Kylmän sodan kaiut ovat palanneet omaan aikaamme maailman käydessä yhä levottomammaksi. Ydinaseiden uhka on edelleen todellinen, mutta pelkoa aiheuttavat tekijät ovat lisääntyneet kylmän sodan ajoista. Ilmastonmuutos on tuonut ihmiskunnan tietoisuuteen aivan uudenlaisen pelkotekijän. Uuden maailmanjärjestyksen väkivaltainen muotoileminen on viime vuosina alkanut yhä enemmän jättää pimentoon maapallon yhteisestä tulevaisuudesta huolehtimisen. Lyhytnäköinen omien etujen ajaminen pyrkii valitettavasti aina sabotoimaan pitkäjänteisen yhteisen hyvän etsinnän. 

I dagens hotbild finns också personer som i egenskap av stormaktsledare söker sin egen ära, på bekostnad av sina egna nationers och hela mänsklighetens välfärd, och de väcker rädsla. Ju färre begränsningar det finns för deras personliga makt i länderna, desto mer auktoritära blir länderna. Händelserna under de senaste åren och månaderna har visat att ingen ledare, trots sin makt, kan forma världen efter eget behag.  Ju mer ledaren försöker, desto mera kaotiskt blir det. Och ju mer en ledare använder sig av skrämseltaktik och hot, desto större blir hotet mot den egna ställningen med tiden. 

Nykyisessä uhkakuvien maailmassa pelon aiheuttajiin ovat liittyneet myös persoonat, jotka suurvaltojen johtajina tavoittelevat omaa kunniaa omien valtioidensa ja koko ihmiskunnan hyvinvoinnin kustannuksella. Mitä vähemmän heidän valtioissaan on heidän henkilökohtaista valtaansa määrittäviä rajoitteita, sitä autoritaarisemmiksi maat muuttuvat. Viime vuosien ja kuukausien tapahtumat ovat osoittaneet, että mahtavuudestaan huolimatta kukaan johtaja ei pysty muokkaamaan maailmaa mieleisekseen. Mitä enemmän hän sitä yrittää, sitä sekavammaksi asiat käyvät. Ja mitä enemmän johtaja turvautuu keinovalikoimissaan pelotteluun ja uhkailuun, sitä suuremmaksi hänen asemaansa kohdistuva uhka aikaa myöten kasvaa. 

Pelot ja uhkakuvat ovat aina vaikuttaneet yhteiskunnan elämään ja poliittiseen päätöksentekoon. Ihmisen turvallisuushakuisuus etsii nopeita ratkaisuja epävarmoihin tilanteisiin. Tämä on normaalia ja inhimillistä. Oma kysymyksensä on, missä määrin yhteiskunnalliset vallankäyttäjät ja poliittiset puolueet alkavat rakentaa koko ohjelmaansa pelkkien pelkojen ja uhkakuvien varaan. Niiden vahva korostaminen voi lisäksi estää kysymästä, mitä oikeastaan pelätään ja onko mieleen piirrettyjen uhkakuvien toteutuminen todennäköistä. 

Euroopan valtioissa ja osin myös Yhdysvalloissa pelkoja ja uhkakuvia on liitetty maahanmuuttoon ja erityisesti islaminuskon leviämiseen. Niiden on arveltu heikentävän länsimaisten yhteiskuntien aatteellista perustaa ja arvomaailmaa. On kysytty, miksi vaikkapa kirkot eivät tee enemmän puolustaakseen kristittyjä vaan suuntaavat huomionsa toisella tavalla uskoviin. Näin kristillinen usko on nivottu mukaan vastakkainasettelulle perustuvaan maailmankuvaan, jossa kristinuskon nähdään kamppailevan laajenevaa islamin vaikutusta vastaan puolustamalla omia perinteisiä alueitaan.  

Relationen mellan islam och kristendomen har varierat under historiens gång. På många håll har de här två religionerna kunnat samexistera i harmoni, medan de på andra håll har stått i hård konkurrens med varandra, och ibland har blodiga strider om makten utkämpats i deras namn. Svärdsmission har bedrivits från båda sidor, men det finns också många exempel på att man levt tillsammans på ett konstruktivt och respektfullt sätt.  

Islamin ja kristinuskon välinen suhde on historian saatossa ollut monenlainen. Nämä kaksi uskontoa ovat monin paikoin pystyneet elämään sopuisasti rinnakkain, jossakin toisaalla ne ovat kilpailleet kiivaasti keskenään ja joskus niiden nimissä on käyty verisiä taisteluita vallasta. Miekkalähetystä on tehty puolin ja toisin, mutta esimerkkejä myös rakentavasta ja kunnioittavasta yhteisestä elämästä löytyy paljon. 

Oman aikamme julkisessa keskustelussa näyttää äänekkäämpänä olevan vastakkainasetteluun perustuva ajattelu. Vaikka esimerkiksi eurooppalaisissa valtioissa vaikuttavat populistiset liikkeet ovat monessa suhteessa hyvinkin toisistaan poikkeavia, tässä yhdessä asiassa ne ovat hämmästyttävän yksituumaisia: islam on niiden mukaan uhka Euroopalle  

Yksi syy sille, että islam koetaan uhkaavana ja pelottavana, on epäilemättä ääri-islamilaisten ryhmien toiminta. Terroriteot ja muut julmuudet islamin nimissä värittävät monen länsimaalaisen mielessä käsitystä koko islamin uskonnosta. Tässä suhteessa meillä kristityillä ei ole kovin paljon aihetta paremmuudentunteeseen, sillä yhä enemmän kohtaamme myös äärikristillisiä ilmiöitä. Ainakin sanojen tasolla Yhdysvalloista kuultu Jumalan vihalla uhkailu ja venäläisten johtajien puheet pyhästä sodasta Ukrainassa vetävät täysin vertoja islamistiryhmien retoriikalle: molemmissa halutaan eliminoida vääräuskoiset. Itse asiassa sekä kristillisen, juutalaisen että islamilaisen ääriajattelun juuret ovat samat. Nämä liikehdinnät ovat reaktiota yhteiskuntien nopeaan modernisoitumiseen ja maallistumiseen. Pelko perinteisen maailmankuvan menettämisestä ja uusien virtausten uhka ovat saaneet kaikissa uskonnoissa aikaan pyrkimyksiä torjua ne tavoilla, jotka itse aiheuttavat pelkoa ja uhkakuvia. 

Viime syksynä minulla oli tilaisuus vierailla kolmessa leimallisesti islamilaisessa maassa, Kazakstanissa, Uzbekistanissa ja Pakistanissa. Osallistuin muun muassa kahteen kansainväliseen konferenssin, joissa aiheena oli uskontojen rooli rauhanrakentamisessa. Eri uskontojen edustajat käyttivät puheenvuoroja siitä, miten uskontojen ei saa antaa päätyä niiden käsiin, jotka käyttävät niitä välineenä omien valtapyrkimystensä saavuttamiseksi. Kazakstanissa ja Uzbekistanissa huomio kiinnittyi siihen, miten maltillinen islam pyrki avoimeen dialogiin muiden uskontojen kanssa ja kuinka esimerkiksi koulutusta ja tutkimusta niissä arvostetaan. Pakistanissa puolestaan kävi ilmi, millaista on elää kristillisenä kirkkona maassa, jossa vaikuttaa paitsi vahva islamilaisuus myös radikaaleja islamilaisia ääriaineksia.  

Pakistanin kokemuksesta haluan jakaa erityisesti kaksi seikkaa. Ensimmäinen on havainto, miten viisaasti ja taitavasti paikallinen kirkko oli onnistunut luomaan suhteet islaminuskoisiin niin, että kirkon elämä on mahdollista. Kun kysyin paikalliselta piispalta, kokevatko kristityt vainoa uskonsa takia, hän ei kieltänyt, mutta totesi samalla, että länsimaissa vallalla olevat käsitykset kristittyjen vainoista ovat liioiteltuja. Emme myöskään ole aina tietoisia siitä, että uskontojen välistä rauhallista rinnakkaineloa kannattavat maltilliset muslimit joutuvat hekin ekstremistiryhmien kohteiksi. Kyse ei siis ole aina välttämättä uskontojen välisestä ongelmasta vaan uskonnollisen radikalismin uhkasta, joka kohdistuu kaikkiin rauhantahtoisiin ihmisiin.  

Uskonnonvapaudessa Pakistanissa on paljon toivomisen varaa, mutta tapaamisemme ihmisoikeuksista ja uskontojen välisistä suhteista vastaavien ministereiden kanssa antoivat käsityksen, että valtio haluaa antaa tilaa myös muille uskonnoille kuin islamille. Keskusteluissa kävi ilmi, että koska luku- ja kirjoitustaito on varsin alhaisella tasolla – vain runsas puolet kansalaisista osaa lukea ja kirjoittaa, väestö on altis uskonnolliselle ja väkivaltaa suosivalle propagandalle.  

Toinen mainitsemisen arvoinen kokemus oli vierailu Peshawarin alueen uskontodialogin avainhenkilön, maakunnan vanhimman moskeijan pääimaamin, mufti Tayyab Qureshin luona hänen moskeijassaan. Afganistanin rajan tuntumassa sijaitsevassa Peshawarin maakunnassa ääri-islamilaisuus haittaa tavallista kansaa. Imaami Qureshi itse elää jatkuvan hyökkäysuhan alla, koska hänet tunnetaan uskontodialogin puolestapuhujana ja uskontojen keskinäisen ymmärryksen edistäjänä. Meille vierailijoille ei tarkemmin ilmaistu, millaisia uhkia meitä kohtaan oli olemassa, mutta jotakin asiasta kertoi, että pois lähtiessämme imaami Qureshi henkilökohtaisesti meni vilkkaalle ja ihmisiä täynnä olevalle kadulle varmistamaan, että pääsimme turvallisesti autoihin. 

