii tuskaisasti ilmaisuaan inhimillisen kielen keinoin. Ajallisin menetelmin on vaikea ilmaista sellaista, mikä on ikuista. Ilmestyskirjan luvussa 10 Johannes kuvaa näkyään näin: ”Enkeli, jonka näin seisovan meren ja maan päällä, kohotti oikean kätensä taivasta kohti ja vannoi hänen nimeensä, joka elää aina ja ikuisesti, hänen, joka on luonut taivaan, maan ja meren ja kaiken mitä niissä on. Hän vannoi: ”Aika on lopussa.” 

Aika on lopussa. Nykyisen raamatunkäännöksemme taustalla on kreikankielinen ilmaisu, joka on vieläkin osuvampi ilmaus ajan ja ikuisuuden suhteesta. Alkuperäisessä tekstissä tuo enkelin viesti on tällainen: χρόνος οὐκέτι ἔσται, suomeksi: aikaa ei enää ole.  

Ikuisuus ei siis ole sitä, että aika on loputonta ja päättymätöntä, äärettömyyteen jatkuvaa. Sen sijaan ikuisuus on sitä, että aikaa ei ollenkaan enää ole. Tätä on kieltämättä vaikea käsittää. Muistan seurakuntavuosiltani rippikoulun oppitunneilta pohdinnat nuorten kanssa siitä, miten ihmeessä siellä taivaassa saa aikansa kulumaan. Eikö ikuisuus pitkästytä? Ilmestyskirjan enkelin viestin ja tietyssä mielessä myös nykyisen kosmologian näkökulmasta kysymys siitä, miten taivaassa saisi aikansa kulumaan, on lopulta mieletön, koska aikaa yksinkertaisesti ei ole taivaassa ja ikuisuudessa kulutettavaksi. Kysymys on täydellisen toisenlaisesta olotilasta, kuin siitä meille nyt tutusta, jossa aikaa mitataan kelloilla ja jossa ajan kuluminen näkyy kaikessa. 

Kirkko elää ajassa, mutta kirkko elää myös ikuisuudessa. Koska ikuisuus ei ole sidottu aikaan eikä se ole odottamassa vasta ajan loppumisen jälkeen, se on kaikkialla läsnä jo nyt. Kirkon paikka tässä maailmassa on elää ajan ja ikuisuuden rajapinnalla. Kirkolliskokouksen työskentelyn kannalta tämä merkitsee, että me teemme päätöksiä ensi sijassa kirkon ajallista elämään varten, mutta perimmäisenä tähtäyspisteenä on kuitenkin ikuisuus. Ikuisuus, taivas, Jumalan valtakunta ovat keskuudessamme jo nyt, ja niiden palveluksessa me viime kädessä olemme tämän katoavan ajan keskellä.  

Sama ikuisuus oli läsnä Turun tuomiokapitulin istunnossa vuonna 1276 ja kirkolliskokouksen ensimmäisessä kokouksessa 1876. Tämä ikuisuus oli läsnä siinä hetkessä, jossa kukin meistä syntyi tähän maailmaan siitä ainutlaatuisesta ihmisestä, joka on äiti ja jolle omistettua päivää vietetään ylihuomenna. Se ikuisuus oli läsnä silloinkin, kun kirkolliskokouksellemme tutut Pirjo Pihlaja ja Tiina Tunturi saivat kutsun ajasta iäisyyteen. Kun sitten marraskuussa kokoonnumme syksyn istuntoviikolla, voimme todeta ajan kuluneen ja monen asian sen myötä muuttuneen. Silti silloinkin tulemme päättämään asioista yhteisössä, joka näkee olemuksensa perustan olevan ikuisuudessa. 

