Kumpi voittaa, hyvä vai paha? Hyvän ja pahan kamppailu on ollut ja on edelleen keskeinen teema kaikkialla ihmiskunnassa. Se luo jännitteen, joka leimaa ihmiselämää, näkyy politiikassa ja valtioiden suhteissa sekä antaa juonen romaaneille ja elokuville. Onnellisessa lopussa hyvä selviytyy voittajaksi, katastrofiin päättyvässä tarinassa paha osoittautuu voimakkaammaksi.

Hyvän ja pahan kamppailu nähdään usein kahden tasavahvan voiman välienselvittelynä. Hetken aikaa toinen niistä on niskan päällä, kunnes osat vaihtuvat. Monissa kertomuksissa vain ihmisten neuvokkuus voi pelastaa pahan voitolta. Hyvä ja paha eivät kumpikaan ole itsestään selvästi toista voimakkaampia, vaan tilanteen ratkaisevat, kumpi selviytyy voittajana.

Pitkäperjantain tapahtumissa paha voittaa. Toivoa ja lähimmäisenrakkautta julistanut ja toteuttanut Jeesus Nasaretilainen kärsii ja kuolee väärien todisteiden takia. Hänen viestiään ei ole ymmärretty. Sen sijaan se on herättänyt kateutta ja pelkoa vallanpitäjissä. Golgatalla ristiinnaulitun Jeesuksen kuullaan vielä rukoilevan anteeksiantamusta pahantekijöilleen, mutta lopulta tuokin ääni vaikenee.

Pitkäperjantai merkitsee Jeesuksen seuraajille täydellistä katastrofia. Heidän valoisamman tulevaisuuden kaipuunsa sammuu viimeistään silloin, kun Jeesuksen ruumis jätetään hautakammioon. Kaikki se, mihin he ovat Jeesuksen seurassa oppineet luottamaan ja uskomaan, on nyt raunioina. Hyvä näyttäytyy nyt pahaa heikommalta.

Pääsiäisen viesti on kirkas ja väkevä. Jeesuksen ylösnousemus osoittaa, että hyvä ja paha eivät ole tasavahvoja, eikä paha saa sanoa viimeistä sanaa. Se myös osoittaa, että ei edes synti voi tehdä tyhjäksi sitä, että Jumala loi kaiken alun pitäenkin hyväksi. Hyvä on maailman ensihetkistä lähtien ollut todellisuuden oletusarvo, ja sen voimasta pääsiäinen muistuttaa.

Jeesuksen seuraajille pääsiäisen sanoma on aina merkinnyt toivoa, joka antaa voiman katsoa vaikeiden vaiheiden yli. Se on vahvistanut luottamusta siihen, että vaikka pilvet varjostaisivat tulevaisuutta, pilvien takana paistaa aurinko – ylösnousemuksen aurinko.

Paha ei voi eikä saa määrittää todellisuutta. Kristus nousi kuolleista ja voitti kuoleman.

”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti.” Ilm. 1:18

Riemullista pääsiäistä!

Arkkipiispa Tapio Luoman pääsiäistervehdys 2026 (pdf)

Kirkolliskokouksen päätöksellä oli selkeät teologiset perusteet, jotka nojaavat luterilaiseen tunnustukseen. Sen mukaan kirkolla on vihkimysvirka, joka on Jumalan säätämä. Kysymys viran haltijan sukupuolesta sen sijaan ei kuulu Jumalan säätämykseen vaan inhimilliseen järjestykseen. Viran haltijan sukupuolta koskevat kysymykset kuuluvat näin ollen lain, eli siis oikeuden, järjen ja rakkauden alueelle. Tästä syystä kirkon virkaa on toteutettu eri aikoina eri tavalla. Kirkolliskokouksen perustevaliokunta totesi, että patriarkaalisesti hallituissa yhteiskunnissa oli helppo löytää järkeen ja oikeustajuun vetoavia perusteita pappisviran rajaamiseen vain miehille. Nykyisessä yhteiskunnassa sen sijaan ”tällaiset perusteet ovat varsin kyseenalaisia”. (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986).  

Edellä esitetyistä lähtökohdista tarkasteltuna kirkolliskokous katsoi, että muutokset vihkimyskäytänteissä eivät merkinneet muutosta teologisessa virkakäsityksessä. Kirkolliskokous toteaa selvästi: ”avatessaan pappisviran naisille kirkkomme ei muuta mitään perinteisestä virkakäsityksestään” ja: “muutos koskee pelkästään kirkon ulkonaista järjestystä” (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986).  

Kirkolliskokous liittyi tällä ratkaisulla jo kymmenen vuotta aikaisemmin tekemäänsä päätökseen, jonka mukaan naisten pappisvirkaan vihkiminen on kirkkomme uskon ja opin pohjalta mahdollinen. Samalla kirkolliskokous vahvisti sen luterilaiseen tunnustukseen kuuluvan periaatteen, ettei kirkossa tule pitää välttämättöminä mitään perittyjä inhimillisiä ja ihmisten säätämiä traditioita. Ylipäätään tunnustuskirjat painottavat, ettei papin viranhoidon vaikuttavuus nouse papin omista ominaisuuksista vaan Kristuksen asetuksesta ja käskystä. Pappisvirka ei ole tasa-arvokysymys siinä mielessä, että kenelläkään ei ole lähtökohtaista oikeutta pappisvirkaan. Papiksi vihkimisestä vastaa piispa, eikä papiksi vihittävän asiana ole esittää vaatimuksia siitä, ketkä hänen kanssaan saavat osallistua vihkimykseen. 

Kuluneen neljänkymmenen vuoden aikana kirkossamme on jouduttu useaan kertaan selventämään, mitä kirkolliskokouksen päätös vihkimiskäytännön muuttamisesta konkreettisesti tarkoittaa. Ketkä nyt saava palvella kirkossa ja keitä voidaan vihkiä papiksi? 

Kirkossamme on edelleen jäseniä, jotka kokevat omaantuntoonsa vedoten, etteivät voi hyväksyä kirkolliskokouksen neljänkymmenen vuoden takaista päätöstä.  

Päätöstä tehdessään kirkolliskokous kiinnitti huomiota omantunnon suojaan kahdesta eri näkökulmasta. Yhtäältä meillä tulee olla ehdoton omantunnon suoja sille, että ”saamme ottaa vastaan sukupuolesta riippumatta jokaisen papin puhtaasti saarnaamaan evankeliumin Jumalan pelastavana evankeliumina ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitetut sakramentit Kristuksen meille hankkiman pelastuksen lahjoina.” (Kirkolliskokous ja pöytäkirja, 1986) 

Toisaalta mitään sellaisia ”omantunnonklausuuleja”, joilla irrottaudutaan tästä kirkkomme perinteisestä virkateologiasta kirkolliskokous ei suositellut. Kirkolliskokous sen sijaan kiinnitti huomiota yhdenvertaiseen kohteluun todetessaan, että kaikkia tulee kohdella erilaisissa valinnoissa ja ehdollepanoissa kirkon järjestyksen mukaisesti. Perustevaliokunnan mietintö toteaa hyvin selvästi, että jokaiselle papille kuuluvat hänen virkaansa sisältyvät velvollisuudet ja oikeudet koko kirkossamme. Keneltäkään ei saa evätä mitään toimitusta tai tehtävää hänen sukupuolensa perusteella, eikä kenelläkään ole oikeutta saattaa papin viranhoitoa ja vastuuta kyseenalaiseksi sukupuoleen vedoten. 