En viktig behållning av resorna under förra hösten var övertygelsen om att det behövs dialog mellan religionerna. Okunnighet och oförståelse ger utrymme åt uppfattningar som lätt kan styras utifrån. Vi bör i regel inte vara rädda för någon religion, och ingen religion ska heller bygga på rädsla för en annan religion eller på skrämsel och hot.    

Viime syksyn matkojen tärkeimpiä anteja oli vakuuttuminen siitä, että uskontojen välistä dialogia tarvitaan. Tietämättömyys ja ymmärtämättömyys antaa tilaa mielikuville, joita on helppo ulkoa käsin ohjailla. Mitään uskontoa ei pidä lähtökohtaisesti pelätä, eikä minkään uskonnon pidä rakentua toisen uskonnon pelkäämiselle tai sillä pelottelemiselle. 

Tiedän, että uskontodialogia, sen tarpeellisuutta ja hyödyllisyyttä kohtaan tunnetaan epäilyjä. Jos niitä itselläni on ollut, viime syksyn kokemukset viimeistään karistivat ne. Uskontodialogiin suhtaudutaan varautuneesti ainakin siitä syystä, että siihen antautumisen katsotaan johtavan omasta uskosta tinkimiseen. Sellainen ei kuitenkaan kuulu uskontodialogin luonteeseen. Keskustellessani viime syksynä monien imaamien ja joidenkin muftien kanssa ja pitäessäni luentoja parissakin koraanikoulussa koin vahvasti olevani Jeesuksen asialla. En kokenut minkään uhkaavan sitä uskon perustaa, että Jeesus on Herra, että hän on tie, totuus ja elämä, ja että hän on maailman valo. Kristillinen usko, siten kuin se on ilmaistu nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa, pysyy järkkymättömänä noiden kokemusten jälkeenkin. Vuorovaikutus toisella tavalla uskoviin jopa vahvistaa omaa uskonnollista identiteettiä, ei heikennä sitä. Sekä kristityissä että muslimeissa kohtasin ihmisiä, jotka kaipaavat Jumalan kosketusta ja toisen ihmisen myötätuntoa. On äärimmäisen valitettavaa, jos emme tätä kaipausta suostu huomaamaan. 

Hyvät kirkolliskokousedustajat. On oltava tarkkana siinä, mitkä pelonaiheet ovat vakavasti otettavia ja mitkä taas välineitä niiden käsissä, jotka haluavatkin herättää pelkoa ja piirtää uhkakuvia. Ensimmäistä, aiheellisia pelonaiheita silmällä pitäen on hyvä apostoli Paavalin rohkaisu Filippiläiskirjeessä: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa (Fil 4:6–7). Silloin, kun meitä selvästi pelotellaan ja kun pelkoa yleisessä keskustelussa lietsotaan, on taas tärkeä palauttaa mieleen apostoli Johanneksen muistutus: ”Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:17–18) 

Viittomakieli on kaunista. Näin huomaan ajattelevani joka kerta, kun näen viittomakielistä keskustelua tai tulkkausta. Viittomakielen tekee ainutlaatuiseksi sen ilmaisuvoima – siinä koko ihmisen ruumis on mukana ilmaisemassa asiaa, jota viittomakielellä kerrotaan. Sulavasti viittomat nivoutuvat toisiinsa samalla kun viittojan kasvot osallistuvat kerrontaan ilmeikkäästi ja elävästi.

On viittomakielessä mielestäni toinenkin ainutlaatuinen piirre. Sekä viittoja että viittomien seuraaja ovat keskittyneinä toisiinsa. Vaikuttaa siltä, että viittomakielistä keskustelua ei voi käydä puolinaisesti, kuten voi käydä puhumiseen perustuvassa keskustelussa. On olemassakin sanonta, että toinen voi kuunnella toista vain ”puolella korvalla”. Se tarkoittaa, että annan vaikutelman, että kuuntelen, mitä minulle sanotaan, mutta todellisuudessa ajatukseni ovat aivan jossakin muualla. Viittomakielisessä kommunikaatiossa huomio sen sijaan keskittyy erityisen tiiviisti viittojaan ja hänen asiaansa. Kunpa me ihmiset aina jaksaisimme kohdata toisemme keskittyneesti ja aidosti, ei vain hätäisesti ja hajamielisesti.

Kaikista maapallolla elävistä olennoista meillä ihmisillä lienee kehittynein kyky vuorovaikutukseen. Meillä on kieli, jota kirjoitamme, puhumme ja viitomme. On suorastaan ihme, jotta voimme ilmaista itseämme, ajatuksiamme ja tunteitamme niin vivahteikkaasti oman kielemme avulla. Viittomakieli on monelle se niin sanottu ”sydämen kieli”, se tärkein kieli, joka tekee mahdolliseksi sen, että voi olla yhteydessä muihin ihmisiin ja ylipäätään ympäröivään maailmaan.

Olkoon se ”sydämen kieli” mikä tahansa, vaikka juuri viittomakieli, sen avulla ilmaistaan sitä, mikä ihmiselle on kaikkein tärkeintä. ”Sydämen kielellä” on helpointa ilmaista se, mihin uskoo ja mihin luottaa. Tässä messussa ”sydämen kielenä” on viittomakieli, jonka kautta otamme vastaan Jumalan viestin meille ja jonka avulla me rukoilemme häntä. Haluamme tänään yhdessä olla Jumalan edessä ja ottaa vastaan hänen hoitoaan ja vakuuttua hänen rakkaudestaan.

Äsken luettu evankeliumi on osa Jeesuksen pitkää rukousta. Hän rukoili noilla sanoilla vain vähän ennen hetkeä, jolloin hänet vangittiin. Noissa Jeesuksen rukouksen sanoissa kuvastuu syvä välittäminen niistä, jotka olivat lähteneet seuraamaan Jeesusta. Yksi hienoimpia kohtia koko Raamatussa ovat nuo Jeesuksen sanat: ”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Tuossa on vain neljä sanaa, mutta ne ovat sitäkin merkittävämpiä.

”Minä rukoilen heidän puolestaan.” Jeesus keskittää ajatuksensa ihmisiin, jotka ovat lähteneet seuraamaan häntä. Samalla hän keskittyy taivaalliseen Isään, jolle hän rukouksensa osoittaa. Jeesuksen jakamaton huomio on hänen opetuslapsissaan. Jeesus rukoilee omalla ”sydämensä kielellä”, ja nuo sanat on sittemmin käännetty omaan suomalaiseen Raamattuumme ja tässä messussa ne on tuotu keskuuteemme viittomakielellä. Tuossa hetkessä Jeesus ei ajattele mitään muuta, vain seuraajiaan, siis myös meitä. ”Minä rukoilen heidän puolestaan.”

Mutta mitä Jeesus seuraajilleen rukoilee? Sitä ei tässä kohdassa sanota. Mutta oleellisinta onkin huomata, että meidän puolestamme hän rukoilee. Rukousta toisen puolesta nimitetään esirukoukseksi. On äärimmäisen arvokasta, että voi olla toisen ihmisen esirukouksissa, että hän rukoilee minun puolestani. Ei ole niinkään väliä, mitä hän minulle rukoilee, sillä Jumala kyllä tietää, mitä hän minulle antaa ja kuinka hän esirukoukseen vastaa.

Olen vakuuttunut siitä, että meidän jokaisen puolesta on rukoiltu ja edelleen rukoillaan. Emme me yleensä voi saada tietoomme, ketkä puolestamme rukoilevat. Onkin suuri ilo, kun joku tulee sanomaan, että hän on rukoillut juuri sinun puolestasi. Tärkeintä kuitenkin on muistaa, kuka ainakin rukoilee puolestamme. Hän kantaa jokaista meitä rukouksissaan taivaallisen Isän eteen. Tämä rukoilija on itse Jeesus, joka ei rukouksissaan unohda ainuttakaan.

Vaikka tässä evankeliumin kohdassa ei kerrota, mitä Jeesus seuraajilleen rukoilee, voimme olla varmoja, että hän pyytää seuraajilleen kaikkea hyvää – ja vieläkin enemmän: Jeesus pyytää meille siunausta. On hienoa, kun saa toivottaa toiselle ihmiselle hyvää jatkoa tai menestystä tai onnea, kaikkea hyvää. Mutta siunaus on oikeastaan vieläkin suurempaa ja valtavampaa kuin vain kaikkea hyvää. Siunaus on sitä, että Jumala pitää meitä lähellään elämän jokaisena hetkenä, myös silloin, kun elämässä on ikäviä asioita ja vastoinkäymisiä ja kun mieli on onneton. Silloinkaan Jeesuksen seuraaja ei jää yksin, sillä hänellä on ainakin yksi esirukoilija, itse Herramme Jeesus.

Siunaukseen kuuluu lupaus Jumalan läsnäolosta, olipa ihmisen elämäntilanne mikä tahansa. Siunausta voidaan toisille rukoilla ja siunausta voidaan toisille toivottaa. Siunauksen toivotus onkin oikeastaan rukous, jossa Jumalaa pyydetään hoitamaan toivotuksen saanutta ihmistä joka päivä rakkaasti aina taivaaseen saakka.

Hyvä seurakunta. Tänään iloitsemme yhdessä siitä, että Jeesus rukoilee puolestamme. Kiitämme siitä, että Jumala on meitä siunannut ja että me voimme rukoilla ja toivottaa toisillemme Jumalan siunausta.

