Epäluulosta luottamukseen

24.08.2017Juha Meriläinen

Puheeni Kirkon kansainvälisten asioiden foorumilla 24.8.2017.

Room 8:35-38
Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Kirkon kansainvälisten asioiden foorumi osuu tilanteeseen, jota kukaan meistä ei osannut aavistaa ja jota kukaan ei olisi halunnut. Turun väkivaltainen perjantai luo taustan ja sävyn juuri sille teemalle, jota tänään käsitellään.

Nyt on erityisen ajankohtaista kysyä, mikä on kirkon tehtävä ja paikka maailmassa, jossa ihmisten liikkuessa liikkuvat myös sekä hyvyys että pahuus, myötätunto ja rohkeus, viha ja katkeruus. Ne ovat ihmisten maailmassa todellisia, aina, kaikkialla. Tässä maailmassa me elämme. Tätä maailmaa emme voi sulkea ulkopuolellemme, emme kuvitellen sitä paremmaksi tai pahemmaksi kuin se on. Tässä maailmassa on toimittava. Tässä maailmassa mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta.

Tällä hetkellä ilmassa on monenlaista hämmennystä, järkytystä ja epäluuloa. Niitä on yhtä hyvin kantasuomalaisten keskuudessa kuin maahanmuuttajayhteisöissä, muslimiyhteisöissä ja turvapaikanhakijoiden parissa. Minkä keskelle olemme joutuneet?

Herkässä tilanteessa tämä on nostanut esiin myötätuntoa ja rohkeutta. Se on nostanut myös kovia äänenpainoja, sekä sosiaalisessa mediassa että julkisessa poliittisessa keskustelussa. Epäluulo, syyllistäminen tai kostavien toimien oikeutus on kohdistettu kokonaisiin ihmisryhmiin: maahanmuuttajiin, turvapaikanhakijoihin ja erityisesti kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneisiin.

On paljon puhuttu ääripäistä. Minulle ääripäät rakentuvat sillä tavoin, että janan toisessa päässä on luottamuksen rakentaminen ja toisessa päässä epäluulon kylväminen. Tässä ei ole kultaista keskitietä. Erityisen tärkeää on, että julkisessa keskustelussa tuetaan luottamusta eri ihmisryhmien välillä eikä puheenvuoroissa tai toimissa vahvisteta taustaan tai elämäntilanteeseen perustuvaa epäluuloa ja uhkakuvia.

Omasta puolestani kysyn, miten voidaan vahvistaa erityisesti niiden luottamusta, jotka ovat jääneet tai jäämässä yhteiskunnan ulkopuolelle, olipa kyse täällä kasvaneista tai tänne tulleista. Uhaksi leimaaminen syventää epätoivoa, katkeruutta ja piittaamattomuutta ja synnyttää pahimmillaan vihan ja väkivallan reaktioita.

Yhteistä elämää kannattavaan perusluottamukseen tulee helposti epäluulon särö. Havahduin tähän omalta osaltani viime perjantai-iltana, kun pian sen jälkeen, kun poliisi kertoi tilanteen olevan ohi, kävelin Turun hiljaisia katuja kohti tuomiokirkkoa. Epätietoisuuden ja epävarmuuden tunne oli vielä vahva. Muutama ihminen käveli vastaan. Huomasin ajattelevani, onko minun oltava noiden ihmisten suhteen jotenkin varuillani. Jouduin toistamaan itselleni: ei, tämän kaupungin ihmiset eivät yhdessä hetkessä muuttuneet uhkaaviksi.

Sekä epäluulon ja turvattomuuden että luottamuksen ainekset ovat minussa, ne eivät ole vain toisten ominaisuuksia, joita tarkastelen matkan päästä. On kyse minun luottamuksestani ja minun epäluulostani.

Kun astuin kirkkoon, astuin tilaan, jota hallitsi luottamus. Hiljennyimme yhdessä; eri uskontojen edustajat, kaupunkilaiset, eri taustoista tulleet. Vahvistimme luottamusta.

Se on kirkon rooli nyt. Se tapahtuu rauhallisella ja määrätietoisella oman työn tekemisellä, ihmisten rinnalla seisomisella, hämmennyksen, järkytyksen ja epätietoisuuden vastaanottamisella ja levollisella tämän kaiken keskellä olemisella. Tällä hetkellä sitä tarvitsevat monenlaiset ihmiset: tilanteen kertaamista, paikkojen ja tilojen antamista surulle ja järkytykselle. Erityisesti tukea tarvitsevat erilaiset maahanmuuttajayhteisöt, turvapaikanhakijat prosessin eri vaiheissa, muslimiyhteisöt.