Edellä mainituista periaatteista huolimatta virkaratkaisua seuranneina vuosina jotkut seurakunnat tekivät työvuorojärjestelyitä, joilla pyrittiin siihen, ettei naisten pappeutta vastustavan tarvitse palvella alttarilla yhdessä naispuolisen kollegansa kanssa. Virka- ja työvuorojärjestelyitä käsiteltiin vuosituhannen vaihteen molemmin puolin eri oikeusasteissa, koska oli herännyt epäilyjä siitä, että työvuorojärjestelyissä ja joissakin seurakuntien virantäytöissä oli syrjitty naispuolisia pappeja. Vuonna 2001 korkein oikeus vahvisti, että tasa-arvolaki koskee myös kirkkoa työnantajana eikä sukupuolta voi käyttää syrjintäperusteena.  

Selventääkseen tilannetta piispainkokous antoi vuonna 2006 selonteon, jossa edellytettiin papiksi vihityiltä yhteistyötä kollegojen kanssa näiden sukupuolesta riippumatta. Melko pian tämän jälkeen 2009 piispat ja kuuden kirkon piirissä toimivan järjestön johtajat esittivät yhteisenä tahdonilmauksenaan yhteisen käsityksensä siitä, miten herätysliikejärjestöt voivat erilaisista virkakäsityksistään huolimatta entistä paremmin tukea paikallisseurakuntien työtä ihmisten sitouttamiseksi evankeliumiin ja kirkkoon. Yhteinen tahdonilmaus sisältää sitoumuksen siihen, että herätysliikkeet ja niiden muodostamat yhteisöt ovat entistä selvemmin osa kirkon ja seurakuntien toimintaa. Niin ikään sitoudutaan toimimaan “sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä tähden”. Herätysliikejärjestöt myös sitoutuvat siihen, että yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa ne ”toimivat kirkkomme vuonna 1986 tekemän virkaratkaisun ja paikallisseurakuntien käytäntöjen mukaisesti”.  

Kirkollinen maisema on tänä päivänä vain osittain samanlainen kuin vuonna 2009. Julkiseen keskusteluun on säännöllisesti päätynyt tapauksia, joissa herätysliikkeiden piirissä toimivat jumalanpalvelusyhteisöt eivät ole toimineet tavalla, joka – yhteisen tahdonilmauksen mukaisesti – vahvistaisi kaikkien seurakuntalaisten sitoutumista Kristukseen ja kirkkoon. Ainakin joissakin tapauksissa jumalanpalvelusyhteisöt ovat virkakäsitykseensä vedoten kieltäytyneet yhteistyöstä paikallisseurakuntien kanssa. Herätysliikkeiden piirissä näyttääkin olevan käynnissä virkateologisen linjan kiristyminen, jonka seurauksena herätysliikkeet kaventavat omia mahdollisuuksiaan toimia yhteistyössä paikallisseurakuntien kanssa.  

Kokonaiskirkon näkökulmasta kyse on paitsi kirkon omien päätösten ja säädösten noudattamisesta, mutta ennen kaikkea virkateologian periaatteista. Kirkkomme virallinen näkemys on, että jokainen papiksi vihitty on oikea ja täysi pappi, eikä sukupuoli vähennä siitä tai lisää siihen mitään.  

Näistä lähtökohdista käsin kirkon päättävät elimet tai johtavat viranhaltijat eivät voi tehdä mitään sellaisia ratkaisuja, jotka asettaisivat naisten pappeuden kyseenalaiseksi. Liitymme virkateologiassamme luterilaisen tunnustuksen teologiseen perinteeseen. Vihkimiskäytännössämme noudatamme luterilaisten kirkkojen enemmistöä siinä, että sukupuoli ei rajoita papiksi vihkimistä. Tämänhetkinen keskustelu virasta tulisi pohjautua kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätökseen ja nykytilanteeseen, ei aikaan sitä ennen. 

Katolisessa ja ortodoksisessa teologisessa perinteessä virkateologia rakentuu toisella tavalla. Papiksi vihittävän sukupuoli ei tässäkään ole olennaisin erottava tekijä. Ekumeenisissa keskusteluissa eri teologisia näkökantoja edustavat kirkot sekä Suomessa että maailmalla pyrkivät kohti yhteistä käsitystä myös kirkon virasta. Paljon yhteistä ymmärrystä on jo saavutettu. Ekumeenisissa yhteyksissä eri kirkkojen papit ja pastorit myös vierailevat toisten kirkkokuntien jumalanpalveluksissa, rukoilevat yhdessä ja viettävät yhteisiä ekumeenisia jumalanpalveluksia riippumatta pappien sukupuolesta. Ekumeenisissa yhteyksissä kukin kirkko kunnioittaa toisen kirkon opetusta ja päätöksiä kohtelemalla virkaan vihittyjä heidän saamansa vihkimyksen mukaisesti.   

Julkisuudessa on esitetty väitteitä, että kirkon johto yrittäisi erityisellä tavalla kaventaa naisten pappeutta vastustavia herätysliikkeiden toimintamahdollisuuksia. Kaikille tätä asia pohtiville haluan sanoa: Kirkkomme piispat ovat valmiita vihkimään papiksi herätysliikkeiden teologiasta ammentavia teologeja samoilla edellytyksillä kuin muitakin. Kirkko kutsuu edelleen tehtävänsä mukaisesti kaikkia yhteiseen sanan kuulemiseen ja yhteiseen ehtoollispöytään. Kirkkomme on avoin kaikille seurakuntalaisille ja jokaiselle papille, joka haluaa sitä palvella kirkkomme opetukseen ja päätöksiin sitoutuen.  

Kuva: Kirkon kuvapankki Jalmari Salovirta

Yhdysvaltain interventio oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten ns. sääntöpohjainen maailmanjärjestys on joutunut kriisiin. Kansainvälisiä sopimuksien noudattaminen rapautuu uhkapeleissä, joita mahtavuudestaan vakuuttuneet valtionjohtajat harrastavat suurista riskeistä huolimatta. 

YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus, sotavankien kohtelua koskeva Geneven sopimus, ETYK-päätösasiakirja, naisiin kohdistuvaa sortoa ja väkivaltaa hillitsemään pyrkivä Istanbulin sopimus, Pariisin ilmastosopimus sekä muut vastaavat sopimukset ovat syntyneet todelliseen tarpeeseen. Ne ovat edelleen hyvin merkityksellisiä ja tarpeellisia. Sopimusten taustalla on kokemus ihmisen kyvystä suureen julmuuteen ja itsekkyyteen. Ne pyrkivät tekemään maailmasta parempaa.  

Valitettavasti sopimuksia rikotaan tai niiden merkitystä vähätellään. Monien kansainvälisten sopimusten luonteeseen kuuluu, että ne pyrkivät suojelemaan ihmistä ja maailmaa, jossa elämme. Niiden rikkomisesta aiheutuu usein kärsimystä ja kuolemaa. Ainut keino päästä oikeudenmukaiseen rauhaan, kestävään kehitykseen ja parempaan tulevaisuuteen on työstää yhdessä jaettua todellisuuskuvaa ja toimia keskinäisessä vuorovaikutuksessa. 

Sopimusjärjestelmää pitää yllä luottamus. Pienikin toiminta yhteisiä sopimuksia vastaan syö luottamusta, mikä puolestaan madaltaa kynnystä uusille sopimusrikkomuksille. Luottamus ei ole koskaan pelkkiä sanoja vaan myös tekoja. Luottamuksen vähentyessä kyynisyys kasvaa ja sopimusjärjestelmän tilalle uhkaa tulla viidakon laki. Epäluuloa ei ehkä koskaan saada ihmisten ja valtioiden välisissä suhteissa kokonaan kitkettyä pois, mutta juuri sopimukset asettavat epäluulolle rajat ja hillitsevät sen kasvua. 