Kirkon arkkitehdeillä oli mielikuvitusta. He osasivat jo suunnittelun varhaisessa vaiheessa kuvitella, millaiselta kirkko valmiina näyttäisi ja millaisia tilaisuuksia kirkossa pidettäisiin. Ilman mielikuvitusta suunnitelmat eivät koskaan toteudu. Itse asiassa mielikuvitus onkin ihmisen luovuuden tärkeimpiä perusasioita. Uutta voi syntyä vain, jos ihminen kykenee kuvittelemaan sellaista, mitä ei vielä ole ollenkaan.   

Ihmisen mielikuvituksella ei tunnetusti ole rajoja. Mielikuvitus onkin itse asiassa kykyä tajuta maailma laajemmin kuin vain ihmisen aistien tämänhetkisen kokemuksen perusteella. Mielikuvitus ei ole ajan eikä paikan vanki, kuten tavallinen tosielämämme aina väistämättä on. Mielikuvitus kykenee viemään ihmisen jonnekin aivan muualle ja toiseen aikaan. Se pystyy rakentamaan vaihtoehtoisia maailmoja oman tämänhetkisen maailmamme rinnalle. Elokuvat ja romaanit ovat tästä osuva esimerkki. Mielikuvituksen polut ovat hämmästyttäviä ja kiehtovia, joidenkin elämässä jopa niin koukuttavia, että niissä tekee mieliä viipyä pysyvästi. 

Tämän kirkon suunnittelussa on tarvittu mielikuvitusta. Myös se asia, jota kirkossa pidetään esillä, tarvitsee mielikuvitusta, jotta se ymmärrettäisiin. Kun kirkossa luetaan Raamatusta vaikkapa kuvausta Jeesuksen toiminnasta, seurakuntalainen tarkastelee tapahtumaa mielikuvituksensa avulla. Kun täällä lauletaan virsiä tai kuullaan musiikkia, ne ruokkivat mielikuvitusta ja vahvistavat osallistumista kaikkeen siihen, mistä kristillisessä uskossa on kyse.  

Täällä kirkossa erityisesti ajatus ikuisuudesta ja taivaasta koskettaa mielikuvitusta. Mitä on ikuisuus? Millaista on taivaassa? Päivän evankeliumissa Herramme Jeesus viittaa näihin asioihin syvällisessä rukouksessaan, jossa hän rukoilee seuraajiensa – siis myös meidän – puolesta. ”En pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.”  Jeesuksen rukous sijoittuu hetkiin juuri ennen hänen kiinni ottamistaan ja Golgatan tien alkamista. Jeesus itse tiesi aikansa tässä näkyvässä, aistein havaittavassa todellisuudessa tulleen täyteen.  

Siihen nähden, että Jeesus tiesi, minne oli menossa, hän paljastaa lopulta varsin vähän ikuisuudesta ja tuonpuoleisuudesta. Itse asiassa Raamatussa ylipäätään on kovin vähän konkreettisia kuvauksia niistä. Kristityt ovat aina joutuneet piirtämään niistä kuvaa vain mielikuvituksessaan. Mutta vaikka selvää kuvaa ikuisuudesta ja taivaasta ei mieleen piirtyisikään, kaipuu ikuisuuteen ja taivaaseen on olemassa. Ihminen kaipaa taivaallista, ikuista olotilaa, joka olisi vapaa kaikista sellaisista rasitteista, jotka nyt tekevät elämän vaikeaksi. Kyky mielikuvitukseen on seurausta siitä, että ihminen kaipaa todellisuuteen, jota ei voi aistien avulla havaita eikä hallita. Toisinaan on kuultu väite, että taivas, ikuisuus ja Jumala ovat pelkkää mielikuvituksen tuotetta. Päivän evankeliumi, kristillinen usko ja tämän päivän juhlamessu katsovat asiaa aivan päinvastoin. Mielikuvitus on mahdollista vain, koska on olemassa ikuisuus, taivas ja Jumala, joita ihminen kaipaa. Mielikuvitus ei luo tuonpuoleisuutta, vaan saa itse siitä alkunsa. 

Jeesuksen rukous osoittaa, mikä on hänen seuraajiensa paikka olentoina, jotka elävät tässä näkyvässä todellisuudessa, olentoina, jotka samalla kaipaavat ikuisuutta ja taivasta. ”En pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.”  Jeesuksen seuraajien paikka on tässä näkyvässä, aistien avulla hahmotettavassa maailmassa. Kaipuu ikuisuuteen ja taivaaseen saa kyllä kerran täyttymyksensä, mutta sen aika ei ole vielä. Sen sijaan Jeesuksen seuraajien ja kristillisen kirkon tehtävänä on tuoda ikuisuus ja taivas tähän aistein havaittavan maailman keskelle.  

On kiinnostavaa pohdiskella, miltä ikuisuudessa ja taivaassa näyttää, millaista siellä mahtaa olla. Kristillisestä perinteestä löytyy runsaasti sanoja ja kuvia siitä, millaiseksi tuonpuoleisuus ajatellaan. Siinä tarvitaan paljon mielikuvitusta. Jeesuksen viesti kuitenkin muistuttaa, että mielikuvitusta voi käyttää myös toisella tavalla. Mitä tarkoittaa käytännössä se, että ikuisuus, taivas ja Jumala eivät odota vasta tuonpuoleisuudessa vaan että ne ovat läsnä tässä maailmassa jo nyt, tässä ja tällä hetkellä? Mitä seuraa siitä, että minä uskon ikuisuuden sisältyvän jokaiseen ohikiitävään hetkeen, tai luotan tuonpuoleisuuden olevan juuri siinä paikassa ja siinä tekemisessä, joka kulloinkin on käsillä? Näihinkin mielikuvitus voi löytää vastauksen. 

Tänään ikuisuus, taivas ja Jumala ovat keskellämme tässä messussa, jossa vihitään kirkon virkaan Jenni Kulo, Pekka German, Heli Karlsson ja Outi Tyykilä. Hyvät kirkon virkaan vihittävät. Olette aloittamassa työtä kirkon virkaan vihittyinä pappina ja diakoniatyöntekijöinä. Palvelette seurakunnissanne ihmisiä kirkossa, yhteisössä, joka elää vahvasti ja lujasti tässä maailmassa. Tulette tietoisiksi kohtaamienne ihmisten iloista ja suruista, heidän kaipauksestaan ja unelmistaan. Vahvistakaa heidän luottamustaan siihen, että ikuisuus, taivas ja Jumala ovat heidänkin elämässään koko ajan kaikkialla läsnä. Käyttäkää työssänne mielikuvitusta, tuota Jumalan suurta lahjaa, erityisesti siinä, miten välitätte Jumalan rakkauden ja läsnäolon kohtaamienne ihmisten elämään. 

Hyvä Keski-Porin kirkkoon kokoontunut seurakunta. Meille on annettu elämän lahja. Meidät on asetettu juuri siihen aikaan ja paikkaan, jossa nyt olemme.  Jeesus rukoilee puolestamme: ”En pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta.”  Pako maailmasta ei ratkaise elämän ristiriitoja, se ei poista vaikeuksia eikä vastoinkäymisiä. Kysymys onkin siitä, kuinka jaksamme ja miten voimme päästä eteenpäin ristiriidoista, vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. Luottamus Jumalaan ja siihen, että ikuisuus ja taivas ovat jo nyt keskellämme, tuovat toivoa, voimia ja rohkeutta elää tässä maailmassa. Tietoisuus siitä, että Jeesus rukoilee puolestamme, riittää vakuuttamaan, että Jumala tietää ja tuntee meistä jokaisen. Hänen läsnäolonsa ja armonsa saattelevat meidät ikuisuuteen ja taivaaseen saakka. 

Paluu arkeen voi joskus tuntua raskaalta. Luulen, että tiedät sen tunteen, kun miellyttävän ja hauskan tilaisuuden jälkeen on ryhdyttävä jälleen miettimään arkisia askareita ja koetettava palata monenlaisten velvollisuuksien pariin. Lomamatka tai läheisten ja ystävien kanssa vietetty viikonvaihde ovat voineet olla niin viihdyttäviä, että tuntuu haikealta, ellei jopa ikävystyttävältä luopua niistä ja suunnata arkeen. Mieli viipyy vielä kauan mukavissa muistoissa ja tunnelmissa, vaikka ajatukset pitäisikin suunnata uusiin välttämättömiin haasteisiin.

Aro sakko diivesko dziviba vojula aahhes drouvo. Me passaa, te tu dzaaneha douva pinsiba, ka latso ta lustiko fanibosko paalal hin mostiba pappales te tenkaves sakko diivesko buttia ta freestaves froijime uuhlibongo mahkar. Phirro tiijako dzaaben elle neerune ta maale komujensa it aahhime kurkosko ömsiba hin vojude aahen jakke latse, te hin hortta drouvo te mukken doolen ta dzal paalala sakko diivesko dziviba. Dzinta hin panna harhal aro latse ta lustika minsibossa ta pinsibossa, vahka tenkibi mote tsuuves aro neve mostino kharibi.

Tällainen on tilanne, josta löydämme tänään Jeesuksen opetuslapset. Päivän evankeliumi kuvaa asian erinomaisen hyvin ja tarkasti. Pietari ja muutamat muut opetuslapset ovat lähteneet harjoittamaan vanhaa ammattiaan, kalastamista. Tuttua puuhaahan se heille on, kokeneita kalamiehiä kaikki. Kalastajan työhön on pitänyt palata, sillä ei ole oikein muutakaan vaihtoehtoa. Pietarin ja kumppaneiden on kuitenkin vaikea keskittyä tuttuihin kalastajan rutiineihin, veneen ohjaamiseen, verkon heittämiseen ja jälleen sen veneeseen vetämiseen. Aivan epäilemättä heidän ajatuksensa ovat muualla.

