Muistin ja hiljaisuuden paino

10.05.2018Petri Merenlahti

Puhe vuoden 1918 sisällissodan uhrien muistojuhlassa Lahden Hennalassa helatorstaina 10.5.2018

Arvoisat läsnäolijat,

Tällä paikalla on erityinen historian paino. Sata vuotta sitten Fellmanin pellolle ja sitten Hennalan vankileirille tiivistyi sisällissodan loppunäytös. Se jätti tälle paikalle painavan jäljen. Jälki tuntuu yhä. Se tuntuu tässä paikassa ja se tuntuu kansallisessa perinnössä. Se tuntuu meissä, siinä keitä me olemme. Sen jäljen takia olemme täällä tänään.

Muistin paikka

Jälki on kauhistuttavan tragiikan ja inhimillisen julmuuden jälki. Se kertoo, että sisällissota ei jätä jälkeensä sankaritarinoita. Se jättää vain karun kysymyksen: Miten ihmisille voi niin käydä? Miten elämä voi niin mennä? Mitä ihmiset voivat toisilleen olla, miten voivat tuhota toisiltaan arvon ja arvokkuuden ja lopulta elämän? Siinä ei ole kysymys punaisesta jäljestä tai valkoisesta jäljestä. Siinä on kysymys ihmisen jäljestä. Se jälki on pakahduttavalla tavalla läsnä tässä.

Tänä keväänä, nyt kun kolme tai neljä sukupolvea on kulunut, sadan vuoden takaisia tapahtumia on kerrattu ja kerrottu monin tavoin: lehdissä, televisiossa, kirjoissa, elokuvissa, seminaareissa ja tapahtumissa. Se on ollut mahdollista, koska aika tuo kertomiseen rauhallisuutta. Samalla Suomen sisällissota voi niin siirtyä mielessä etäämmälle; se tapahtui joillekin toisille ihmisille toisena aikana. Siitä tulee yksi maailman sisällissodista, joita riittää maailmanpolitiikan pelikentällä kauhisteltavaksi ja päiviteltäväksi.

Täällä Hennalan vankileirin paikalla sisällissodan jälki on toisella tavalla läsnä. Tämä paikka tihkuu muistia täällä tapahtuneesta vielä sadan vuoden jälkeen. Tämä kaikki on meidän muistiamme, meidän perintöämme, ei joidenkin toisten. Me kuulumme tähän kertomukseen, tästä maaperästä me kasvamme.

Ihmisten jälki

Kertomuksia tämä paikka sisältää paljon, kerrottuja ja kertomattomia. Vankien tarinoita, vartijoiden ja muun henkilökunnan tarinoita, niiden tarinoita, jotka yrittivät tuoda läheisilleen ruokaa, suojeluskuntalaisten tarinoita, jotka antoivat lausuntoja tuomioita varten, lähiseudun asukkaiden tarinoita.

Tämän päivän ja tämän juhlan tehtävä on tunnistaa niissä kaikissa ihmisen tarina ja ihmisen kohtalo tässä samassa maailmassa, jossa me elämme nyt.

Jälki, joka täällä on, ei ole vain tapahtumien jälkeä, se on myös tunteitten ja kokemusten jälkeä. Tunteitten ja kokemusten muisti on muisteista pisin. Se ulottuu sukupolvelta toiselle. Vaikka emme voi tietää, millaista pelkoa, vihaa, katkeruutta, kaipausta, pettymystä, syyllisyyttä ja häpeää tämän paikan menneisyyteen sisältyy, juuri ne vaikuttavat meissä enemmän kuin kertomukset siitä, mitä tapahtui. Tunne- ja kokemusmuisti on vaikuttanut sadan vuoden aikana siihen, miten on muistettu ja miten on etsitty omalle kokemukselle ja muistille arvostusta ja oikeutusta.

Se kaikki on nyt tässä. Kaikki jäljet. Niitten keskellä tunnistan paljon hiljaisuutta.

Moninkertainen hiljaisuus

Ajattelen hiljaisuutta, joka on syntynyt tietoisesta vaikenemisesta ja valikoiden muistamisesta. Kaikkea ei ole kaikille kerrottu; eri tahoilla ja eri aikoina on kerrottu kertomuksia, jotka sopii kulloiseenkin aikaan ja eri tarkoitusperiin. Se on synnyttänyt hiljaisuutta, jota sisällissota on kantanut vuosien mittaan paljon. Vähä vähältä se on hälventynyt. Vaietusta sodasta on tehty kerrottua sotaa.

Mutta on myös sellaista, mikä ei ole koskaan tullut eikä tule ääneen sanotuksi. Kaikkea siitä, mitä täällä on sata vuotta sitten koettu, tehty tai nähty, ei vain ole voinut kertoa. Kaikkein kipeimmän ja raskaimman muistin kieli on hiljaisuus. Sille ei ole muuta kieltä. Sekin on jättänyt sadan vuoden mittaisen jäljen. Se tuntuu täällä yhä. Sitä on lähestyttävä varoen ja kunnioittaen.