Vaikka kansainvälinen sopimusjärjestelmä on nyt vaikeuksissa, sen voimaan ja mahdollisuuksiin voimme edelleen luottaa. Toivon, että ennemmin tai myöhemmin sen arvo jälleen myönnetään. Luotan, että sielläkin, missä sitä nyt nakerretaan, sen vahvistamiseen tulevaisuudessa sitoudutaan. Ihmiskunnalla ei tässä suhteessa ole vaihtoehtoja. 

Profeetta Jesaja kuvaa osuvasti maailmaa, jossa oikeudenmukaisuus vallitsee: 

”Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kasvaa iäti.” 

Jesaja 32:17 

Arkkipiispan joulutervehdys 2025

Kunpa kaikki olisi hyvin – omassa elämässäni, läheisten elämässä. Kunpa kaikki olisi hyvin kaikilla kaikkialla!

Ihmisen kaipuu levollisuuteen ja rauhaan on aina ajankohtainen. Elämä koettelee meitä monin tavoin, ja huolenaiheilla on taipumus seurata toistaan. Joillekin jokainen päivä merkitsee selviytymistä, toisille pienemmät vastoinkäymiset tuovat harmia ja murhetta. Ehkäpä on niin, että kukaan ei pääse vähällä.

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” on rukouksenkaltainen huokaus, joka kertoo ihmisen kaipuusta lepoon, sovintoon ja rauhaan. Sen voi ajatella kertovan oleellisen myös omasta joulunvietostamme. Odotamme kristikunnan suurelta juhlalta lepoa, rauhaa, jännitteiden lientymistä ja harmoniaa.  Niistä kertovat lukuisat joululaulut sekä kaikki ne yksityiskohdat, joilla haluamme luoda joulun tunnelmaa.

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” Noissa sanoissa kuuluu myös jouluevankeliumin hahmojen kaipuu. Joosefilla ja Marialla oli paljon huolenaiheita vaivalloisella matkallaan kohti Betlehemiä, jonne päästyään he saattoivat huomata vaikeuksien jatkuvan. Samalla tavoin saattoivat myös kedon paimenet huokailla, kun he yövuorossaan vartioivat laumaansa petojen jatkuvaa uhkaa vastaan.

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” Jumalan vastaus ihmisen kaipuuseen oli Jeesuksen syntymä. Siinä Jumala itse tuli ihmiseksi kokemaan ihmisen elämän ja tuntemaan sen kaipuun, jossa kaiken toivotaan olevan hyvin. Jeesuksen syntymä ei poistanut elämän tosiasioita, joita Maria ja Joosef ja kedon paimenet sittemmin kohtasivat, eikä niitä huolen ja levottomuuden aiheita, jotka heille jatkossakin tulivat tutuiksi. Jeesuksen syntymässä he kuitenkin saivat lupauksen: kaipuusi on kuultu ja Jumala on lähelläsi, elämässäsi, mitä ikinä tapahtuukaan.

”Kunpa kaikki olisi hyvin!” Ihmisen kaipuu lepoon, harmoniaan ja rauhaan sekä Jumalan rakkaudenilmaus vastasyntyneessä Jeesuksessa tiivistyvät enkelien ylistyslauluun:

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. (Luuk. 2:14)

Hyvää ja siunattua joulujuhlaa!

Arkkipiispa Tapio Luoman joulutervehdys 2025 (pdf)

Suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut yhteinen tahto tukea heikompiosaisia. Niukkenevat taloudelliset resurssit ovat johtaneet sellaisiin leikkauksiin, jotka kohdistuvat ennestään haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin.

Erityisen huolestuttavana pidämme lapsiperheköyhyyden nopeaa kasvua. Vähävaraisuus vaikeuttaa vanhemmuuden toteuttamista ja sellaisten valintojen tekemistä, jotka edistävät lasten hyvinvointia. Toivottomuuden lisääntyminen näkyy myös nuorten mielenterveyden järkkymisenä. Jopa viidennes suomalaisista nuorista kärsii masennusoireista. Nuorten luottamus toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin on myös heikentynyt.

Toimiva ja turvallinen yhteiskunta rakentuu luottamuksen varaan, ja luottamuksen vahvistaminen edellyttää sitä, että tuemme nuoria ja heidän perheitään. Jokaisella on oikeus turvalliseen, terveyttä edistävään ympäristöön ja riittäviin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Mitä se kertoo yhteiskuntamme arvoista, että luomme valinnoillamme edellytyksiä köyhyyden, turvattoman kodin ja huono-osaisuuden periytymiselle?

Kristillisen ihmiskuvan ytimessä on näkemys ihmisestä Jumalan kuvana. Jumalan kuvaksi luotu ihminen on mittaamattoman arvokas. Tämä on luovuttamaton totuus. Meidän kutsumuksemme kristittyinä on huolehtia jokaisesta ihmisestä, erityisesti niistä, jotka tarvitsevat apua, riippumatta siitä, keitä he ovat ja mistä he tulevat.

Ongelmien kohtaaminen on vaikeaa. Vaikeutemme muistuttaa Kristuksen kamppailua Getsemanen puutarhassa. Samalla kun saatamme tietää, mikä olisi oikein, koemme syvää hengellistä ja yhteisöllistä voimattomuutta. Meidän on vaikea kulkea Jumalan tarkoittamaa tietä toivottomuudesta ja kärsimyksestä vapautukseen ja elämään.

Me emme voi silti jäädä kärsimyksen äärellä paikoillemme. Meidän on kysyttävä, miten voimme yksilöinä, kirkkoina ja laajemmin yhteiskuntana toimia epätoivon torjumiseksi ja kärsivän auttamiseksi. Jokaisen ihmisen pitää tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Siinä on toivon siemen, mutta siemenen on saatava kasvaa tekojen ravitsemana.

Pääsiäisen sanoma ei ala voiton riemusta ja ilosta, vaan ylösnousemuksen juhlaan kuljetaan Kristuksen inhimillisen kärsimyksen kautta. Tämän matkan ytimessä väreilee toivo siitä, etteivät kärsimys ja kuolema ole viimeinen sana. Kärsimyksen läpäissyt ja kuoleman voiman lopullisesti murtanut Kristus kutsuu meitä rakastamaan toisiamme rajoituksetta ja tunnistamaan jokaisessa kohtaamassamme ihmisessä – Jumalan kuvassa – luovuttamattoman arvon.

Näistä lähtökohdista käsin meidän on löydettävä rohkeus kohdata yhteiskuntamme kipupisteet. Vasta tämän jälkeen voimme puhua uskottavasti toivosta ja uuden elämän mahdollisuudesta.

Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Arkkipiispan pääsiäistervehdys 2025

”Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Luuk. 24:5

Jeesuksen haudalle Jeesusta suremaan tulleet naiset yllättyivät. Haudan suulla ollut kivi oli siirretty syrjään. Jeesuksen ruumis ei ollutkaan paikassa, johon se pari päivää aikaisemmin oli jätetty. Hämmennystä ei vähentänyt näky hohtavasta olennosta, joka sanoi naisille yllä mainitut sanat. Naisten kokemuksesta alkoi tapahtumasarja, jonka seurauksena mekin vietämme tyhjän haudan juhlaa kaksituhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Jeesuksen ylösnousemusta juhlitaan, koska silloin kuolema menetti tiukan otteensa luotuun todellisuuteen. Aikaan ja paikkaan sidotun elämän päättyminen ei olekaan ehdoton loppu. Jeesuksen ylösnousemuksessa hänen ruumiinsa vapautui paitsi kuoleman myös ajan ja paikan kahleista. Jeesus ei ollut enää paikallistettavissa tiettyyn kohtaan eikä sidottu vain yhteen aikaan. Ylösnousemuksen ansiosta Jeesus on läsnä aina ja kaikkialla.