Ajasavo stedos hin, katta lahhaha aka diives Jeesusesko sikjikuune. Diivesko evankeliumos sikila saaka rankanes ta latses. Petrus ta part vaure sikjikuune hin dzeele te streevaven pengo phurano professio, matsiba. Pinsardo buttiha douva lenge sas, dooleske ka joon saare aahte tsihka doi butti. Aro matseskiiro buttia paalal sas mostiba te vel, taala na aahtas vaure barubosko vojibi. Petrus ta vaure phaalen sas drouvo te dzal arre matsiboskiiresko buttia, sar skuutako traadiba, verkosko hlengiba ta pappales doolesko sterdiba aro skuuta. Lengo tenkibi hin horttas auri.

Pietarin ja muiden opetuslasten ajatukset olivat siinä merkillisessä kokemusten kokonaisuudessa, joka oli alkanut kolmisen vuotta aikaisemmin, kun Jeesus oli kutsunut heidät seuraajikseen. He olivat lähteneet Jeesuksen mukaan ja jättäneet työnsä ja vaihtaneet sen toisenlaisiin vastuisiin. He olivat kuulleet Jeesuksen opetuksia Jumalan valtakunnasta. He olivat suorastaan imeneet itseensä Jeesuksen opetuksia. He olivat todistaneet, kuinka Jeesus kohtasi köyhiä, sorrettuja, aikansa yhteiskunnan reunoille unohdettuja, nälkäisiä, sairaita ja kuolevia. He olivat omin silmin nähneet ja omin korvin kuulleet, miten Jeesus toi ihmisille ylimaallisen toivon, Jumalan läsnäolon kokemuksen ja elämänilon. He olivat huomanneet, miten paljon vaikuttaa se, että ihminen voi kokea saavansa synnit anteeksi ja ottaa vastaan armon. Jeesus oli Jumalan asialla, ja sen ihmiset kyllä huomasivat. Jeesuksen seurassa sai itsekin ottaa vastaan muiden huomiota. Tuo aika Jeesuksen kanssa oli ollut rikasta ja unohtumatonta.

Petrusko ta vaure sikjikuunengo tenkibi sas aro doi merknime faniba, so sas byrjudas triin bereh sigide, ka Jeesus sas khardas leen följaven les.  Joon sas dzeele Jeesusko följa ta mukne pengo butti ta ömsade douva vaure anglal svaariba. Joon sas hunle Jeesusko sikjiba Deevelesko vollako phuujata. Joon sas liine pengo arre Jeesusko sikjibi. Joon sas dikne sar Jeesus liias prissi tsuore komuja, tsetano phuujako ringa aahhime uubristime, bokhale, nasvale ta meerime komuja. Joon sas pengo iega jakkensa dikne ta pengo iega kaanensa hunle, sar Jeesus anjas komujenge praal nature haagiba, Deevelesko neer aahhibosko pinsiba ta dzivibosko lohiba. Joon sas hogade, sar buut angouvila douva, te komunis vojula lel pesko grehhi prossimeske ta te lel prissi nyöda. Jeesus sas Deevelesko buttiako khaal, ta douva komuja dikne. Jeesusko följibossa liijas komunis kokare lel prissi vaure komujengo hogiba. Kouva tiija Jeesusessa sas barvalo ta uutanbristimen.

Sitten kaikki oli loppunut. Jeesus oli ristiinnaulittu rikollisen tavoin, ja ristillä hän oli myös kuollut. Katastrofi oli täydellinen. Kaikki se, mihin Pietari ja muut opetuslapset ja kaikki Jeesuksen seuraajat olivat luottaneet ja uskoneet, oli pyyhitty pois. Pitkäperjantai oli merkinnyt unelmien ja toivon loppua. Mutta tähän ei kaikki ollutkaan päättynyt. Suurin hämmennys nousi lopulta siitä, että Jeesus ei jäänyt hautaan. Hän oli noussut kuolleista. He olivat nähneetkin Jeesuksen, joka oli ilmestynyt heidän keskelleen, kun he olivat lukkiutuneet sisätiloihin pelätessään vainoa.

Taala saaro sas hluutimen. Jeesus sas tsuuven apo truhhul sar kriminaalo, ta apo truhhul jou sas merdas. Katastrofis sas phervalo. Saare douva, kai Petrus ta vaure sikjikuune ta saare lesko följibongiire sas passide, sas nikki. Langhto kurkesko panghto diives merknidas kaan suunengo ta haagengo hluutiba. Bi saaro na sas dai. Koni baaride undriba aprudas hluutimes dotta, te Jeesus na stannadas aro gruopa. Jou sas aprudas meribosta. Joon sas dikne Jeesus, koon sas oppenbaaradas lengo mahkar, ka joon sas buklimen arre, ka joon trahte jaagiba.

Nyt, kalastusveneessä yöllä verkkoja heittäessään ja niitä jälleen veneeseen vetäessään opetuslapset muistelivat menneitä tapahtumia. Ei ollut selvyyttä, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella, ennen kaikkea siitä, että Jeesus näyttikin olevan elossa? Mihin pitäisi suunnata? Näissä hämmentävissä tunnelmissa oli ollut vain pakko palata arkeen, niin vaikealta kuin se olikin tuntunut. Elämän piti jatkua ja työtä tehdä. Ei voinut jäädä tunnelmoimaan menneissä muistoissa. Arki vaati ankarasti huomiota. Paluu arkeen oli raskasta, varsinkin tänä yönä, kun saalista ei ollenkaan järvestä noussut.

Kaan, aro matsibosko skuuta rassa ka joon hlengade veregi ta ka doolen sterde aro skuuta sikjikuune minsada phurane fanibi. Na dzaanide klaares, so sas te vel lengo naal. So datta saaresta mote tenkaves, sigide saares dotta, te Jeesus dissudiilo te aahhel dzivime? Kai mote dzal? Aro dai pinsibi sas aahtas mostiba te dzal paalal sakko diivesko tiija, jakke drouva sar douva sas pinsude. Dziviba mote dzal ta buttia mote tseeres. Na vojula te aahhel aro phurane minsibossa. Sakko diives kamjas drouves hogiba. Paalal aaviba aro buttiako diives, jakke drouves sar douva sas pinsadiilo. Dziviba mote langhtuves ta buttia mote tseeres. Na vojude ta aahhel  aro dzeele minsibi. Buttiako diives kamjas drouves hogiba. Paalal aaviba aro sakko diives sas drouvo, horttas aka rat, ka tsii matse na liine leenesta.

Päivän evankeliumi jatkuu kuitenkin kiinnostavasti. Se siirtää huomion aivan uudenlaiseen todellisuuteen. ”Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. Jeesus huusi heille: ”Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?” ”Ei ole”, he vastasivat. Jeesus sanoi: ”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte.” He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: ”Se on Herra!””

Diivesko evankeliumos dzala endo dzintanes. Douva rigila hogiba aro nevo tsatsiba. ”Sarrako tiija Jeesus sas sterdo apo stranna, bi sikjikuune na pinsade les. Jeesus diijas gooli lenge: ” Hunnen dzeene! Hinko tumen tsi te han!” ” Na aahhela, joon svaarade. Jeesus phenjas lenge: ”Hlengaven vereki skuutako hortto ring, jakkes tumen lena.” Joon hlengade pengo vereki, ta matse aulo jakke buut, te joon na orgude te sterdaven doolen apre. Taala douva sikjikuuno, koon sas koni kamlide Jeesuske, phenjas Petruske: ”Douva hin Rai”

Se on Herra. Vähitellen opetuslasten tajunnassa kasvoi ymmärrys, että itse Jeesus heille rannalla huusi. Ylösnoussut ja kuoleman voittanut Herra puhutteli seuraajiaan ja kysyi ensimmäiseksi, onko heillä syötävää. – Tällainen on oikea Herra ja Johtaja. Hän huolehtii seuraajistaan ja heidän hyvinvoinnistaan. Hän neuvoo, miten kannattaa toimia, minne verkot on hyvä heittää. Sanalla sanoen, Herra johdattaa omiaan.  Tämä Herra myös valmistaa seuraajilleen ateriaa, jotta he voivat saapua valmiiseen pöytään.  ”Tulkaa syömään!”, Herra sanoo.

Douva hin Rai. Kuti tiijako paalal sikjikuunengo dzaaniba aulo lengo tenkiba, te Jeesus kokares sas apo stranna ta diijas gooli. Apre aahhime ta meribosko kvinniba Rai rakkadiilo följibongiiren ta puhtas vaagos, hinko tumen tsi haaben. Ajasavo hin horttas tsihko praaluno. Jou omsorgila lesko följibongiirenna ta tsihko aahhibosta. Jou sikila sar te hyövula te tseeres, kai lengo veregi hin tsihko te hlengaven. Vojuvaha te phennen Rai rikila pesko iega. Dauva Rai panna fäärdila lesko följibongiiren haaben, jakkes joon vojuvena ven aro fäärdime tafla. ”Aven te han!”, Rai phennela.

Tulkaa syömään. Niin sanoo ylösnoussut Herramme Jeesus myös meille tänään täällä Malmin kirkossa. Ehtoollispöytä on juuri tuollainen Herramme valmistama ateria, jonne hän kutsuu seuraajiaan saamaan uuden voiman. Eihän tässä leivässä ja viinissä paljon energiaa ole, mutta ehtoollisen voima ei perustukaan suureen annoskokoon. Se perustuu yksinomaan siihen, että tässä leivässä ja viinissä on itse Jeesus Kristus läsnä. Hänen voimansa on tänään tarjolla meillekin, hänen ylösnousemusvoimansa, joka nujersi kuoleman mahdin ja pimeyden vallat. Siinä voimassa on turvallista palata arkeen ja kaikkiin sen haasteisiin.