*** 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. Tiivis viikkomme on lopuillaan. Kiitän kaikkia teitä, hyvät kirkolliskokousedustajat, kuluneen viikon työskentelystä. Kiitos Mikkelin hiippakunnalle viikkomme hartauselämän hoitamisesta ja yhteisen ikuisuudentajun ylläpitämisestä. Kiitos kansliavaliokunnalle juhlavuotemme tilaisuuksien järjestämisestä. Kiitos pääsihteerille, notaarille, kirkkohallituksen työntekijöille, valiokuntasihteereille ja kansliahenkilökunnalle, kokoustekniikasta huolehtineille, keittiöhenkilökunnalle ja muulle Linnasmäen opiston henkilökunnalle. 

Toivotan teille kaikille hyvää loppusyksyä ja hyvää kotimatkaa Herran siunauksen myötä.

Kuva Antti Partanen

Kylmän sodan kaiut ovat palanneet omaan aikaamme maailman käydessä yhä levottomammaksi. Ydinaseiden uhka on edelleen todellinen, mutta pelkoa aiheuttavat tekijät ovat lisääntyneet kylmän sodan ajoista. Ilmastonmuutos on tuonut ihmiskunnan tietoisuuteen aivan uudenlaisen pelkotekijän. Uuden maailmanjärjestyksen väkivaltainen muotoileminen on viime vuosina alkanut yhä enemmän jättää pimentoon maapallon yhteisestä tulevaisuudesta huolehtimisen. Lyhytnäköinen omien etujen ajaminen pyrkii valitettavasti aina sabotoimaan pitkäjänteisen yhteisen hyvän etsinnän. 

I dagens hotbild finns också personer som i egenskap av stormaktsledare söker sin egen ära, på bekostnad av sina egna nationers och hela mänsklighetens välfärd, och de väcker rädsla. Ju färre begränsningar det finns för deras personliga makt i länderna, desto mer auktoritära blir länderna. Händelserna under de senaste åren och månaderna har visat att ingen ledare, trots sin makt, kan forma världen efter eget behag.  Ju mer ledaren försöker, desto mera kaotiskt blir det. Och ju mer en ledare använder sig av skrämseltaktik och hot, desto större blir hotet mot den egna ställningen med tiden. 

Nykyisessä uhkakuvien maailmassa pelon aiheuttajiin ovat liittyneet myös persoonat, jotka suurvaltojen johtajina tavoittelevat omaa kunniaa omien valtioidensa ja koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kustannuksella. Mitä vähemmän heidän valtioissaan on heidän henkilökohtaista valtaansa määrittäviä rajoitteita, sitä autoritaarisemmiksi maat muuttuvat. Viime vuosien ja kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet, että mahtavuudestaan huolimatta kukaan johtaja ei pysty muokkaamaan maailmaa mieleisekseen. Mitä enemmän hän sitä yrittää, sitä sekavammaksi asiat käyvät. Ja mitä enemmän johtaja turvautuu keinovalikoimissaan pelotteluun ja uhkailuun, sitä suuremmaksi hänen asemaansa kohdistuva uhka aikaa myöten kasvaa. 

Pelot ja uhkakuvat ovat aina vaikuttaneet yhteiskunnan elämään ja poliittiseen päätöksentekoon. Ihmisen turvallisuushakuisuus etsii nopeita ratkaisuja epävarmoihin tilanteisiin. Tämä on normaalia ja inhimillistä. Oma kysymyksensä on, missä määrin yhteiskunnalliset vallankäyttäjät ja poliittiset puolueet alkavat rakentaa koko ohjelmaansa pelkkien pelkojen ja uhkakuvien varaan. Niiden vahva korostaminen voi lisäksi estää kysymästä, mitä oikeastaan pelätään ja onko mieleen piirrettyjen uhkakuvien toteutuminen todennäköistä. 

Euroopan valtioissa ja osin myös Yhdysvalloissa pelkoja ja uhkakuvia on liitetty maahanmuuttoon ja erityisesti islaminuskon leviämiseen. Niiden on arveltu heikentävän länsimaisten yhteiskuntien aatteellista perustaa ja arvomaailmaa. On kysytty, miksi vaikkapa kirkot eivät tee enemmän puolustaakseen kristittyjä vaan suuntaavat huomionsa toisella tavalla uskoviin. Näin kristillinen usko on nivottu mukaan vastakkainasettelulle perustuvaan maailmankuvaan, jossa kristinuskon nähdään kamppailevan laajenevaa islamin vaikutusta vastaan puolustamalla omia perinteisiä alueitaan.  

