Diakonian virkaan vihkimys, Keski-Porin kirkossa 30.5.2010

30.05.2010admin

Pyhän Kolminaisuuden päivä

Joh 5:1-15

Nikodemos tulee yöllä Jeesuksen luo. Häntä kalvaa jokin niin kuin ihmistä alkaa yöllä kalvaa. Ehkä hän ei itsekään tiedä, mikä on se rauhattomuus, joka hänet on laittanut liikkeelle. Se mitä hän osaa, on tehdä kysymyksiä. Jeesus ei torju häntä vaan ottaa hänet vakavasti ja vastaa hänen kysymyksiinsä, puhuu hänelle Jumalan valtakunnasta.

Mutta Nikodemos ei ymmärrä. Hän on juutalaisten neuvoton jäsen uskonnollisesti oppinut fariseus, itse uskonnollinen opettaja, mutta hän ei ymmärrä.

Tilanne on evankeliumeissa tuttu. Se on tuttu myös Jeesuksen kaikkein lähimpien, opetuslasten osalta. Heistä ei sanota, että he ymmärsivät ja osasivat selittää, pikemmin päinvastoin. He vain tajusivat Jeesuksen läsnäolossa sellaista, joka on perimmältään elämässä vastaansanomattoman totta. Useammin sanotaan, että ihmiset ihmettelivät, kuin että he ymmärsivät kaiken.

Se oli myös alkukirkon todellisuutta. Oli kyse ihmisistä, jotka olivat vakuuttuneita, että se Jumalan valtakunnan läsnäolo, joka oli vaikuttavaa ja vastaansanomatonta Jeesuksen persoonassa, jatkui kirkossa edelleen ja että kyse oli samasta Jumalasta, jonka läsnäolo oli koko luomakunnan, kaiken perusta. Sen varaan kirkko rakentui ja siinä oli samalla kyse enemmästä kuin ihminen saattoi ymmärtää. Inhimillinen kieli oli vajaa, yhtä vajaa kuin ihmisen ymmärrys sen edessä. Kyse oli kaiken perustana olevasta salaisuudesta ja kuitenkin sellaisesta, joka oli nyt käsitettävää ja tunnistettavaa.

Siinä tilanteessa muotoutui oppi kolminaisuudesta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Se oli ilmaus niin suurelle Jumalan todellisuudelle, ettei sitä voinut muuten ilmaista. Kolminaisuusoppi ei oikeastaan pyrkinyt määrittelemään Jumalaa ja Jumalan läsnäoloa tai selittämään sitä. Sillä tavoin pyrittiin ilmaisemaan se, mikä oli perimmältään selittämätöntä ja ilmaisematonta.

Jumalanpalvelus aloitetaan samoin: Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Siinä on kysymys Jumalan läsnäolon tunnustamisesta. Tämän salaisuuden, pyhän ja hyvän, elämän lähtökohdan, takia olemme koolla.

Kyse ei ole periaatteellisesta asiasta, ikään kuin Jumalan käsitteestä, josta voidaan oppineesti ja älykkäästi keskustella.
Kun aloitamme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, me tunnustamme, että puhuessamme Jumalasta, puhumme syvällä ja salaisella tavalla läsnä olevasta, emme poissaolevasta. Siksi aito puhe Jumalasta on aina arkaa ja nöyrää. Jumala on enemmän kuin voimme sanoa. Ehkä juuri tämä oli se, mitä Nikodemuksen oli vaikea ymmärtää: Jumalan valtakunta on lähellä, ei kaukana, ja ytimeltään ihmisen käsityskykyä enemmän.

Jumalan ja hänen valtakuntansa läsnäolo, se sama joka sai varhaisen kirkon muodostamaan kolminaisuusopin, on myös diakonian lähtökohta. Kun tänään vihitään diakoneja, heidät vihitään nimenomaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Heidät lähetetään Jumalan valtakunnan työhön, elämän keskellä ja kaikessa elämässä läsnä olevan Jumalan valtakunnan työhön.

Heidät lähetetään elämän keskelle, jossa monesti tuntuu hallitsevan Jumalan poissaolo, Jumalan kauhistuttava poissaolo. Väsymisen, ristiriitojen, toimeentulon huolten, sairauden, mielen särkymisen tai yksinäisyyden keskelle. Siis sinne, missä arkisen elämän keskellä ihminen ei jaksa nähdä tai tunnistaa Jumalan läsnäoloa, tai missä elämää kannattavan Jumalan läsnäolo on vain etäinen aavistus, muisto, enemmän hapuilun, kysymysten ja epäilyn kuin luottamuksen asia. Kysymykset eivät edes muotoudu selkeiksi niin kuin uskonnollisesti oppineella Nikodemuksella. Ne ovat yksinkertaisia ja arkisia: Miten selviän tämän päivän, piittaako minusta kukaan?

Siellä missä elämää hallitsee Jumalan kauhistuttava poissaolo, tarvitaan toista ihmistä. Ihminen on ihmisen apu ja lohtu, mutta ei siksi, että muuta ei ole ja olemme maailmassa oman onnemme nojassa. Vaan siksi, että niin voisi välittyä Jumalan valtakunnan todellisuus, Jumalan salatun läsnäolon aavistus, ei kaukana vaan lähellä.

Jumala ei tule läsnä olevaksi sillä, että häntä selitetään ja hänestä puhutaan, vaikka se tapahtuisi kuinka viisaasti ja hienosti. Siinä voi käydä päinvastoin; toinen puhuu yleisestä totuudesta, kun toinen odottaa, että häntä kuunneltaisiin ja hänestä oltaisiin kiinnostuneita. Jumalan valtakunnan läsnäolo raottuu siellä, missä ihminen voi kokea, että hän on jollekulle tärkeä ja hänestä piitataan.

Kun teidät, hyvät vihittävät diakonit, lähetetään tästä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, teitä ei lähetetä viemään täältä Jumalan valtakuntaa johonkin. Kun astutte mihin tahansa huoneeseen, olipa kyse sairaalasta tai yksityiskodista, olipa siellä millainen sotku, epätoivo ja ahdistus tahansa, astutte sinne, missä Jumalan valtakunta on jo tullut lähelle. Te ette vie Kristusta sinne. Hän on jo siellä. Kun näette ihmisen kasvot, vaikka kuinka väsyneet tai pelokkaat, vaikka kuinka katkeroituneet, vaikka kuinka murheesta ja huolesta tyhjiksi kovettuneet, niissä teitä vastaan tulee ainutkertainen Jumalan kuva. Niissä teitä vastaan tulee Kristus itse, jossa Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle. Niissä kasvoissa, siinä ihmisessä.
Kun jaksatte viipyä, maltatte kuulla, osaatte kysyä, mitä toinen juuri nyt elämäänsä tarvitsee, miten tämä ihmisenä kaiken keskellä jaksaa, siinä voi raottua Jumalan valtakunnan salainen, yksinkertainen ja luja läsnäolo siinä hetkessä, siihen hätään teille molemmille. Siellä Jumala on, missä ei ole varmoja vastauksia eikä elämää hallita ja selitetä vaan missä elämä murtuu niin kuin Kristus murtaa itsensä, niin kuin leipä murtuu ehtoollisessa.