Aven te han. Jakkes apre aahhime Rai Jeesus phennela panna amenge aka diives daari aro Malmisko khangari. Padresako tafla hin jakkes ajasavo amengo Raijesko fäärdime haaben, kai jou kharla meen te len lesko nevo dzoor. Naaha dai maaro ta mool buut energia naa, bi padresako dzoor na aahhela doi, sar baro douva dielos hin. Douva botnila kokares doi, te dai aro maaro ta mool hin Jeesus Kristos pes neer. Lesko dzoor hin rekkimen menge, lesko apre aahhibosko dzoor, so diijas teelal meribosko broosniba ta tamlibosko volli. Aro doi volla hin tsihko ta aavel paalal aro sakko diivesko dziviba ta aro saare doolesko rakkibi.

Tänään kristittyjen pääsiäisjuhlan jatkuessa juhlimme myös Romano Mission 120-vuotista historiaa. Näin kauan on Romano Missio ollut mukana maamme romaniväestön arjessa ja tuonut toivoa niiden arkisten kokemusten keskelle, jossa on koettu omaa voimattomuutta, ympäröivän maailman piittaamattomuutta ja syrjintää. Romano Mission monipuolinen työ on ollut romaniväestön omaa työtä oman väen voimaannuttamiseksi muistuttamalla romanien oikeuksista ja pitämällä yllä ainutlaatuista romanikulttuuria. Tänään on aika kiittää Jumalaa järjestön niin entisistä kuin nykyisistäkin vastuunkantajista. Ilman heidän kaukokatseista toimintaansa ja panostustaan romaniväestön hyväksi moni asia olisi tänään epäilemättä huonommalla tolalla.

Aka diives deulikanengo heeruno juulako paalal ame juulavaha Romano Missiako 120-berehesko historia. Jakke harhal sar Romano Missio hin aahtas mengo themmesko kaalengo folkengo sakko diives ta anjas haagiba sakko diivesko dzivibosko mahkar, kai hin pinsade iego uudzorjilba, trystalo bolibako uutan kamliba ta ring tsuuviba. Romano Missiako buut ringako butti hin aahtas kaalengo iego butti aro pengo iego komujengo dzoralimeske ta te minsiboske kaalengo iega horttibonna ta te rikkaven iego hlaagako kaalengo kulttuures. Kaan hin tiija te pargaven Deevel, stelliboskiiresko jakkes phurane ta aka diivesko buttibongiiren. Uutan lengo duural dikkiba buttia ta tsuuviba kaalengo haal, buut saagi aahhenas aro bengalide stedos.

Romano Mission perustehtäviin kuuluu tarjota romaneille hengellistä tukea. Usko Jeesukseen on tärkeä ulottuvuus suomalaisessa romanikulttuurissa. Siksi on hyvä juuri tänään Romano Mission juhlapäivänä kuulla Jeesuksen kutsu: Tulkaa syömään. Tulkaa iloitsemaan Jumalan rakkaudesta ja johdatuksesta. Tulkaa ottamaan vastaan ikuisen elämän ruoka. Näin meitä kutsuu yhteyteensä ylösnoussut, kuoleman voittanut Herramme Jeesus Kristus. Hän antaa meille voiman palata arkeen, kun tämä juhlahetki on ohi ja kun on jälleen aika kohdata arjen haasteet ja kysymykset. Pääsiäisen ilo on sitä, että ylösnoussut Jeesus on sinun kanssasi myös arjessasi. Siellä arjessa on suuri hetki, kun saa huomata Jumalan rakkauden ja johdatuksen. Silloin voi opetuslapsi Johanneksen tavoin todeta: Se on Herra.

Romano Missiako botnosko buttia hunjula te rekkaven kaalengo deulikaano hahtiba. Passiba apo Jeeus hin fuortano saaka aro finitiko kaalengo kulttuura. Dooleske hin tsihko aka diives Romano Missiako juulako diives sar Jeesus kharla: Aaven te han. Aaven te lohjaven Deevelesko kamlibosta ta liedibosta. Aaven te len prissi alsino dzivibosko haaben. Jakkes ameen khaarena aro lesko tsetiba apre aahhime, meribosko kvinnime Rai Jeesus Kristos. Jou dela menge dzoor te dzal aro buttiako diives, ka dauva juulako tiija hin om ta ka pappales hin tiija te dikkes sakko diivesko rakkibi ta puhhibi. Poostako lohiba hin douva, te apre aahhime Jeesus hin tussa panna aro sakko diives. Doori hin baro tiija, ka tu leha te dikkes Deevelesko kamliba ta liediba. Taala vojula sikjikuuno phennes sar Johannes: ”Douva hin Rai.

Evankeliumista Johanneksen mukaan, luvusta 12 

Kuusi päivää ennen pääsiäistä Jeesus tuli Betaniaan, missä hänen kuolleista herättämänsä Lasarus asui. Jeesukselle tarjottiin siellä ateria. Martta palveli vieraita, ja Lasarus oli yksi Jeesuksen pöytäkumppaneista.
    Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.
    Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille.” Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.” 

Joh. 12:1–8  

Paistaakohan huomenna aurinko vai peittyykö se pilvien taakse? Sataako vai onko poutaa? Kuinkahan alkaneen viikon aikana pitäisi pukeutua? Tällaiset meille kaikille tutut pohdinnat ovat osoitus kyvystämme suunnata ajatuksia tulevaisuuteen. Pystymme kuvittelemaan erilaisia mahdollisuuksia sille, miten asiat etenevät. Tulevaisuuteen tähyäminen ohjaa meitä varautumaan. Sateenvarjon mukaan ottaminen päiväkävelylle epävakaisessa säässä nousee samasta tarpeesta kuin rahan säästäminen yllättäviä menoja varten tai viranomaisten suositteleman 72 tunnin kotivaran kokoaminen häiriötilanteiden varalle. Tulevaisuutta voi yrittää ennustaa, mutta varmuudella sitä ei voi tietää. Siihen voi ainoastaan varautua. 

Palmusunnuntai aloittaa hiljaisen viikon. Matka kohti Golgataa on alkanut, matka, jonka kulun me hyvinkin tiedämme, mutta joka Jeesuksen oppilailta oli pimennossa. He olivat menossa Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, ja heidän ajatuksensa askartelivat epäilemättä tulevassa hienossa juhlassa. Toki he mielessään piirsivät kuvaa siitäkin, miten Jeesus jälleen puhuttelisi ihmisiä julistamalla sanomaa Jumalan valtakunnasta. Kenties sairaitakin paranisi. Opetuslapset ja muut Jeesuksen seuraajat varautuivat hyvin toisenlaiseen tulevaisuuteen kuin siihen, joka lopulta toteutui. 

Jeesukselle itselleen tulevien päivien kulku vaikuttaa olleen varsin selvä. Kun Maria voiteli Jeesuksen jalat arvokkaalla öljyllä, Jeesus totesi, että Maria teki sen Jeesuksen hautaamista varten. Pääsiäisjuhlan odotuksen valoisaan ja odottavaan tunnelmaan tuli särö, kun Jeesus viittasi kuolemaansa. Sekä hän että Maria olivat varautuneet siihen, että tapahtumat Jerusalemissa voisivat saada synkän sävyn. 

Muiden opetuslasten ajatuksista ei anneta evankeliumissa viitteitä. Ainoastaan Juudas Iskariotin reaktio Marian toimintaan on kerrottu. ”Juudas Iskariot, joka oli Jeesuksen opetuslapsi ja josta sitten tuli hänen kavaltajansa, sanoi silloin: ”Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista?” On ilmeistä, että Juudas ei vielä ollut elätellyt ajatusta Jeesuksen kavaltamisesta. Se juolahti hänen mieleensä vasta myöhemmin. Nyt hän paheksui näkemäänsä ja piti arvokkaan voiteen käyttämistä Jeesuksen jalkojen voiteluun silkkana tuhlauksena. Evankelista Johannes tulkitsee Juudaksen reaktiota arveluttavaksi: Juudas oli evankeliumin mukaan varas, joka opetuslapsijoukon taloudenhoitajana halusi rahat itselleen, vaikka hurskaasti kertoi ajattelevansa köyhiä. 

Olipa Juudas varas tai ei, hänen suhtautumisensa tulevaisuuteen oli toisenlaista kuin Jeesuksen. Hän ei tähynnyt kovin kauas eikä osoittanut varautuvansa siihen, että asiat kehittyisivät huonoon suuntaan. Juudakselle näytti olevan tärkeintä saada hyötyä, ehkä jopa henkilökohtaista hyötyä juuri tästä hetkestä. Niin sanottu hetkessä eläminen ja kulloinkin käsillä olevan hetken arvostaminen on tärkeää. Kovin usein juuri nyt käsillä olevan hetken merkitys hämärtyy, kun mieli ajattelee tulevaa murehtien. Murehtimiseen Jeesus ei kannusta.  

Hetkessä elämisen ei kuitenkaan pidä sysätä syrjään tulevaisuuteen varautumista. Tulevaisuuteen varautumisen taustalla voi olla huolta ja murhetta, mutta koko tulevaisuuteen varautumisen ideana on myönteinen ajatus siitä, että mahdollisista vaikeuksista selviydytään ja elämä jatkaa kulkuaan. Vaikka Jeesus puhui seuraajilleen kuolemastaan, hän tiesi, että kauheudestaan huolimatta kuolema ei ole kaiken loppu. Varautuminen on tulevaisuuteen katsomista luottavasti ja toiveikkaasti. 