Ajattelen myös niiden hiljaisuutta, jotka katsoivat etäämmältä, tiesivät, mutta eivät halunneet uskoa tai hiljaa hyväksyivät, eivätkä halunneet tai uskaltaneet korottaa ääntään. Kirkon edustajana tiedän kantavani julmien sanojen historiaa sodan hävinneitä ja leireille joutuneita kohtaan, mutta myös paljon tällaisen sivusta seuraajan hiljaisuuden historiaa mukanani. Sekin on painava historia. Se ei tee ulkopuoliseksi vaan osalliseksi. Se kertoo, miten vaikeaa toisen asemaan asettuminen on.

Hiljaisuus täällä on myös kuoleman hiljaisuutta. Tässä olemme tietoisia siitä, että noin 1300 ihmistä menehtyi täällä, nälkään, tauteihin tai teloitettuina. He eivät päässeet kertomaan kokemastaan. Heidän jälkeensä jäi vain suru ja murhe. He ansaitsevat tulla nimeltä tunnistetuiksi ja muistetuiksi. Sillä tavalla he voivat saada sellaisen arvon ja arvostuksen, joka jokaiselle ihmiselle kuuluu, myös kuoltuaan.

Hiljaisuuksista syvin ei lopulta liity siihen, mitä täällä tapahtui. Muistitieto ja tutkimus voivat tuoda sitä näkyviin. Tapahtumia voidaan selittää, ja onkin selitetty. Historiaa voidaan katsoa eri näkökulmista ja tulkita. Niin on tehty. On kerrottu ja tullaan vastakin kertomaan, miten kaikki tapahtui, mikä johti mihinkin. Mutta loppujen lopuksi vaikein kysymys jää. Se on kysymys: miksi? Miksi näin ihmisille ja ihmisten kesken tapahtuu? Se on kysymys pahuudesta ja kärsimyksestä. Se voi olla liian suuri ihmisen vastattavaksi loppuun asti. Kaikkiin vastauksiin jää hiljaisuus.

Meistä on kysymys

Se että nyt olemme tässä ja haluamme muistaa emmekä unohtaa, kertoo myötätunnosta ja halusta nähdä tässä oma perintömme. Se joka teloitettiin oli yksi meistä. Se joka seisoi teloituskomppaniassa oli yksi meistä. Se joka jakoi ruokaa oli yksi meistä. Se joka nääntyi ravinnon puutteeseen oli yksi meistä. Se joka katsoi sivusta ja huolehti vain omasta tehtävästään, oli yksi meistä. Se joka ei halunnut tietää oli yksi meistä.

Tämä paikka kantaa meidän perintömme painoa, muistin painoa ja hiljaisuuden painoa. Ei ole yhdentekevää, miten kerromme tästä nyt. Jos kerromme vältellen tai kierrellen, sukupolvien raskas hiljaisuus kasvaa. Menneisyyden paino ei kevene unohtamalla vaan muistamalla ja kertomalla. Muistin riistäminen tai vähättely on ihmisen arvon ja arvokkuuden murentamista. Siksi kaikelle muistille, myös sille, joka on kätketty ankarien kokemusten, sankaritarinoiden tai häpeän hiljaisuuteen, on oltava tila.

Me emme ole tässä jakamassa oikeutta ja tuomioita; sellaista täällä on tehty kauhistuttavuuteen saakka. Olemme tässä, koska haluamme, että ihmisillä sadan vuoden jälkeen olisi kaikilla arvo, arvokkuus ja oikeus tulla muistetuksi.

Tämän paikan jälki ja kaiken sen jälki mistä se kertoo, on meissä. Siitä me kasvamme. Se opettaa yksinkertaista opetusta: vallan saamista ja voittoa tärkeämpää on rauha, kostoa tärkeämpää sovinto eikä rauhaa ole ilman koettua oikeudenmukaisuutta.

Tämän paikan perintö panee minut kysymään, millaisen jäljen me puolestamme jätämme lapsillemme, lastemme lapsille ja heidän lapsilleen. Voimme katsella menneisyyttä etäältä ja arvioiden, mutta me emme ole sen kummempia ihmisiä kuin ihmiset sata vuotta sitten, emme tarkkanäköisempiä tai moraalisesti korkeatasoisempia. Elämme vain vahvemmassa, tasa-arvoisemmassa ja järjestyneemmässä yhteiskunnassa.

Nyt sisällissodan ja vankileirien perintöä on katsottava niin suoraan, kaihtelematta ja rehellisesti kuin mahdollista. On katsottava sitä, miten perinnön kanssa on kaikkina näinä vuosina eletty, miten siitä kerrottu ja miten vaiettu. On katsottava niin monin silmin kuin mahdollista. Niin että siinä lopulta näkyy vain ihmisiä, vain ihmisiä niin kuin me.

Ihmisiä niin kuin me nyt tässä.