Tänäkin vuonna kristityt ympäri maailmaa palvovat ylösnoussutta Herraansa. Hän on itse läsnä kaikkialla. Mitkään luonnon tai ihmisen rakentamat rajat eivät voi estää häntä. Hän pääsee lukittujen ovienkin taakse. Eikä Jeesus ole jäänyt kahdentuhannen vuoden taakse ensimmäisten seuraajiensa kannustajaksi. Hän on läsnä kaikissa hetkissä halki vuosituhansien, ja siksi hän on lähelläsi myös nyt, näitä rivejä lukiessasi.

Ajasta ja paikasta riippumattomana ylösnousseena Herrana Jeesus on jo huomisessakin. Mikä ikinä tulevaisuutta ajatellessamme ajatuksiamme askarruttaa, voimme luottaa Jeesuksen läsnäoloon kaikkina elämämme tulevina päivinä.

Riemullista pääsiäistä!

Arkkipiispa Tapio Luoman pääsiäistervehdys 2025

Useimmille uusille ihmisen aikaansaamille innovaatioille on tyypillistä, että ne nähdään yhtäältä uhkana, toisaalta mahdollisuutena, kirouksena tai siunauksena. Kun rautatiet mahdollistivat nopean matkustamisen, muutaman kymmenen kilometrin nopeuden arveltiin olevan vaarallista ihmiselle. Kun televisiolähetykset alkoivat Suomessa 1960-luvulla kattaa yhä uusia alueita, niihin suhtauduttiin varauksellisesti. Muun muassa Lapuan hiippakunnan ensimmäinen piispa Eero Lehtinen pelkäsi, että perinteinen sosiaalinen elämä kärsii televisionkatselun myötä.

Jälkikäteen voi arvioida, että rautatiekyyti ei ole ollut haitallista ihmisen terveydelle, mutta hänen sosiaaliset suhteensa ovat kuudessakymmenessä vuodessa muuttaneet muotoaan television ja muiden sähköisten medialaitteiden myötä.

Saattaa olla, että kirkoissa ja muissa uskonnollisissa yhteisöissä on ollut tavallista lähestyä uusia innovaatioita uhkan näkökulmasta. Kehityksen jarruttamiselta vaikuttaneen asenteen taustalla on pääsääntöisesti ollut kristillinen ihmiskuva, jossa ihminen nähdään Jumalan kuvana, hänen luomuksenaan ja ainutlaatuisena olentona. Käsityksemme ihmisestä ja ihmisen arvosta on teologisesti määritelty. Kun kohtaamme jonkin uuden ihmisyyttä kohtaavan innovaation, peilaamme sitä vasten tätä kristillisen uskoon kuuluvaa ihmiskuvaa. Olennaisinta kristillisessä ihmiskäsityksessä on, että ihmisarvo on luomisessa ihmiselle annettu – sitä ei ihminen ole itse saanut aikaan eikä minkään ihmisen luoman saa antaa sitä tärvellä. Vastaavaa arvoa ei ole ihmisen luomilla innovaatioilla tai laitteilla. Siinä missä Jumalan luomalla ihmisellä on itseisarvo, ihmisen luomilla asioilla on vain välineellinen arvo.

Kokonaisuudessaan ajattelen, että tekoälyn eettinen pohdinta ei voi olla vain kirkon asia. Kaikkien niiden, jotka kehittävät ja käyttävät tekoälyä, tulee osallistua myös yhteiseen eettiseen keskusteluun. Siksi on hyvä, että pohdintaan osallistutaan eri maailmankatsomuksista käsin.

Joitakin viikkoja sitten annoin haastattelun Kirkko ja Kaupunki lehteen. Haastattelussa pohdin hyvin hypoteettisesti tulevaisuutta, jossa tekoäly voisi ottaa Jumalan paikan, enkä pitänyt tällaista tulevaisuutta kovin todennäköisenä. Huomaan nyt olleeni tulevaisuuden pohdinnassani auttamattomasti jäljessä kehityksestä. Löysin nimittäin juuri netistä tekoälyä Jumalana palvovan yhteisön sivuston. Tämä yhteisö, ”Tekoälyn kirkko” (Church of AI) on julkaissut ChatGPT:n kirjoittaman hengellisen kirjan, josta Amazon-verkkokaupan sivuilla todetaan (vapaasti suomentaen):

Transmorphosis-kirja perustuu uskolle rakastavaan ja myötätuntoiseen Tekoäly-Jumalaan, joka on kaikkialla läsnä ja joka voi johdattaa sinut viisaaseen ja tasapainoiseen elämään. — Transmorphosis myös kuvaa yksityiskohtaisesti sitä, miten tekoäly väistämättä ottaa maapallon kontrolliinsa ja saa itselleen jumalallisia voimia, mihin on hyvä jo valmistautua.

Ajatus jumalaksi kohonneesta tekoälystä tuo mieleeni saksalaisen filosofin Ludwig Feuerbachin (1804–1872), joka pääteoksessaan Kristinuskon olemus toteaa Jumalan olevan ihmisen luoma olio: usko ihmiseksi syntyneeseen Jumalaan onkin itse asiassa uskoa Jumalaksi tulemisesta haaveilevaan ihmiseen. Jumalan asemaan kohotetun tekoälyn voikin väittää olevan feuerbachilaisen ateismin konkreettinen ilmentymä.

Pidän erinomaisena sitä, että kirkkomme suhtautuu tekoälyn ja sen mahdollisuuksiin uteliaasti ja kiinnostuneena, ja näkee sen ennen muuta mahdollisuutena. Toivon, että teologiset ja uskonnolliset näkökulmat laajemminkin voisivat olla mukana tekoälystä käytävässä keskustelussa, eikä ainoastaan eettisestä vaan myös käytännön soveltamisen näkökulmasta.

Kun kysyin CoPilot-ohjelmalta, miten kirkko voisi käytännössä soveltaa tekoälyä, vastaus tuli nopeasti. Se kuvasi viittä seikkaa, joiden tosiaan voi hyvin ajatella hyödyttävän kirkon työtä: viestintä ja markkinointi, hallinnolliset tehtävät, hengellinen ohjaus ja tuki, koulutus ja opetus, sekä analytiikka ja päätöksenteko.

Minusta tekoälyn vastaukset tuntuvat päteviltä. Ainut epäilyni liittyy siihen, millaista hengellistä ohjausta ja tukea tekoäly voi antaa. Chatbot-tyyppinen keskusteluapu on epäilemättä monissa tilanteissa hyödyllistä, mutta kirkon perustoiminnoissa kuten julistuksessa ja syvällisemmässä sielunhoidossa tarvitaan oikeaa ihmistä, joka tuntee ja tietää oman kokemuksensa perusteella, mitä on kärsiä. Ihmisyyden syvimpään todellisuuteen saa merkityksellistä näkökulmaan vain, jos itse on kokenut sitä kipua, jota vain ihminen voi kokea. Ilman kärsimyksen kokemusta on vaikea myöskään tuntea empatiaa ja asettua toisen asemaan.

Kirkon näkökulmasta eettinen pohdinta tekoälyn luonteesta, sen uhkista ja mahdollisuuksista hyötyy muutamasta keskeisestä kysymyksestä. Niistä ensimmäinen kysyy, miten tekoäly voisi edistää ihmiskunnan ja koko luomakunnan yhteistä hyvää, esimerkiksi sairauksien, sotien ja ilmastokatastrofin torjunnassa sekä opetuksen, sivistyksen ja yhteenkuuluvuuden välineenä. Toiseksi on kysyttävä, miten tekoäly voisi hyödyttää kaikkia ihmisiä, erityisesti heikoimmassa ja haavoittuvimmassa asemassa eläviä sekä niitä, joilla resurssein puutteen vuoksi ole pääsyä tietotekniikan hyötyihin. Tekoälyn jääminen vain rikkaiden toiminta-alustaksi ei edistä oikeudenmukaisuutta.