Varautuminen tulevaan on omana aikanamme erityisen ajankohtaista. Suomalainen yhteiskunta kipuilee juuri tällä hetkellä monien tulevaisuutta varjostavien näkymien otteessa. Mitä enemmän yllättävät ja vaikeat tilanteet tulevat eteen, sitä enemmän energiaa kuluu yrityksiin niiden ratkaisemiseksi ja sitä vähemmän ajatuksia riittää pitkän tähtäimen suunnitelmien tekemiseen. Tämän hetken ajankohtaiset haasteet vievät voimia pitkän tähtäimen varautumiselta. Maailmanpolitiikassa toimii valtionjohtajia, jotka eivät tunnu edes ajattelevan tulevaisuutta tai ratkaisujensa seurauksia, vaan toimivat hetken mielijohteesta vailla selvää suunnitelmaa ja tulevat siten aiheuttaneeksi hätää ja kärsimystä. 

Tänään palmusunnuntain evankeliumi kertoo paljon suhtautumisesta tulevaisuuteen. Matka kohti Golgataa alkaa, ja tuolla matkalla askel kerrallaan astutaan yhä syvemmälle vaikeisiin tilanteisiin ja yhä varjoisampiin tunnelmiin. Alkavalla hiljaisella viikolla ilmassa on jotakin pahaenteistä. Viikon lopulla, pitkänäperjantaina, pimeys on syvintä. Silloin ei ole mahdollista edes voidella Jeesuksen ruumista ennen hautaamista kuten juutalaisuudessa oli tapana, ja siksi Maria teki voitelun jo muutamia päiviä aikaisemmin. 

Palmusunnuntaina, hiljaisen viikon ja tulevien tapahtumien kynnyksellä Jeesuksen seurassa kulkeneet kokivat ajan suunnan vääjäämättömyyden: Menneisyyteen ei voi palata eikä tulevaisuuteen voi etuajassa tunkeutua. Menneisyydestä tiedetään varmuudella paljon, tulevaisuudesta ei  tiedetä varmuudella mitään. Emme voi muuta kuin olla sidottuina juuri tähän ohikiitävään hetkeen mennen ja tulevan välissä. Palmusunnuntain evankeliumissa Jeesuksen opetuslapset ja muut seuraajat eivät vielä tienneet, mitä tulisi tapahtumaan. Me tiedämme, mitä lopulta tapahtui, mutta niin tiesi myös itse Jeesus.  

Hyvä seurakunta. Tulevaan on tarpeellista varautua, ja silti on tärkeä elää tässä hetkessä. Toisaalta tässä hetkessä on tärkeä elää ja ottaa se vastaan Jumalan lahjana, ja silti on tärkeää varautua tulevaan, myös ajallisen elämän päättymiseen.  Varautuminen tulevaan on työtä toivon kannustamana toivon vahvistumisen hyväksi. Toivon vuoksi Jeesus julistaa Jumalan valtakunnan tulemista. Siksi hän kulkee edessään olevan polun loppuun saakka, Golgatalle ja hautaan asti. Hän kannustaa meitä tähyämään tulevaisuuteen ja katsomaan niiden tummien pilvien toiselle puolelle, jotka kenties nyt herättävät meissä huolta tulevaisuudesta. Jeesuksen seurassa on turvallista matkata kohti tulevaa. 

Kuva: Vatican Media

Viime vuosina Suomessa ja muuallakin Euroopassa on keskusteltu paljon siitä, millä tavoin usko voi ja saa näkyä julkisessa tilassa. Joidenkin mielestä uskoon ja uskonnollisuuteen viittaavat asiat pitäisi laittaa piiloon, jotta ne, jotka eivät halua olla tekemisissä uskonasioiden kanssa, eivät ahdistuisi. Ratkaisuksi onkin tarjottu uskonnollisesti neutraalia tilaa, joka ei johdattaisi kenenkään ajatuksia Jumalaan ja uskonaisoihin. Monien mielestä vain uskonnollisesti neutraali tila olisi kaikille avoin ja turvallinen. 

Suomalainen ekumeeninen delegaatio on jälleen saapunut Roomaan. Tässä kaupungissa on mahdotonta piiloutua uskolta ja sen voimalta. Kahden tuhannen vuoden ikäinen kristillinen perinne näkyy täällä kaikkialla. Herramme Jeesuksen merkki, risti, elämän ja toivon merkki, näkyy eri muodoissa kaikkialla. Lukemattomat kirkot kutsuvat rukoukseen ja hiljentymiseen, kuten tänään tämä Christuskirche. Kirkonkellojen ääni kuuluu kaupungin huminan keskellä. Pappeja ja sääntökuntien jäseniä tulee vastaan kaduilla. Uskon voima tulee täällä erityisellä tavalla näkyväksi voittopuolisesti sen kristillisessä muodossa mutta myös muiden uskontojen myötä. Ei ihme, että Rooma on suosittu pyhiinvaelluskohde. Monien kokemus on, että täällä oma usko vahvistuu. 

Uskon voimasta kertoo myös päivän evankeliumi, jota pidetään kuvauksena Jeesuksen julkisen toiminnan alkamisesta. Johanneksen kertomus kuvaa hääjuhlassa vastaan tullutta yllättävää ja ikävää tilannetta. Juhlan järjestäjät olivat epäilemättä varustautuneet vierasmäärään parhaan kykynsä mukaan, mutta silti tarjottava loppui kesken. Tällainen tilanne on jokaisen emännän ja isännän painajainen.  

Evankeliumin kertomuksessa Jeesus on pääosassa, mutta keskeinen hahmo on myös nainen, jota kutsutaan yksinkertaisesti Jeesuksen äidiksi. Maria tuo juhlan järjestäjien kohtaaman ikävän tilanteen poikansa Jeesuksen tietoon: ”Heillä ei ole viiniä.” Maria ei suoraan pyytänyt Jeesukselta mitään. Hän ainoastaan totesi tilanteen. Jeesuksen vastaus äidilleen tuntuu kieltämättä oudolta: ”Anna minun olla. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Maria ei vastannut poikansa Jeesuksen reaktioon mitenkään. Sen sijaan hän kääntyi palvelijoiden puoleen ja sanoi: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” 

Johanneksen evankeliumin kertoma outo dialogi Jeesuksen, Marian ja palvelijoiden kesken herättää kosolti kysymyksiä. Näiden kysymysten ei kuitenkaan pidä antaa peittää alleen kertomuksen varsinaista viestiä, viestiä, joka nostaa esiin levollisen, luottavan uskon – Marian uskon. Maria ottaa juhlan järjestäjien hätätilanteen vakavissaan, ja hän välittää tämän huolen Jeesukselle kenties itsekään oikein tietämättä, mitä pojaltaan odottaa. Hän kuitenkin tietää, kenen puoleen hätätilanteessa kääntyä ja kenelle huolensa kertoa.  

Maria osoittaa, mikä on uskon ydin: se on siinä, että käännytään Jeesuksen puoleen. Jeesuksen puoleen kääntymisessä on toisinaan mukana kiitos Jumalan osoittaman hyvyyden tähden ja ylistys hänen suuruutensa tähden. Joskus taas Jeesuksen puoleen käännytään, kun mieli on raskas ja hätääntynyt, kuten päivän evankeliumissa Marialla. Uskon voima kumpuaa sen ytimestä, Jeesuksesta, johon ihminen voi aina turvautua. 

Marian uskossa on huomionarvoista myös se, että hän luotti Jeesukseen, vaikka Jeesuksen vastaus hänen toteamukseensa viinin loppumisesta oli torjuva. ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.” Maria uskoi Jeesuksen kykenevän pelastamaan tilanteen ja sen mukaisesti hän myös kannusti palvelijoita. Marian usko ja luottamus Jeesukseen oli horjumaton. 

Kristillisessä uskossa Marialla on tärkeä rooli. Olihan Maria mukana poikansa Jeesuksen vaiheissa jo sikiämisestä lähtien aina Jeesuksen taivaaseenastumiseen saakka. Hän todisti läheltä poikansa toiminnan heikkojen ja syrjään jääneiden hyväksi. Hän seurasi poikaansa tuskien tiellä Golgatalle ja siitä poikansa ruumiin vierellä haudalle. Hän oli myös todistamassa Herramme ylösnousemusta ja taivaaseenastumista.  

Tänään tässä messussa haluamme tunnustaa, että eri kirkkoina olemme yhtä Kristuksessa. Ja tänään päivän evankeliumissa Maria ohjaa meitä kääntymään yhdessä Kristuksen puoleen ja iloitsemaan siitä, että Jeesus on meidän Herramme. Erityisesti katolinen ja ortodoksinen kirkko kantavat mukanaan vahvaa tajua siitä, miten keskeinen rooli Marialla on Jumalan pelastussuunnitelmassa. Ekumeeninen työskentely on auttanut meitä luterilaisiakin muistamaan, miten tärkeä rooli Marialla on myös reformaation perinteessä. Martti Luther piti neitsyt Mariaa suuressa arvossa, ja yksi hänen tärkeimpiä opetuskirjoituksiaan perustuukin Marian ylistyslaululle, Magnificatille. Luterilaisiin Tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa todetaan, että ”suuresti ylistetty Neitsyt Maria ei synnyttänyt pelkkää ihmistä, vaan sellaisen ihmisen, joka enkelin todistuksen mukaan todella on korkeimman Jumalan Poika. Maria on todella Jumalan äiti.” 