Relationen mellan islam och kristendomen har varierat under historiens gång. På många håll har de här två religionerna kunnat samexistera i harmoni, medan de på andra håll har stått i hård konkurrens med varandra, och ibland har blodiga strider om makten utkämpats i deras namn. Svärdsmission har bedrivits från båda sidor, men det finns också många exempel på att man levt tillsammans på ett konstruktivt och respektfullt sätt.  

Islamin ja kristinuskon välinen suhde on historian saatossa ollut monenlainen. Nämä kaksi uskontoa ovat monin paikoin pystyneet elämään sopuisasti rinnakkain, jossakin toisaalla ne ovat kilpailleet kiivaasti keskenään ja joskus niiden nimissä on käyty verisiä taisteluita vallasta. Miekkalähetystä on tehty puolin ja toisin, mutta esimerkkejä myös rakentavasta ja kunnioittavasta yhteisestä elämästä löytyy paljon. 

Oman aikamme julkisessa keskustelussa näyttää äänekkäämpänä olevan vastakkainasetteluun perustuva ajattelu. Vaikka esimerkiksi eurooppalaisissa valtioissa vaikuttavat populistiset liikkeet ovat monessa suhteessa hyvinkin toisistaan poikkeavia, tässä yhdessä asiassa ne ovat hämmästyttävän yksituumaisia: islam on niiden mukaan uhka Euroopalle  

Yksi syy sille, että islam koetaan uhkaavana ja pelottavana, on epäilemättä ääri-islamilaisten ryhmien toiminta. Terroriteot ja muut julmuudet islamin nimissä värittävät monen länsimaalaisen mielessä käsitystä koko islamin uskonnosta. Tässä suhteessa meillä kristityillä ei ole kovin paljon aihetta paremmuudentunteeseen, sillä yhä enemmän kohtaamme myös äärikristillisiä ilmiöitä. Ainakin sanojen tasolla Yhdysvalloista kuultu Jumalan vihalla uhkailu ja venäläisten johtajien puheet pyhästä sodasta Ukrainassa vetävät täysin vertoja islamistiryhmien retoriikalle: molemmissa halutaan eliminoida vääräuskoiset. Itse asiassa sekä kristillisen, juutalaisen että islamilaisen ääriajattelun juuret ovat samat. Nämä liikehdinnät ovat reaktiota yhteiskuntien nopeaan modernisoitumiseen ja maallistumiseen. Pelko perinteisen maailmankuvan menettämisestä ja uusien virtausten uhka ovat saaneet kaikissa uskonnoissa aikaan pyrkimyksiä torjua ne tavoilla, jotka itse aiheuttavat pelkoa ja uhkakuvia. 

Viime syksynä minulla oli tilaisuus vierailla kolmessa leimallisesti islamilaisessa maassa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Pakistanissa. Osallistuin muun muassa kahteen kansainväliseen konferenssin, joissa aiheena oli uskontojen rooli rauhanrakentamisessa. Eri uskontojen edustajat käyttivät puheenvuoroja siitä, miten uskontojen ei saa antaa päätyä niiden käsiin, jotka käyttävät niitä välineenä omien valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. Kazakstanissa ja Uzbekistanissa huomio kiinnittyi siihen, miten maltillinen islam pyrki avoimeen dialogiin muiden uskontojen kanssa ja kuinka esimerkiksi koulutusta ja tutkimusta niissä arvostetaan. Pakistanissa puolestaan kävi ilmi, millaista on elää kristillisenä kirkkona maassa, jossa vaikuttaa paitsi vahva islamilaisuus myös radikaaleja islamilaisia ääriaineksia.  