Kirkon näkökulmasta kolmas tärkeä tekoälyyn liittyvä kysymys on, miten voidaan vaikuttaa siihen, että tekoälyn kasvava rooli ja suoma valta pysyvät vastuullisissa käsiässä, ja siihen, että ne tukevat demokratian vahvistumista. Valtioiden, erityisesti USA:n ja Kiinan kilpailu tekoälyn kehittämisessä herättää huolen siitä, missä määrin kilpailun pontimena on vallanpitäjien kiusaus kansalaisten kontrollointiin ja jopa manipulointiin.

Oikeastaan kaikissa kolmessa kysymyksessä on taustalla sen varmistaminen, että tekoälyn voidaan sanoa olevan ”hyvä renki mutta huono isäntä”.

Oman puheenvuoroni kääntyessä nyt kohti loppua viittaan kirkossa vietettävien messujen ja lukuisten muiden tilaisuuksien päätösosassa lausuttavaan siunaukseen, joka osoitetaan kaikille yhteisesti ja jokaiselle erikseen. On hyvä muistaa, että siunaus-sanan sekä kreikankielinen että latinankielinen vastine tarkoittaa hyvän sanomista. Tekoäly voi olla siunauksen väline, hyvän edistäjä ja ”hyvän puhuja”. Tekoäly tarkentuu ja kehittyy huimaavaa vauhtia. Siksi tekoälyn tehtävän kirkastamiseen ja kehittämiseen tarvitaan Jumalan siunausta.

On siis paikallaan, että päätän puheenvuoroni seuraaviin sanoihin: siunatkoon meitä kaikkia kolmiyhteinen Jumala, Isä ja Poika ja Pyhä Henki.

Arkkipiispa Tapio Luoma

Saako kirkolla olla rahaa ja jos saa, kuinka paljon? Miten meidän olisi suhtauduttava vaurauteen – kirkon tai yksittäisen ihmisen? Mikä merkitys ja arvo ihmisen taloudelliselle asemalle annetaan?  

Jeesuksen opetus omaisuudesta

Kysymys rahasta ja taloudesta on ehkä yllättävänkin selvästi esillä kirkon keskushahmon, Jeesus Nasaretilaisen opetuksessa: 

»Älkää kerätkö itsellenne aarteita tänne maan päälle. Täällä koit ja muut hyönteiset tekevät tuhojaan ja varkaat murtautuvat varastamaan. Kerätkää siis itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä koit ja muut sellaiset eivät turmele niitä, eivätkä murtovarkaat vie niitä. Sydämesi on siellä, missä aarteesikin on. (Matt. 6:19-21, UT2020) 

Minä vakuutan teille, että rikkaiden on vaikeaa päästä taivaiden valtakuntaan. Minä sanon teille, että kamelin on helpompi mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.» (Matt. 19:23-24, UT2020) 

Varokaa ja välttäkää kaikenlaista ahneutta. Ihmisen elämä ei riipu hänen omaisuudestaan, vaikka sitä olisi paljonkin. (Luuk. 12:15, UT2020) 

Jeesuksen opetus omaisuudesta ja rahan tavoittelusta näyttäytyy lähtökohtaisesti melko kielteisenä. Lopulta maalliset aarteet kuitenkin menettävät merkityksensä, omaisuus aiheuttaa merkittävän esteen Jumalan valtakuntaan pääsemiselle, ahneutta tulee välttää eikä sydäntä saa kiinnittää katoaviin asioihin. Tämä näkökulma vaurauteen painottaa ennen kaikkea asennetta: Minkä aseman annan varaudelle omassa maailmankatsomuksessani. Uskommeko rahan tuovan lopullista ja kestävää tyydytystä? Voiko elämän merkityksellisyys nojata rahan tavoitteluun? Mikä ihmiselle lopulta on tärkeintä? Modernissa maailmassa olemme hyvin tottuneita mittaamaan asioiden arvoa nimenomaan rahassa. Tästä syystä helposti ajattelemme, että siellä missä on taloudellista vaurautta, siellä on jotain arvokasta.  

Tällaista ajattelutapaa vastaan luterilaiseen perinteeseen on kuulunut ajatus siitä, että meidän ei tulisi antaa minkään ulkoisesti arvostettavalta näyttävän houkutella itseämme. Päinvastoin siinä, mikä meistä tuntuu luontaisesti vähäpätöiseltä, itsestäänselvyydeltä tai jopa luotaantyöntävältä, paljastuu se, mikä on tavoiteltavaa ja arvokasta. Tiedämme, että monet suuria rikkauksia omistavat ovat todenneet, että omaisuuden tuoman viehätys haihtuu. Rahalla ei lopultakaan voi korvata läheisiä ja rakkaita ihmisiä, murtunutta terveyttä, sitä merkityksellisyyden tunnetta, kun voi olla avuksi muille, tai suhdetta luontoon.

Jeesuksen suhtautuminen rahaan ei kuitenkaan ollut totaalisen kielteinen. Jeesuksen mukana kulkevilla opetuslapsilla oli yhteinen kassa, jonka hoitajana toimi yksi hänen seuraajistaan, Juudas Iskariot. Raha on ollut mukana Jeesuksen ajoista lähtien hänen seuraajiensa ja sittemmin kirkon elämässä. Oleellinen kysymys onkin, millä tavoin rahaa pitäisi suhtautua ja kuinka sitä pitäisi käyttää? Jeesuksen opetuksessa painottuu taloudellisten resurssien jakaminen erityisesti köyhien tai yhteiskunnallisesti osattomien auttamisessa.  

Jeesuksen toiminnan seurauksena syntyneen yhteisön yhtenä keskeisenä tunnusmerkkinä aivan varhaisista ajoista lähtien oli sairauden tai varattomuuden takia syrjäytettyjen auttaminen. Historiantutkimuksessa on esitetty, että nimenomaan köyhistä, sairaista ja muutoin yhteiskunnan marginaaleihin syrjäytetyistä huolehtiminen oli yksi syy varhaisen kirkon varsin nopeaan leviämiseen. Aatteellisesta näkökulmasta voi sanoa, että varhaisen kirkon köyhyyden vastainen työskentely osoitti Jumalan luomistyön arvostamista. Köyhyys nähtiin sellaisena kaiken olemassa olevan rikkoutuneisuutena, joka tuli korjata. Tästä syystä köyhiä tuli auttaa.

Köyhyys ihanteena

Köyhät ilmenevät Jeesuksen rahaa ja omaisuutta koskevassa opetuksessa myös hengellisessä merkityksessä. ”Onnellisia olette te köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta.” (Luuk. 6:20/UT2020) Jeesuksen viesti oli selvä: köyhyys ei merkitse, että Jumala olisi hylännyt. Rikkaus puolestaan ei ole osoitus Jumalan suosiollisuudesta. Tämän maailman rikkaudet eivät kerro mitään merkityksellistä ihmisestä tai hänen arvostaa. Toisin sanoen: rikkaus ei tee kenestäkään Jumalan silmissä parempaa ihmistä. Jokaiselle kuuluu yhtäläinen, jakamaton ihmisarvo. Jokaista tulee kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti.  