Marian levollinen, luja usko Jeesukseen on tärkeä esikuva nykyisenä aikana, jolloin epävarmuus ja huoli koko maailmaa koskevista asioista vaivaavat mieltä. Marian esimerkki kehottaa meitäkin: kääntykää Jeesuksen puoleen. Vaikka ette osaisi tarkkaan kuvata, mitä Jeesukselta haluatte, ilmaiskaa epävarmuutenne ja huolenne. Ja vaikka vastausta ei kuuluisi tai se vaikuttaisi oudolta, luottakaa siihen, että asiat ovat Herramme Jeesuksen käsissä. Hänelle, ihmiseksi syntyneelle, syntimme sovittaneelle ja kuoleman voittaneelle Herralle mikään ei ole toivotonta.  

Maria ohjaa meitä turvautumaan Jeesukseen. Jeesuksesta kumpuaa se uskon voima, joka näkyy täällä Roomassa ja kaikkialla siellä, missä ihminen tunnustaa oman pienuutensa ja Jumalan suuruuden. Meidät on kutsuttu olemaan Jeesuksen todistajia, hänen palvelijoitaan, ja juuri palvelijoille Maria osoittaa nämä sanansa: ”Mitä hän – Jeesus – teille sanookin, tehkää se.” 

Vain joitakin aikoja ennen kuolemaansa Urbanus teki päätöksen tuomiokapitulin perustamisesta kauas Euroopan pohjoisreunalle Ruotsin valtakunnan itäosaan, Turkuun. Tuomiokapitulia oli yritetty panna alulle paavillisella päätöksellä aiemminkin, mutta asiat eivät olleet pohjoisessa edenneet. Päätöksen toimeenpano venyi ilmeisesti jälleen sen verran, että tuomiokapitulin perustamisvuodeksi tuli 1276. Joidenkin tutkijoiden arvioiden mukaan kapituli saattoi aloittaa toimintansa jo 1266. Yhtä kaikki, kristillinen usko oli vaikuttanut tällä alueella toki jo pidempään, mutta vasta asianmukaisen tuomiokapitulin myötä se saattoi vakiintua ja ulottua kauemmas laajassa valtakunnan itäosassa.

Tuomiokapitulin perustaminen nivoi kaukaisen Suomen muuhun Eurooppaan monin tavoin. Vaikka tuomiokapituli oli ennen kaikkea kirkollinen hallintovirasto, siitä tuli aikaa myöten myös osa kristilliseen uskoon nojaavaa valtiokoneistoa. Kirkon merkitys ulottui laajalle jo senkin vuoksi, että se kuului ylikansalliseen instituutioon, mahtavaan katoliseen kirkkoon, jonka kautta vaikutteita muualta Euroopasta ja maailmasta saapui Aurajoen rannoille ja tästä edelleen laajemmalle Ruotsin Itämaata. Tuomiokapitulin perustaminen vahvisti sen, että kirkko oli merkittävä, ellei peräti merkittävin vallankäyttäjä nykyisen Suomen alueella.

Alkaneena suomalaisen sivistyksen juhlavuotena keskitytään siihen, mitä pysyvää ja rakentavaa kirkko on saanut maassamme aikaan. Koulutuksen tukeminen on tärkeimpiä kirkollisen vallankäytön hedelmiä, joiden siemenet kylvettiin heti kristillisen vaikutuksen alettua. Reformaation myötä henkilökohtainen Raamatun lukeminen ja myöhemmin katekismuksen opiskelu tulivat tärkeiksi tavoitteiksi, ja niin seurakuntalaisia kannustettiin ja suorastaan velvoitettiin lukutaidon kerryttämiseen. Kirkko oli keskeinen toimija myös silloin, kun Turun Akatemia perustettiin maamme ensimmäiseksi korkeakouluksi. Tuomiokapitulilaitos antoi tärkeän esikuvan sittemmin vahvistuneelle maalliselle julkiselle vallalle, sen hallintokäytännöille pöytäkirjoineen ja toimivallaltaan asianmukaisine päätöksentekoelimineen.  Kirkko huolehti köyhäinhoidosta, diakoniasta, aikana, jolloin yhteiskunnan muut tukiverkot olivat olemattomat. Kirkon suojissa kehittyi monipuolinen kulttuuri, jonka aikaansaannokset ovat nähtävillä ei ainoastaan kirkkorakennuksissa vaan laajemmin koko yhteiskunnassa. Eikä sovi unohtaa kirkon vaikutusta suomalaisen identiteetin ja yhteisten arvojen rakentumiseen.

Valtaa käytetään kaikkialla, missä ihmiset järjestävät yhteistä elämäänsä. Siksi on kysyttävä, mikä ylipäätään tekee vallankäytöstä viisasta? Millaista julkisen vallan tulisi olla, jotta ne varjopuolet, jotka vallankäyttöä aina uhkaavat, pysyisivät aisoissa?

Loppiaisen evankeliumissa kerrotaan vallankäytöstä. Juudeassa hallinnut Rooman imperiumin vasallikuningas Herodes Suuri oli julma hallitsija, jonka tiedetään epäluuloisuutensa lietsomana raivanneen julmasti pois tieltään jopa sukulaisiaan, jotta kukaan ei uhkaisi hänen asemaansa. Lastenmurha Betlehemissä on yksityiskohta, joka noudattaa muista lähteistä piirtyvää kuvaa Herodeksesta ankarana ja häikäilemättömänä vallankäyttäjänä.

Loppiaisen evankeliumin toinen vallankäyttäjä on kolmen miehen seurue, joka saapui kaukaa idästä kumartamaan vastasyntynyttä Jeesusta. He olivat tietäjiä, oman aikansa ja kulttuuripiirinsä oppineita ja siksi arvostettuja auktoriteetteja. Heidän saapumisensa Betlehemiin kuvastaa kristillisen uskon kansalliset, etniset ja kulttuuriset rajat ylittävää luonnetta. Jeesus ei ole vain minua tai meitä varten, hän on kaikkia varten.

Loppiaisen evankeliumi asettaa rinnakkain kahdenlaiset vallankäyttäjät: yhtäältä omat etunsa varmistavat, keinoja kaihtamattomat ja omiin sisäisiin yllykkeisiinsä ja jopa kuvitelmiinsa luottavat, ja toisaalta ne, joiden arviot ja ratkaisut perustuvat tietoon, harkintaan ja yhteisen hyvän etsintään. Evankeliumi tulee ottaneeksi esille vielä yhden seikan, jota voi pitää viisaan vallankäytön ja myös viisaasti hoidetun julkisen vallan oleellisena, ellei jopa oleellisimpana piirteenä. Tämä piirre on vallanpitäjien nöyryys.

Vain itämaan tietäjät, arvovaltaiset tähtitaivaan tarkkailijat, saapuivat kumartamaan ja kunnioittamaan avutonta, heikkoa ja vähäpätöisiin oloihin syntynyttä lasta. Nämä elämässään ilmeisen menestyneet toivat arvokkaita lahjoja hänelle, jonka menestymisen mahdollisuudet inhimillisesti ajatellen olivat kovin heikot. Herodeksen toiminta oli toisenlaista. Valta voi sokaista ja tehdä ylimieliseksi, kyvyttömäksi katsomaan riittävän laajalle ja kauas. Sen tulee kuitenkin rakentua nöyryydelle, joka tunnistaa vallan mukanaan tuoman vastuun, kunnioittaa ihmisiä ja etsii yhteistä hyvää. Ilman nöyryyttä ei vallankäyttö ole koskaan viisasta.

Loppiaisen evankeliumissa on vielä kolmas vallankäyttäjä. Itämaan tietäjät tulivat tapaamaan vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta, joka Herodeksen mielestä oli avuttomana vauvanakin pelottava ja uhkaava. Avuttoman lapsen valta on Jeesuksen tapauksessa niin suuri, että edelleen parituhatta vuotta evankeliumissa kuvattujen tapahtumien jälkeen hänen syntymäänsä juhlitaan. Kaikkialla maailmassa häntä rukoillaan ja hänen nimessään kokoonnutaan säännöllisesti lukemattomiin jumalanpalveluksiin ja muihin tilaisuuksiin. Jeesuksen persoonalla ja opetuksilla on uskomaton merkitys ja vaikutus. Hänen vallankäytössään on mukana kauas katsova, ihmistä kunnioittava viisaus. Siihen liittyy se nöyryys, jota meidän Jumalamme osoittaa, kun hän syntyi ihmiseksi Jeesuksessa. Siinä on malli niin kirkon ja tuomiokapitulin toiminnalle kuin kaikelle julkiselle vallankäytölle, sillä Jeesus osoittaa, mitä on Jumalan rakkaus.

Turun tuomiokirkko

Arkkipiispa Tapio Luoma

Jouluevankeliumin tuttu kertomus on jälleen luettu. Augustus on antanut verollepanokäskynsä, Maria ja Joosef ovat saapuneet Betlehemiin, enkelit ovat ilmestyneet paimenille ja paimenet kiirehtivät tapaamaan vastasyntynyttä Jeesusta. Tuttu kertomus toistuu joka vuosi, ja silti se on säilyttänyt tenhonsa, sen merkillisen tunnelman, jonka sen lukeminen ja kuuleminen saa aikaan. Tässä kertomuksessa kuvatut tapahtumat ovat syy sille, että nyt eri puolilla maailmaa vietetään joulua.