Kaikki viestit rinnakkain seisomisesta elämän tuhovoimia vastaan ja niiden keskellä ovat nyt tarpeellisia; uskonnot seisovat tässä rinnakkain, luottamuksen rakentajina, epäluuloa ja väkivaltaa vastaan kamppailevina. Se kävi ilmi Turussa heti perjantai-iltana, se kävi ilmi Narinkkatorilla maanantaina, uskontojen ja kulttuurien yhteisessä muistohetkessä. Keskinäisen luottamuksen vahvistamiselle on nyt tarvetta: väkivalta on haavoittanut meitä kaikkia.

Nyt nousee erityiseen arvoon se hyvä työ, mitä seurakunnat ja monet muut tahot ovat tehneet turvapaikanhakijoiden kanssa inhimillisen vastaanottamisen ja kotoutumisen vahvistamiseksi. Seurakunnat tekevät perustyötään, sitä, mitä ovat aina tehneet ja mikä nousee kristillisen uskon ytimestä. Kun ihminen tarvitsee apua, häntä pyritään auttamaan siinä tilanteessa kysymättä hänen taustaansa ja statustaan.

On tärkeää, että työ on asiallista ja realistista, ihmisiä kaunistelematta tai kauhistelematta. Yhtä tärkeää on, että yhteistyö viranomaisten kanssa toimii hyvin, myös radikalisoitumisuhan tunnistamisessa ja siihen puuttumisessa, on sitten kyse poliisista tai sosiaali- ja terveydenhuollon tai kasvatustyön työntekijöistä. Eetos on sama.

Eilen Ministeri Saarikko nosti esiin sekä poliisin että sosiaali- ja terveydenhuollon edustajien eettisen vahvuuden. Hän muistutti, miten sairaalan ylilääkäri Turussa, tapahtumien keskellä, totesi potilaita hoidettavan kiireellisyysjärjestyksessä, samanveroisina ihmisinä, ja miten poliisi tehtävänsä asiallisesti tehdessään pyrki tyrehdyttämään jo paikalla tekijän verenvuotoa. Siinä näkyy suomalaisen yhteiskunnan luja ja kantava eetos. Sitä seurakuntien työn on luontevaa tukea ja sitä yhdessä puolustaa.

Samalla on selvää, että seurakuntien auttamistyössä pätee vaitiolovelvollisuus ja luottamuksellisuus. Viranomaisten kanssa yhteistyö on ensiarvoista ja välttämätöntä, mutta aina lähtien avunsaajan tarpeista ja hänen suostumuksellaan. On kohtuullista, että myös julkisen vallan taholta tätä kirkon perustyön lähtökohtaa kunnioitetaan.

Seurakunnille haluan sanoa: tehkää hyvillä mielin, rauhallisesti, rohkeasti ja määrätietoisesti sitä työtä, mitä olette tähänkin asti tehneet. Sitä tarvitaan. Kirkon näkökulmasta yksikään ihminen ei ole, ei paperiton sen paremmin kuin kukaan muukaan, lähtökohtaisesti uhka tai epäluulon kohde vaan ihminen, joka ansaitsee tulla kohdelluksi ihmisenä, silmien tasolta ja silmiin katsoen hänen sen hetkisessä tilanteessaan, kuvittelematta itseä tai toista sen paremmaksi tai pahemmaksi kuin ihminen on. Tässä mikään ei ole muuttunut. Kirkossa toimitaan avoimesti ja yhteistyössä, mutta ei olla ilmiantajia.

On myös olennaista, että Kristuksen kirkko ei katso vain kansallista tilannetta vaan näköala on maailmanlaaja. On tarpeen nähdä suuremmat linjat ja liikkeet. Kysymykset ja haasteet kirkoille ovat yhteiset, niin Euroopassa kuin globaalisti. Kirkot eivät voi näitten haasteitten edessä kääntyä kansallisesti sisäänpäin. Yksi tapahtuma Turussa asettuu laajaan yhteyteen, liikkeelle joutuneitten ja lähteneitten ihmisten todellisuuteen, sen kauhuihin ja epätoivoon, sen unelmiin, iloihin ja pettymyksiin.

Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.