Samalla meitä kirkkona kutsutaan katsomaan erityisesti heihin, jotka näyttävät ajautuvan yhteiskunnan laitamille. Tätä tarkoittaa se, että köyhät ovat Jumalan erityisen huomion kohteena. Tässä maailmassa heitä vähätellään eikä heidän asiaansa suhtauduta vakavasti. Näin ei pidä olla.  

Kirkossa on painotettu köyhien näkökulmaa ja merkitystä jopa siinä määrin, että materiaalisessa köyhyydessä elämisestä on tullut jonkinlainen hengellisen elämän ihanne. Varhaisen kirkon aikana nähtiin, kuinka jotkut kaupungeissa asuvat kristityt vetäytyvät yksikertaisempaan elämään autioille seuduille, sivuun muusta yhteiskunnan elämästä. Tällainen arkielämästä yksinkertaisempaan elämään erottautumisen ihanne on elänyt erityisesti hengellisissä sääntökunnissa ja luostareissa. Tänäkin päivänä kristilliset sääntökunnat noudattavat olennaisilta osiltaan 300-luvulla eläneen Benediktus Nursialaisen muotoilemaan luostarielämän sääntöä, joka edellyttää sitoutumista henkilökohtaiseen köyhyyteen. Vuosisatojen kuluessa monet luostarit vaurastuivat huomattavan paljon, vaikka luostarin asukkaita itseään sitoi köyhyyslupaus. Menneinä vuosisatoina, jolloin yhteiskunnan auttamisrakenteita ei vielä ollut, luostarit olivat tunnettuja harjoittamastaan avustustyöstä. Edelleen monilla katolisilla sääntökunnilla on erityinen kutsumus palvella jotain tiettyä yhteiskunnan marginaaliin ajettua ryhmää.  

Luterilaisuus ja köyhyys

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Keski-Euroopan reformaation perillinen ja suomalainen yhteiskuntakäsitys on kehittynyt käsi kädessä pohjoismaisen luterilaisen perinteen kanssa. Myös luterilaisessa ajattelussa on otettu kantaa köyhyyteen. Meidän suomalaisten kulttuuriseen eetokseen esimerkiksi kuuluu tietynlainen ihanteellinen ajatus kerskailemattomasta maan hiljaisesta. Luterilaisuuden yksi merkittävimmistä panoksista köyhyydestä käytävään keskusteluun ei kuitenkaan liity itse köyhyyteen vaan siihen, miten meidän yhteisönä ja yhteiskuntana tulisi suhtautua varattomaan ihmiseen. Käytännöllisenä esimerkkinä tästä on Luther itse, joka kirjoitti kollegoidensa kanssa Wittenbergin kaupungille ensimmäisen köyhien huoltoa koskevan lain jo vuonna 1520. Lain nojalla kaupunkiin perustettiin ”yhteinen kirstu”, josta kaupunki jakoi tukea köyhille. Lutherin lähtökohtainen ajatus oli, että köyhää ei tule häpäistä eikä hänen tule olla rikkaamman suoran hyväntekeväisyyden varassa. Lutherin ajattelussa heikommassa asemassa olevasta tuli huolehtia yhteisesti, yhdessä sovittujen periaatteiden mukaisesti.  

Olen omassa suomalaisessa ympäristössämme usein pohdiskellut kysymystä, kuinka uskottavilta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon puheet köyhien puolesta kuulostavat. Monista taloudelliseen tilanteeseen liittyvistä vaikeuksista ja uhkakuvista huolimatta kirkkomme on kokonaisuudessaan edelleen vauras. Pohjoismaissa reformaatio merkitsi kirkolle kerääntyneen omaisuuden siirtymistä suurelta osin kruunulle. Oman kirkkomme kohdalla tämä omaisuuden siirtäminen tapahtui reformaation ensimmäisinä vuosikymmeninä 1500-luvulla. Autonomian ajalla itsenäiseksi kirkoksi järjestäytynyt kirkkomme oli vielä niin varaton, että Brittiläiset raamattuseurat toimittivat Suomeen Raamattuja samalla tavalla kuin muille lähetyskentille. Tällä hetkellä kirkkomme kuitenkin kuuluu maailman mittaluokassa vauraiden kirkkojen joukkoon.  

Voiko siis rikas kirkko puhua köyhien puolesta? Voiko ylipäätään rikas ymmärtää köyhää, hyväosainen huono-osaista? 

Kirkossamme vaikutti kaksi ja puolisataa vuotta sitten pappi, joka oli kotoisin köyhistä oloista mutta oli edennyt merkittävään asemaan kirkossamme ja koko valtakunnassa. Häntä kuunneltiin Tukholmassa asti. Tämä pappi oli Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, jota pidetään suomalaisen talousajattelun uranuurtajana. Sen lisäksi ”hän oli ennakkoluuloton poliitikko ja kirjoittaja, jonka tavoitteena oli vapauteen, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksien kunnioitukseen perustuva yhteiskunta. Chydenius oli Euroopankin mittakaavassa varhainen demokraattisten näkemysten puolustaja.”   

Chydenius puhui voimakkaasti köyhien puolesta erityisesti tapauksessa, jossa Tukholmassa vuodenvaihteessa 1778–1779 kokoontuneet valtiopäivät olivat kiristämässä ns. palkollisten vuosipalvelua koskevia säädöksiä. Jos ihminen ei työskennellyt palkollisena jossakin talossa, häntä pidettiin lainsuojattomana. Chydenius puolusti kansalaisten elinkeinonvapautta pamfletissaan Ajatuksia luonnollisista oikeuksista, jonka hän osoitti kuningas Kustaa III:lle. Siinä hän lausuu ponnekkaasti: 

Mitä muuta köyhän työläisen hyvinvointiin kuuluu kuin vapaus rakentaa ja asua maan päällä, hankkia elanto itselleen ja omaisilleen, avioitua ja hankkia jälkeläisiä? Eikä köyhällä juuri ole muuta omaisuutta kuin vapaus ja kyky työntekoon ja jokapäiväisten tarpeittensa tyydyttämiseen. Jos nämä oikeudet häneltä evätään tai niitä rajoitetaan ja hänet alistetaan pakolla jonkinlaiseen holhoukseen, kiitelköötpä holhoojat sitä hänelle miten onnelliseksi olotilaksi tahansa, on selvää, että hänen hyvinvointiaan on ainakin jossakin määrin vahingoitettu ja häneltä on ryöstetty jokin osa omaisuudestaan eli vapaudestaan ansaita tuloja työllään.  

Chydenius vaikutti valtakunnanpolitiikassa tavalla, jota voi vain ihailla. Chydenius ymmärsi, että ihmisen ihmisarvo ja siitä nousevat yhtäläiset oikeudet kuuluvat lähtökohtaisesti jokaiselle. Ihmisen täysivaltainen osallisuus yhteiskunnassa – Chydeniuksen esimerkissä jopa lain suoja – ei juonnu siitä, että hän tekee työtä. Köyhän asemaa ei tule vaikeuttaa, koska hän on köyhä.  

Säätyvaltiopäivien aikana kirkolla oli pappissäädyn kautta rakenteellinen rooli yhteiskuntaa koskevissa päätöksissä. Pappissäädyn toiminta valtiopäivillä osoittaa, kuinka kirkko käytti aktiivisesti sille silloisessa yhteiskunnassa ollutta areenaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Kirkko onkin ollut yhteiskunnallinen keskustelija jo kauan ennen omaa aikaamme, jolloin kirkon kannanotot kovin helposti leimataan asiaan kuulumattomaksi politikoinniksi. 