Yksi huomionarvoinen seikka jouluevankeliumissa on levollisuus ja rauhallisuus. Epäilemättä Marian ja Joosefin mieli on täynnä epävarmuutta ja harmistusta, kun kunnollista majapaikkaa ei ruuhkaisessa Betlehemissä löytynyt ja kun Maria oli viimeisillään raskaana. Paimenten kerrotaan pelästyneen pahanpäiväisesti, kun enkelit ilmestyivät heille. Malttamattomina he kiiruhtivat Betlehemiin todistamaan, mitä oli tapahtunut. Kaikesta tästä huolimatta jouluevankeliumi kuvaa kaikkea tätä tavalla, joka huokuu levollisuutta ja rauhaa.

Yksi syy levollisuuden ja rauhan vaikutelmaan jouluevankeliumissa on, että siinä ei pakoteta, velvoiteta eikä määrätä ketään tekemään yhtään mitään tai olemaan jotakin muuta kuin on. Ainut pakkoon viittaava yksityiskohta on maininta keisari Augustuksen käskystä, joka pakotti ihmiset liikkeelle kirjoittautumaan veroluetteloon. Jumala ei käske eikä pakota, eivätkä sitä tee edes enkelit, jotka vain totesivat, mikä paimenia Betlehemissä odottaa. Kertomuksen tapahtumat vain soljuvat eteenpäin vapaasti, kevyesti, kuin itsestään.

Ihmiselämän kaikkineen voi nähdä merkillisenä matkana pakon ja vapauden välimaastossa. On asioita, joihin ihminen voi vaikuttaa, ja asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa. Tietyissä rajoissa hän on vapaa toimimaan haluamallaan tavalla, mutta kun rajat tulevat vastaan, ne pakottavat tiettyyn olemiseen ja toimintaan. Jokaisen ihmisen elämässä yksi tapahtuma on erityisellä tavalla kaikkien omien vaikuttamismahdollisuuksien ulottumattomissa. Se asia on oma syntymämme. Keneltäkään meistä ei ole kysytty mielipidettä, mihin maailmankolkkaan ja millaisena maailmanaikana olisimme halunneet syntyä. Valinnanvapautta ei ole ollut, kun kukin meistä on syntynyt tähän maailmaan, ja kun asiakirjoihin on merkitty syntymäaikamme ja syntymäpaikkamme.

Kasvaessaan lapsi harjaantuu ilmaisemaan omaa tahtoaan. Samalla hän oppii huomaamaan, vähitellen ja toisinaan pettymysten ja suuttumisien kautta, millaisiin asioihin hän voi vaikuttaa ja millaisiin ei. Aikuisikään ehtineet ovat käyneet tässä elämänkoulussa jo monet kurssit, ja siitä huolimatta yleisin, ellei peräti ainoa harmistumisen ja pettymisen syy on, että asiat eivät ole menneet toivomallamme tavalla tai että pyrkimyksemme vaikuttaa asioihin eivät ole johtaneet haluttuun tulokseen. Toisaalta kokemus siitä, että on voinut vaikuttaa joihinkin asioihin, herättää tyytyväisyyttä ja kannustaa ottamaan vastuuta paitsi omasta myös muiden hyvinvoinnista.

Pakon ja vapauden kysymykset ovat nousseet uudella tavalla ajankohtaisiksi, kun se maailma, jota uskoimme rakentavamme viimeisten vuosikymmenien aikana, onkin muuttunut toisenlaiseksi kuin odotimme. Pakon ja vapauden välinen rajalinja etsii kaiken aikaa paikkaansa ja se herättää yhä uusia kysymyksiä. Onko ilmastonmuutos vääjäämätön vai voiko siihen vaikuttaa? Ovatko muutaman suurvaltajohtajan mielivaltaisilta vaikuttavat toimet sellaisia, että ne on vain pakko hyväksyä vai voiko niihin vaikuttaa? Onko eriarvoisuuden kasvaminen kuin luonnonlaki, jolle kukaan ei lopulta voi mitään? Ovatko oman elämän vastoinkäymiset sellainen pakko, johon on vain alistuttava? Kuinka vapaa ihminen lopulta on vaikuttamaan asioihin?

Jouluevankeliumin kertomuksesta huokuva levollisuus, pakottomuus ja rauhallisuus kumpuavat syvältä uskon maailman ytimestä. Kuvaus Marian, Joosefin, Jeesus-lapsen ja paimenten vaiheista on asetettu sellaisten reunaehtojen sisälle, joihin kukaan heistä ei voinut vaikuttaa. Keisarin käsky oli mikä oli, pitkä matka Betlehemiin kaikkine rasituksineen piti hyväksyä, eläintallin suojaan ainoana vapaana majapaikkana piti sopeutua. Normaalit elämän lainalaisuudet merkitsivät kertomuksen henkilöille pakkoa ja välttämättömyyttä, mutta niistä huolimatta levollisuus ja rauha, lepo ja pakottomuus tulevat vahvasti esiin.

Tässä tullaan keskeiseen seikkaan. Joulun sanoman ytimessä on vakaumus, että juuri elämän pakkojen, lainalaisuuksien, välttämättömyyksien ja reunaehtojen keskelle syntyi kaikkivaltias Jumala, hän, joka itsessään on vapaa kaikesta pakosta ja jonka kädessä koko maailmankaikkeus lopulta lepää. Kaikkeuden Luoja luopui ylhäisestä asemastaan ja tuli ihmiseksi, oman luomakuntansa ehtojen, pakkojen ja välttämättömyyksien alaiseksi.

Jeesuksen syntymän myötä normaalit välttämättömyydet ja lainalaisuudet saavat uuden merkityksen. Syyn ja seurauksen ankara laki tulee uuteen valoon, kun Jeesuksen persoonassa lahjoitettu anteeksiantamus katkaisee synnin ja rangaistuksen ketjun, ja kun hänen ylösnousemisensa haudasta muuttaa kuoleman kauhistuttavasta, ehdottomasta lopusta portiksi ikuiseen elämään. Jeesuksen syntymä merkitsee, että maailmaamme murtautui sellainen voima, joka antaa vapauden. Se ei ole vapautta luodun todellisuuden lainalaisuuksista ja ehdottomuuksista, vaan vapautta toimia niistä huolimatta ihmisten ja tämän maailman hyväksi. Se on sitä vapautta, josta löytyy jouluevankeliumin levollisuus ja rauhallisuus. Niinpä enkelien viesti paimenille on viesti myös meille: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.”

Kristillisessä uskossa on yksi käsite, joka kuvaa osuvasti ihmisen kulkua pakon ja vapauden ristipaineessa. Samalla se kuvaa osuvasti myös Marian, Joosefin, paimenten ja Jeesuksenkin vaiheita. Se käsite on johdatus. Kristillinen usko luottaa Jumalan johdatukseen. Kyseessä ei ole kylmä kohtalo eikä sokea sattuma, vaan persoonallinen, kaikkivaltias Jumala, joka vie meitä kohti tulevaisuutta, näyttipä tulevaisuus miltä tahansa.

Hyvä joulun viettoon hiljentyvä seurakunta. Jouluevankeliumin levollisuus ja rauha on mitä tervetulleinta kaikenlaisen levottomuuden ja rauhattomuuden keskellä. Jeesuksen syntymäjuhlan on määrä tuoda meille monenlaisten pakkojen, velvollisuuksien ja välttämättömyyksien keskellä välillä väsyneinäkin kipuileville luottamus siihen, että jouluna ihmiseksi syntynyt Jumala on meidän kanssamme. Hän on Vapahtaja, siis Vapauttaja. Olkoot tilanteet, pakot ja välttämättömyydet sinun elämässäsi millaisia tahansa, joulun sanoma rohkaisee luottamaan siihen, että sinä olet Jumalan rakkauden kohde ja että hän johdattaa sinua.

– Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha
ihmisillä, joita hän rakastaa.

Tämä huokaus on enemmän kuin toive. Se on rukous, joka kumpuaa ihmisen syvästä kaipuusta levollisuuteen, sovintoon ja rauhaan. Elämä koettelee meitä monin tavoin, ja huolenaiheet seuraavat toisiaan. Joillekin jokainen päivä on taistelua selviytymisestä, toisille pienetkin vastoinkäymiset tuovat murhetta. Kukaan ei pääse vähällä. 

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” Tämä huokaus on yhteinen – se yhdistää meitä yli rajojen, kulttuurien ja uskontojen. Se kertoo siitä, mitä me kaikki toivomme: että maailma olisi turvallinen, että ihmiset voisivat elää sovussa, että rauha saisi sijaa. 

Joulun sanoma kantaa tätä toivoa. Kristikunnan suuri juhla kutsuu meitä lepäämään, hiljentymään ja etsimään rauhaa. Joululaulut, kynttilät, hiljaiset hetket – ne kaikki puhuvat kaipuusta, joka on syvällä sydämissämme. Jouluevankeliumin hahmot – Maria, Joosef, paimenet – hekin huokailivat: ”Kunpa kaikki olisi hyvin.” Heidän matkansa oli vaikea, täynnä epävarmuutta ja pelkoa. Mutta keskelle kaikkea syntyi Jeesus – Jumalan vastaus ihmisen kaipuuseen. Jumala tuli lähelle, ihmiseksi, jakamaan elämämme ja tuomaan toivon. 

Jeesuksen syntymä ei poistanut elämän vaikeuksia, mutta se toi lupauksen: kaipuusi on kuultu. Jumala on lähelläsi, elämässäsi, mitä ikinä tapahtuukaan. 

Tänä jouluna, ja jokaisena päivänä, me vetoamme: Anna rauhan tulla. Anna sovinnon kasvaa. Anna levon ja rakkauden voittaa. 

Yhdessä enkelien kanssa me laulamme: 

”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” (Luuk. 2:14)