Pakistanin kokemuksesta haluan jakaa erityisesti kaksi seikkaa. Ensimmäinen on havainto, miten viisaasti ja taitavasti paikallinen kirkko oli onnistunut luomaan suhteet islaminuskoisiin niin, että kirkon elämä on mahdollista. Kun kysyin paikalliselta piispalta, kokevatko kristityt vainoa uskonsa takia, hän ei kieltänyt, mutta totesi samalla, että länsimaissa vallalla olevat käsitykset kristittyjen vainoista ovat liioiteltuja. Emme myöskään ole aina tietoisia siitä, että uskontojen välistä rauhallista rinnakkaineloa kannattavat maltilliset muslimit joutuvat hekin ekstremistiryhmien kohteiksi. Kyse ei siis ole aina välttämättä uskontojen välisestä ongelmasta vaan uskonnollisen radikalismin uhkasta, joka kohdistuu kaikkiin rauhantahtoisiin ihmisiin.  

Uskonnonvapaudessa Pakistanissa on paljon toivomisen varaa, mutta tapaamisemme ihmisoikeuksista ja uskontojen välisistä suhteista vastaavien ministereiden kanssa antoivat käsityksen, että valtio haluaa antaa tilaa myös muille uskonnoille kuin islamille. Keskusteluissa kävi ilmi, että koska luku- ja kirjoitustaito on varsin alhaisella tasolla – vain runsas puolet kansalaisista osaa lukea ja kirjoittaa, väestö on altis uskonnolliselle ja väkivaltaa suosivalle propagandalle.  

Toinen mainitsemisen arvoinen kokemus oli vierailu Peshawarin alueen uskontodialogin avainhenkilön, maakunnan vanhimman moskeijan pääimaamin, mufti Tayyab Qureshin luona hänen moskeijassaan. Afganistanin rajan tuntumassa sijaitsevassa Peshawarin maakunnassa ääri-islamilaisuus haittaa tavallista kansaa. Imaami Qureshi itse elää jatkuvan hyökkäysuhan alla, koska hänet tunnetaan uskontodialogin puolestapuhujana ja uskontojen keskinäisen ymmärryksen edistäjänä. Meille vierailijoille ei tarkemmin ilmaistu, millaisia uhkia meitä kohtaan oli olemassa, mutta jotakin asiasta kertoi, että pois lähtiessämme imaami Qureshi henkilökohtaisesti meni vilkkaalle ja ihmisiä täynnä olevalle kadulle varmistamaan, että pääsimme turvallisesti autoihin. 

En viktig behållning av resorna under förra hösten var övertygelsen om att det behövs dialog mellan religionerna. Okunnighet och oförståelse ger utrymme åt uppfattningar som lätt kan styras utifrån. Vi bör i regel inte vara rädda för någon religion, och ingen religion ska heller bygga på rädsla för en annan religion eller på skrämsel och hot.    

Viime syksyn matkojen tärkeimpiä anteja oli vakuuttuminen siitä, että uskontojen välistä dialogia tarvitaan. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys antaa tilaa mielikuville, joita on helppo ulkoa käsin ohjailla. Mitään uskontoa ei pidä lähtökohtaisesti pelätä, eikä minkään uskonnon pidä rakentua toisen uskonnon pelkäämiselle tai sillä pelottelemiselle. 