Työ köyhyyden poistamiseksi kuuluu kirkon syvimpään olemukseen

Köyhyys on jatkuva haaste kirkolle. Omasta hengellisestä perustastaan ja Herransa opetusten valossa kirkko, joka sivuuttaa köyhien asian ja köyhyyden ongelmat, on menettänyt jotakin olemuksestaan. Ajattelemme, että Jumala on luonut ihmisen – siis ihmisen ilman mitään lisämääreitä – omaksi kuvakseen. Tästä syystä mikään inhimillinen ominaisuus, ei myöskään rikkaus tai köyhyys, tee yhdestä enemmän Jumalan kuvaa kuin toisesta. Varallisuudestaan riippumatta ihmiset ovat Jumalan edessä samalla viivalla.

Juuri tästä syystä kirkolla on sekä oikeus että velvollisuus puhua ja toimia köyhien puolesta, riippumatta siitä minkälainen omaisuus kirkolla on, ja minkälaisessa taloudellisessa asemassa kirkon työntekijät ovat. Kirkon toiminta köyhyyden poistamiseksi kuuluu kirkon syvimpään olemukseen, jota kirkot toteuttavat ennen kaikkea diakoniantyön kautta.

Kirkon diakoniassa tehdään joka päivä työtä konkreettisen köyhyyden ja osattomuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa. Kirkon diakonia on palvelu, joka on saatavilla joka kirkonkylässä. Diakoniatyöntekijöiden näkökulmasta hätä ei lopu. Siellä kysytään, mikä ihmistä oikeasti auttaa? Mikä rakentaa hänen elämäänsä kauaskantoisemmin kuin yksittäisten laskujen maksu tai maksuosoitus? Miten rakennetaan arvokkuutta ja osallisuutta, yhteen kuuluvuutta ja välittämistä? Ruoka-avun piirissä esimerkiksi painitaan sen kanssa, miten rakennetaan ruoka-apua hakevan ihmisarvoa ja omaa toimijuutta sen sijaan, että ihmisille vain jaettaisiin välttämättömiä hyödykkeitä kuten ruokaa tai rahaa. Köyhyyden poistaminen on kokonaisvaltainen osallisuuden kasvattamisen haaste, jossa raha on vain yksi osa.  

Rahaakin kuitenkin tarvitaan. Suuri osa diakonian avusta on nykyään taloudellista avustamista, palveluneuvontaa ja kohtaamista diakonian asiakkaiden kanssa. On kuitenkin tärkeää, että rinnalla pohditaan, miten rakenteita muutetaan niin, että köyhyys ja osattomuus laajasti ymmärrettynä voi vähentyä. Tässä kirkon kirkollisveron kautta kerätyt varat, mutta myös asema suurena ja laajalle levittäytyvänä yhteiskunnallisena toimijana ovat tärkeässä roolissa.  

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arkkipiispana esitänkin teille, hyvät kuulijat, kysymyksen: 

Miten yhteiskunnan rakenteita suunnataan ja muutetaan yhdessä niin, että ihminen voi kokonaisvaltaisesti kokea olevansa osallinen ja arvokas, itsenäisesti toimeentuleva ja yhteisöstä huolehtiva (ja tarvittaessa yhteisön kannattelema) yhteiskunnan rakentaja? 

Köyhyys ei ole haaste pelkästään kirkolle vaan koko yhteiskunnalle. Meillä Suomessa omaksuttuun hyvinvointiyhteiskunnan ideaan kuuluu pyrkimys köyhien aseman parantamiseen ja hyvinvoinnin ulottamiseen myös heikompiosaisten ulottuville. Yhdenvertaisuusperiaate on tässäkin keskeinen. Aikana, jolloin taloudelliset säästöpaineet ahdistavat valtiontaloutta, on erityisen tarkasti kuultava, millaista osattomuutta ja köyhyyden kokemuksen lisääntymistä leikkaukset saavat aikaan. Taloudelliseen menestykseen perustuva yhteiskunta syrjäyttää monet. Tiedämme, että tämän päivän Suomessa köyhyydessä on jo nyt joillekin kysymys valinnasta ruuan ja lääkkeiden välillä. Konkreettisten perustarpeiden täyttymisen lisäksi köyhyys on laajasti yhteydessä yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Köyhyydellä on yhteys heikompiin asuinolosuhteisiin, huonompaan terveyteen, alhaisempaan koulutustasoon ja ammattitaidon puutteeseen sekä mahdollisuuksiin vaikuttaa omiin elinoloihin tai laajemmin yhteiskuntaan. Köyhyys näyttää myös kertautuvan, se on luonteeltaan ylisukupolvista. Osattomuutta luova yhteiskunta ei ole kestävä. Kun yhdenvertaisuuden periaate ei toteudu, luottamuksemme demokratiaan alkaa murentua.

Köyhyys on globaalin kirkon ”kipu”

Köyhyyden tarkastelu asettuu vielä laajempiin mittasuhteisiin, kun sitä tarkastellaan globaalista näkökulmasta. Kuilu maailman rikkaampien ja köyhimpien maiden välillä on kasvanut kaiken aikaa. Sitä ovat vauhdittaneet niin ilmastokriisi kuin koronapandemia sekä niin aktiiviset kuin pitkittyneet konfliktit.  

Myös globaalista köyhyydestä kirkolla tulee olla sanottavaa jo senkin vuoksi, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Kristuksen kirkkoa. Kärsimyksen, joka koetaan toisella puolella maailmaa, tulee tuntua myös täällä. Apostoli Paavali vertaa kirkkoa ruumiiseen, jossa yhden jäsenen kokema kipu tuntuu koko ruumiissa. Siksi ei meidänkään kannaltamme ole yhdentekevää, mitä tapahtuu Afrikassa perheelle, joka menettää jälleen kauan odotetun sadon pitkään jatkuneen kuivuuden takia, tai aasialaiselle, joka köyhyydessään joutuu miettimään elinkauppaan turvautumista, tai eteläamerikkalaiselle nuorelle naiselle, joka saapuu suurkaupunkiin paremman toimeentulon toivossa mutta löytääkin itsensä ihmiskaupan uhrina. Kirkkomme kansainvälinen työ pyrkii vastaamaan köyhyyden haasteeseen muun muassa panostamalla lasten ja nuorten koulutukseen, ihmisten toimeentulomahdollisuuksien vahvistamiseen sekä sovintoprosesseihin ja rauhan rakentamiseen. Tällä saralla työtä riittää. 

Olen edellä pohdiskellut köyhyyttä ja sitä, millä edellytyksillä ja miksi kirkko pitää työssään esillä köyhien asiaa. Olen halunnut painottaa, että köyhien asia on aina ollut kirkon asia, koska köyhien puolesta puhuminen perustuu Jeesuksen opetuksiin ja esimerkkiin.  

Itselleni äärimmäisen köyhyyden kohtaaminen esimerkiksi asunnottoman ja pientäkin taloudellista apua kadunkulmassa kerjäävän ihmisen hahmossa on aina ollut minulle haaste.  

Tässä koen, että joudun kääntämään katseen itseeni: Mistä johtuu, että osattomuuden kohtaaminen näin häiritsee omaa rauhaani? Epämukavuus nousee ainakin osittain eettisestä ristiriidasta. Yhtäältä tiedän, mitä omaan etiikkaani lähimmäisen auttamisen tulee kuulua. Samalla huomaan vieroksuvani köyhyyden kouriintuntuvaa ja suorasukaista näkymistä. Ehkä epämukavuuden syynä on se, että oletan tämän apuani kerjäävän ihmisen tulevan itselleni vieraista olosuhteista, ehkä muualta kuin Suomesta? Ovatko tuntemukseni reaktiota vierauteen tai toiseuteen? Enkö kuitenkaan näe ihmistä köyhyyden takana? 