Tiedän, että uskontodialogia, sen tarpeellisuutta ja hyödyllisyyttä kohtaan tunnetaan epäilyjä. Jos niitä itselläni on ollut, viime syksyn kokemukset viimeistään karistivat ne. Uskontodialogiin suhtaudutaan varautuneesti ainakin siitä syystä, että siihen antautumisen katsotaan johtavan omasta uskosta tinkimiseen. Sellainen ei kuitenkaan kuulu uskontodialogin luonteeseen. Keskustellessani viime syksynä monien imaamien ja joidenkin muftien kanssa ja pitäessäni luentoja parissakin koraanikoulussa koin vahvasti olevani Jeesuksen asialla. En kokenut minkään uhkaavan sitä uskon perustaa, että Jeesus on Herra, että hän on tie, totuus ja elämä, ja että hän on maailman valo. Kristillinen usko, siten kuin se on ilmaistu nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa, pysyy järkkymättömänä noiden kokemusten jälkeenkin. Vuorovaikutus toisella tavalla uskoviin jopa vahvistaa omaa uskonnollista identiteettiä, ei heikennä sitä. Sekä kristityissä että muslimeissa kohtasin ihmisiä, jotka kaipaavat Jumalan kosketusta ja toisen ihmisen myötätuntoa. On äärimmäisen valitettavaa, jos emme tätä kaipausta suostu huomaamaan. 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. On oltava tarkkana siinä, mitkä pelonaiheet ovat vakavasti otettavia ja mitkä taas välineitä niiden käsissä, jotka haluavatkin herättää pelkoa ja piirtää uhkakuvia. Ensimmäistä, aiheellisia pelonaiheita silmällä pitäen on hyvä apostoli Paavalin rohkaisu Filippiläiskirjeessä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 4:6–7). Silloin, kun meitä selvästi pelotellaan ja kun pelkoa yleisessä keskustelussa lietsotaan, on taas tärkeä palauttaa mieleen apostoli Johanneksen muistutus: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17–18) 

Viittomakieli on kaunista. Näin huomaan ajattelevani joka kerta, kun näen viittomakielistä keskustelua tai tulkkausta. Viittomakielen tekee ainutlaatuiseksi sen ilmaisuvoima – siinä koko ihmisen ruumis on mukana ilmaisemassa asiaa, jota viittomakielellä kerrotaan. Sulavasti viittomat nivoutuvat toisiinsa samalla kun viittojan kasvot osallistuvat kerrontaan ilmeikkäästi ja elävästi.

On viittomakielessä mielestäni toinenkin ainutlaatuinen piirre. Sekä viittoja että viittomien seuraaja ovat keskittyneinä toisiinsa. Vaikuttaa siltä, että viittomakielistä keskustelua ei voi käydä puolinaisesti, kuten voi käydä puhumiseen perustuvassa keskustelussa. On olemassakin sanonta, että toinen voi kuunnella toista vain ”puolella korvalla”. Se tarkoittaa, että annan vaikutelman, että kuuntelen, mitä minulle sanotaan, mutta todellisuudessa ajatukseni ovat aivan jossakin muualla. Viittomakielisessä kommunikaatiossa huomio sen sijaan keskittyy erityisen tiiviisti viittojaan ja hänen asiaansa. Kunpa me ihmiset aina jaksaisimme kohdata toisemme keskittyneesti ja aidosti, ei vain hätäisesti ja hajamielisesti.

Kaikista maapallolla elävistä olennoista meillä ihmisillä lienee kehittynein kyky vuorovaikutukseen. Meillä on kieli, jota kirjoitamme, puhumme ja viitomme. On suorastaan ihme, jotta voimme ilmaista itseämme, ajatuksiamme ja tunteitamme niin vivahteikkaasti oman kielemme avulla. Viittomakieli on monelle se niin sanottu ”sydämen kieli”, se tärkein kieli, joka tekee mahdolliseksi sen, että voi olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ylipäätään ympäröivään maailmaan.

Olkoon se ”sydämen kieli” mikä tahansa, vaikka juuri viittomakieli, sen avulla ilmaistaan sitä, mikä ihmiselle on kaikkein tärkeintä. ”Sydämen kielellä” on helpointa ilmaista se, mihin uskoo ja mihin luottaa. Tässä messussa ”sydämen kielenä” on viittomakieli, jonka kautta otamme vastaan Jumalan viestin meille ja jonka avulla me rukoilemme häntä. Haluamme tänään yhdessä olla Jumalan edessä ja ottaa vastaan hänen hoitoaan ja vakuuttua hänen rakkaudestaan.

Äsken luettu evankeliumi on osa Jeesuksen pitkää rukousta. Hän rukoili noilla sanoilla vain vähän ennen hetkeä, jolloin hänet vangittiin. Noissa Jeesuksen rukouksen sanoissa kuvastuu syvä välittäminen niistä, jotka olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta. Yksi hienoimpia kohtia koko Raamatussa ovat nuo Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Tuossa on vain neljä sanaa, mutta ne ovat sitäkin merkittävämpiä.

”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Jeesus keskittää ajatuksensa ihmisiin, jotka ovat lähteneet seuraamaan häntä. Samalla hän keskittyy taivaalliseen Isään, jolle hän rukouksensa osoittaa. Jeesuksen jakamaton huomio on hänen opetuslapsissaan. Jeesus rukoilee omalla ”sydämensä kielellä”, ja nuo sanat on sittemmin käännetty omaan suomalaiseen Raamattuumme ja tässä messussa ne on tuotu keskuuteemme viittomakielellä. Tuossa hetkessä Jeesus ei ajattele mitään muuta, vain seuraajiaan, siis myös meitä. ”Minä rukoilen heidän puolestaan.”

Mutta mitä Jeesus seuraajilleen rukoilee? Sitä ei tässä kohdassa sanota. Mutta oleellisinta onkin huomata, että meidän puolestamme hän rukoilee. Rukousta toisen puolesta nimitetään esirukoukseksi. On äärimmäisen arvokasta, että voi olla toisen ihmisen esirukouksissa, että hän rukoilee minun puolestani. Ei ole niinkään väliä, mitä hän minulle rukoilee, sillä Jumala kyllä tietää, mitä hän minulle antaa ja kuinka hän esirukoukseen vastaa.

Olen vakuuttunut siitä, että meidän jokaisen puolesta on rukoiltu ja edelleen rukoillaan. Emme me yleensä voi saada tietoomme, ketkä puolestamme rukoilevat. Onkin suuri ilo, kun joku tulee sanomaan, että hän on rukoillut juuri sinun puolestasi. Tärkeintä kuitenkin on muistaa, kuka ainakin rukoilee puolestamme. Hän kantaa jokaista meitä rukouksissaan taivaallisen Isän eteen. Tämä rukoilija on itse Jeesus, joka ei rukouksissaan unohda ainuttakaan.

Vaikka tässä evankeliumin kohdassa ei kerrota, mitä Jeesus seuraajilleen rukoilee, voimme olla varmoja, että hän pyytää seuraajilleen kaikkea hyvää – ja vieläkin enemmän: Jeesus pyytää meille siunausta. On hienoa, kun saa toivottaa toiselle ihmiselle hyvää jatkoa tai menestystä tai onnea, kaikkea hyvää. Mutta siunaus on oikeastaan vieläkin suurempaa ja valtavampaa kuin vain kaikkea hyvää. Siunaus on sitä, että Jumala pitää meitä lähellään elämän jokaisena hetkenä, myös silloin, kun elämässä on ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä ja kun mieli on onneton. Silloinkaan Jeesuksen seuraaja ei jää yksin, sillä hänellä on ainakin yksi esirukoilija, itse Herramme Jeesus.

Siunaukseen kuuluu lupaus Jumalan läsnäolosta, olipa ihmisen elämäntilanne mikä tahansa. Siunausta voidaan toisille rukoilla ja siunausta voidaan toisille toivottaa. Siunauksen toivotus onkin oikeastaan rukous, jossa Jumalaa pyydetään hoitamaan toivotuksen saanutta ihmistä joka päivä rakkaasti aina taivaaseen saakka.

Hyvä seurakunta. Tänään iloitsemme yhdessä siitä, että Jeesus rukoilee puolestamme. Kiitämme siitä, että Jumala on meitä siunannut ja että me voimme rukoilla ja toivottaa toisillemme Jumalan siunausta.