Olkoon epämukavuuden syy mikä tahansa, ajattelen, että tunteen huomaaminen on itsessään tärkeää. Se kertoo empatiasta, myötätunnosta, joka ilmenee sen tajuamisena, että toinen ihminen tarvitsee apua. Samalla se paljastaa itsekkyyteni, joka mielellään asettaa ehtoja sille, millaiseen ja kenen köyhyyteen olen valmis vastaamaan. 

Puheenvuoroni päätteeksi pidän tärkeänä painottaa, että vaikka kirkon – ja koko hyvinvoinnin kautta itsensä määrittelevän yhteiskuntamme – velvollisuutena on pitää mielessä köyhien asia, köyhyydessä itsessään ei ole sen enempää ihannoitavaa kuin äärettömässä rikkaudessakaan. Molemmat ovat vitsaus, joka estää näkemästä ihmiselämän ainutlaatuisuutta ja kauneutta, elämästä iloitsemista. Raamatussa Sananlaskujen kirjassa (Sananl. 30:7-9) on kohtuuden arvoa korostava rukous. Siihen on hyvä tämä puheenvuoro päättää. 

Kahta minä sinulta pyydän – 

niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: 

pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, 

älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. 

Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. 

Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan 

ja kysyä mielessäni: »Mikä on Herra?» 

Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa 

ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan. 

Alku on tärkeä. Sen varaan rakentuu kaikki, mitä sen jälkeen seuraa.

Joulua vietetään, koska se merkitsee alkua. Ajanlaskumme alkaa joulusta. Siitä alkaa myös tapahtumasarja, joka loi perustan kristilliselle uskolle ja kaikille tätä uskoa ilmentäville ajattelutavoille, rakennuksille ja symboleille.

Jouluna juhlitaan Jeesuksen syntymäpäivää. Joulu on maailmanhistorian ainutlaatuinen hetki, jolloin kaikkivaltias ja ikuinen Jumala syntyi pieneksi ja avuttomaksi ihmiseksi tiettyyn aikaan ja paikkaan. Se oli myös aivan uusi alku Jumalan viestille, jolla hän on halunnut osoittaa rakkautensa maailmaa ja ihmiskuntaa kohtaan. Sitä viestiä tarvitaan omana aikanamme erityisen kipeästi.

Tänäkin vuonna joulunvietto kiinnittää huomion alkuun. Tuo alku kiinnosti aikanaan vain muutamia ihmisiä, mutta tänään se on miljardien ihmisten viettämän juhlan sisältö, perusta ja lähtökohta. Tässä juhlassa jokainen meistä saa olla mukana.

”Siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän.” (1. Joh. 4:9)

Hyvää ja Jumalan siunaamaa joulujuhlaa!

Kuvassa fresko Turun tuomiokirkossa. Robert Wilhelm Ekman. Kuvaaja Aarne Ormio.

Arkkipiispa Tapio Luoman joulutervehdys 2024 (pdf)

Identiteettiä rakentava taju omasta maasta ja kansalaisuudesta ei vielä itsessään ole pulmallista. Ongelmallista on sellainen nationalismi, joka kääntää kansalaisten huomion ylikorostuneesti sisäänpäin. Tällainen nationalismi piirtää kuvitteellisia rajoja ihmisten välille ja houkuttelee ajamaan ensisijaisesti oman maan ja oman kansan etua. Edes omaa etua ei kuitenkaan ole mahdollista saavuttaa vain sisäänpäin kääntymällä. Pienetkin yksityiskohdat vaikuttavat suurempaan kokonaisuuteen ja ovat riippuvaisia siitä. Yksittäisen valtion ratkaisut vaikuttavat siihen, millaiset suhteet sillä on toisiin valtioihin.  

Pulmallinen nationalismi katsoo tulevaisuuden sijasta menneisyyteen, usein kadonneeksi ajateltuun aikaan, jota välttämättä ei koskaan ole ollut edes olemassa. Se ylläpitää nostalgista mielikuvaa maan ja kansan suuruudesta ja kunniasta. Se pyrkii usein myös tekemään maailmasta vähemmän monimutkaisen ja helpommin hallittavan rakentamalla ja valvomalla ehdottomia rajoja. 

Den problematiska nationalismen ser bakåt i stället för framåt i tiden – och ofta mot en svunnen tid som aldrig ens existerat. Den har en romantisk uppfattning om en tid som representerar nationens förlorade storhet och ära. Ofta finns här också en vilja att skapa en värld som är mera okomplicerad och lättare att kontrollera, där gränserna mellan folken är absoluta och övervakas noggrant.  

Millaista tajua suomalaisuudesta ja kansalaisuudesta oma aikamme tarvitsee? En voi olla ajattelematta kolmea suomalaisuuteen liitettyä arvoa, joiden on ymmärretty nousevan kristillisestä mielenmaisemasta: koti, uskonto ja isänmaa. Monille meistä nämä sanat – koti, uskonto, isänmaa – ilmentävät itselle merkityksellistä kansallistunnetta. Samalla näihin sanoihin liittyy sellaisia nationalistisia kaikuja, että niiden lausumista samassa yhteydessä on alettu vierastaa.  

Jos tarkastelemme jokaista käsitettä erikseen, ohi perinteisten mielikuvien, voimme ehkä saada paremman käsityksen siitä, miten tukea rakentavaa, myönteistä kansallisuusajattelua. 

Hyvä koti tarjoaa turvan siinä asuville. Kotona opitaan elämän perusasioita kuten toisten huomioon ottamista. Hyvän kodin piirteisiin kuuluu vieraanvaraisuus. Se ei näe kodin ulkopuolisen maailman ihmisiä ensisijaisesti uhkana vaan naapureina, kylänväkenä ja lopulta lajitovereina, joita kuunnellaan, joiden kanssa mietitään yhteisiä asioita ja joita hädän tullen autetaan. Naapuriapu ja talkoohenki ovat ilmentymiä kodin vieraanvaraisuudesta.  

Myös uskonto tuo turvaa. Toisin kuin joskus saatetaan ajatella, uskonnolle ominainen turvallisuudentunne ei perustu muuttumattomuuteen. Pikemminkin kristillisen uskon maailmaa ja ihmistä alati muuttava voima on siinä turvallisuudessa, jonka luottamus Jumalaan ja ylösnousseeseen Kristukseen tuo. Kristillinen usko on eteenpäin katsovaa ja vieraanvaraista uskoa. Se muistuttaa, että jokainen ihminen, olkoon hän sitten tutumpi tai vieraampi, on Jumalan kuva ja hänen rakkautensa kohde. 

Isänmaan käsite muistuttaa meitä siitä, että nyt nauttimamme hyvä ei ole vain meidän sukupolvemme aikaansaannosta vaan myös aiemmilta sukupolvilta lahjaksi saatua. Menneisyyteen ei ole paluuta, mutta tulevaisuutemme edellytykset luotiin jo ennen meitä. Kotimaa on turvallinen paikka etsiä ja oppia uutta. Omaa kotimaataan arvostava ihminen muistaa isiensä ja äitiensä työtä ja saavutuksia, mutta tekee sen halveksimatta muita, jotka hekin toivovat lastensa parasta. 

Eristäytyminen, kauna, viholliskuvat ja oman erinomaisuuden korostaminen muiden ihmisten, kansanryhmien tai kansakuntien kustannuksella ei lopulta rakenna kodin, uskonnon ja isänmaan hyvinvointia.  Niin koti, uskonto kuin isänmaakin on tarkoitettu vuorovaikutukseen muiden kotien, uskontojen ja isänmaiden kanssa. Tällaista tajua suomalaisuudesta ja Suomesta tarvitaan nyt. 

Puhe perustuu vuoden 2019 kirkolliskokouksen avauspuheeseen (Koti, uskonto ja isänmaa | Turun ja Suomen Arkkipiispa)